Lords of the Fallen on yksi vuoden hämmentävimmistä pelijulkaisuista, sillä se on uusintaversio pelistä, josta kovinkaan moni ei odottanut uusintaversiota. Siltä varalta, että joku ei enää asiaa muista, Lords of the Fallen – siis se alkuperäinen – oli vuonna 2014 julkaistu soulslike, joka oli noteeraamisen arvoinen vain siksi, että se oli yksi ensimmäisiä FROMSoftin pelikaavaa kopioineista teoksista.


Vaikka markkinat olivat vielä tuolloin kovin tyhjät, Lords of the Fallen tuntui todella kankealta ja tympeältä peliltä, josta itse muistan lähinnä, että sen kannessa ollut tyyppi näytti Tom Selleckin viikinkiversiolta. Onkin siis täysi mysteeri, miksi joku päätti, että juuri tämä lisenssi täytyy käyttää uudelleen sen sijaan, että tehtäisiin jotain täysin uutta. Mysteeriä syventää se, että peleillä ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä nimeä lukuunottamatta.

Pelaamisen jälkeen tilanne on tavallaan hieman selkeämpi, sillä löytyihän se yhteys lopulta: myös vuoden 2023 versio on kankea ja tympeä peli.



Olen itse pelannut suunnilleen kaikkia mahdollisia soulslike-pelejä alkuperäisestä Demon’s Soulsista lähtien, joten perusmekaniikat ovat jo hyvinkin tutut. Täten noin 90% Lords of the Fallenista on myös saman tien tuttua, sillä peli on kuin Dark Souls 2, josta joku on viilannut sarjanumerot pois ennen myyntiä kadun kulmalla.


Tarjolla on siis tietenkin hyvin tyypillistä soulslike-menoa. Pelaaja ohjastaa yksinäistä sankaria, joka on katastrofin partaalle ajautuneen maailman ainoa toivo. Taistelu on hidastempoista ja rankaisee armotta erehdyksistä, kuoleman jälkeen kokemuspisteet täytyy käydä hakemassa kuolinpaikalta, parannusesineitä on rajoitetusti ja niin edelleen. Kaikki tärkeimmät rastit on ruksittu.

Se ainoa todellinen uusi lisäys soulslike-pelien peruskaavaan on pelaajan mukanaan kantama maaginen lamppu, joka toimii porttina kuolleiden valtakuntaan. Tämä on oikeaa maailmaa mukaileva, mutta H.R. Gigerin painajaiselta näyttävä maanpäällinen helvetti, jossa kadonneet sielut ja hirviöt vaeltavat seiniltä tujottavien silmien ja maasta kurottavien käsien keskellä.


Ei kiva paikka, mutta hyvin tärkeä, sillä siinä missä todellisessa maailmassa ammottavan rotkon ylittävä silta on voinut romahtaa, kuolleiden maailmassa se on ehkä vielä paikallaan – joskin siellä se näyttää jättimäiseltä selkärangalta – ja täten tarjoaa mahdollisuuden edetä. Jutun jujuna on, että kuolleiden maailmaan kyllä pääsee helposti lamppua nostamalla (tai kuolemalla), mutta sieltä ei pääse pois kuin harvakseltaan pelimaailmasta löytyvillä paikoilla.

Tämä on hyvin tärkeää, sillä ahdistavan tunnelman ohella kuolleiden maailma tarjoaa konkreettisia vaaroja. Pelaajan ympärille syntyy tyhjästä jatkuvasti vihollisia ja lisäksi ruudun yläkulmassa pyörii mittari, jonka täyttyminen kutsuu paikalle punakaapuisen henkiolennon, joka murhaa pelaajan alta aikayksikön. Jokainen matka kuolleiden valtakuntaan onkin suuri riski, mutta potentiaalisesti myös sen arvoinen.


Punakaapuista henkeä kutsuva mittari nimittäin myös kasvattaa jatkuvasti pelaajan kokemuspistekerrointa, joten jos haluaa grindata kokemustasoja, se kannattaa tehdä kuolleiden maailmassa. Lisäksi kehitystiimi on tarkoituksella jemmannut sinne löytämisen arvoisia aarteita ja esineitä, joihin ei pääse lihamuurin paremmalla puolella käsiksi. Hauskana ideana kuolleiden valtakunta on myös keskeisessä roolissa monissa pomomatseissa. Voi ei! Vastaan saapui tulimaagi, jonka ympärillä riehuu kaiken tuhkaksi polttava tulimyrsky! Kehno juttu lähitaisteluun erikoistuneelle hahmolle, paitsi jos huomaa, että kuolleiden maailmasta löytyy pääkallototeemeita, jotka antavat pomolle tämän voimat. Jos siis siirtyy toiselle puolelle tuhoamaan toteemit, pomo on heti helpompi vastus.

Kuolleiden maailma osoittautuu lopulta todella kiehtovaksi ideaksi, mutta peli ei olisi voinut selittää sen toimintaa paljon huonommin. Pitkä tutoriaali dumppaa pelaajan niskaan heti noin miljoona erilaista käsitettä ja mekanismia, kuitenkaan selittämättä niiden todellista merkitystä. Tuntuukin olevan hyvin tyypillistä, että useimmat pelaajat missaavat valtaosan lampun tärkeistä toiminnallisuuksista ja mahdollisuuksista ja tajuavat ne vasta, kun joku toinen selittää ne myöhemmin heille vaikka Redditissä. Ei näin, kehitystiimi.



Valitettavasti Lords of the Fallenin ongelmat eivät suinkaan rajoitu kehnoon tutoriaaliin, vaan niitä riittää miltei jokaisella osa-alueella. Aloitetaan vaikka siitä, että pelin yleinen vaikeustaso on todella turhauttava. Juuri mitkään pelin vihollisista eivät ole sinänsä kovin vaikeita, enkä tainnut joutua yrittämään mitään pomoista paria kertaa enempää. Kaikki kuitenkin tietävät, että soulslike-pelien täytyy olla saatanallisen vaikeita, joten mikä eteen? No tietenkin korvataan laatu määrällä!


Heitetään pelaaja aukealle, jonka laidalla seisoo useita jousimiehiä, jotka tykittävät kukin sekunnin välein hakeutuvia ja laser-säteen nopeudella lentäviä nuolia, pistetään areenalle pari super-aggressiivista lähitaisteluvihollista ja muutama tulta syöksevä koira, ja helvetti, kruunataan kokemus äskettäin tapetun pomon uusintaversiolla! Kun pelaaja sitten väistämättä kuolee kun vaikka jousimiesten nuolet stunlockaavat tämän hengiltä, hän herää kuolleiden maailmassa, jossa niiden kaikkien entisten vihollisten lisäksi niskaan höökää neljä zombia ja pari lentävää loitsijaa.

Joku kuvittelee nyt, että liioittelen, mutta pelin loppupuolisko on miltei kirjaimellisesti jatkuvasti juuri tätä. Kokemus on valtavan turhauttava ja uuvuttava. Hyvissä soulslike-peleissä taistelut perusvihollisiakin vastaan tuntuvat miltei tanssilta, jossa pelaajan täytyy opetella vastustajansa liikkeet ja sitten osata reagoida niihin omillaan. Näin aluksi miltei mahdottomilta tuntuvat taistelut muuttuvat harjoittelun myötä sujuviksi ja tyydyttäviksi. Kun taistelut ovat älytöntä kaaosta, jossa pelaaja juoksee pää kolmantena jalkana karkuun vihollisletkalta ja yrittää kiireessä kitata parannuspulloja, näin ei todellakaan pääse käymään.

Jatketaan sitten vaikka luokattoman huonolla tasapainotuksella. Peli tarjoaa kyllä paperilla runsaasti erilaisia tapoja pelata, mutta pelaajat ovat nopeasti huomanneet, että todellisuus on paljon karumpi. Esimerkiksi tulimagia on miltei hyödytöntä, koska käytännössä kaikki pelin viholliset vastustavat tulimagiaa hyvin tehokkaasti. Olin itse pumpannut runsaasti kokemustasoja ja resursseja tulimagiaa tehostavaan ominaisuuteen ja sen myötä skaalautuviin aseisiin, joten olin hyvin yllättynyt, kun täysin perustason pyhää vahinkoa tekevä tikku oli tehokkaampi ase kuin järkyttävän kallis ja olevinaan viisi tasoa parempi tulikirveeni.


Tätä ei tietenkään kerrota missään, vaan pelaajan täytyy huomata se itse kantapään kautta. Tämän jälkeen vaihtoehtoina on sitten joko jatkaa pelaamista alitehoisella hahmollaan tai aloittaa alusta, koska hahmon kokemuspisteitä ei voi sijoitella uudelleen vielä moneen kymmeneen tuntiin. Samanlaisia ongelmia löytyy kautta rantain: kaikenlaiset negatiiviset efektit, kuten myrkytys, ovat miltei hyödyttömiä. Aseet skaalautuvat ominaisuuksien myötä niin vähän, että levelöinnistä ei tunnu olevan hirveästi hyötyä. Loitsiminen on turhaa puuhaa, koska manaa ei saa pelaamisen aikana palautettua järkevästi ja niin edelleen.

Vielä ikävämpää on se, että peli on teknisesti aivan järkyttävän huonossa kunnossa. Useista päivityksistä huolimatta todella ikäviä bugeja löytyy vielä pari viikkoa julkaisunkin jälkeen. Yhteistyötila ja PVP ovat aktiivisesti vaarallista puuhaa, koska jokin tuntematon bugi saattaa niihin osallistumisen jälkeen nollata pelaajan ominaisuudet aloitustasolle vaikka monen kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen. Toinen kohtalaisen yleinen bugi korruptoi tallennuksia, jolloin sitä saattaa jälleen yllättäen menettää kymmenien tuntien progressionsa. Ja vaikka ei törmäisikään näihin, peli pyörii sen verran kankeasti että esimerkiksi PlayStation 5:llä moni pomotaistelu näyttää miltei diaesitykseltä.

Tämä kaikki on aivan uskomattoman turhauttavaa, sillä Lords of the Fallen olisi voinut olla ihan asiallinen peli. Kun pääsin itse pelin kanssa sinuiksi, minulla oli pitkään jopa hauskaa! Maailma on karulla tavalla kiehtova ja kaunis paikka, kuolleiden valtakunta on enimmäkseen hyvä ja toimiva idea, ja jopa helpot pomotaistelut tuntuivat ihan tervetulleelta jutulta. Ja sitten päädyin Lower Calrathiin, jossa kehitystiimiltä loppuivat ideat ja pelaaminen muuttui aiemmin kuvatuksi helvetiksi. Mitä pitemmälle etenin, sitä pahemmaksi tilanne muuttui ja kaikenlainen hauskuus jäi aina vain kauemmaksi peräpeiliin.


Kun hauskuus laskee tasaista vauhtia, niitä pelin moninaisia ongelmia on aina vain vaikeampi sietää, kunnes ainakin itselleni tuli jo hyvissä ajoin ennen pelin loppua vastaan piste, jossa pelaaminen ei enää huvittanut tai viihdyttänyt. Jos niskassa ei olisi ollut arvostelunakkia, peli olisi jäänyt kesken jo puolivälin tienoilla ja verenpaineen puolesta olisi ehkä ollut parempi lopettaa siihen nytkin.

En ehkä odottanut ennakkoon, että Lords of the Fallen tulisi olemaan mikään mahtipeli, mutta en kyllä todellakaan odottanut sitä myöskään Pinokkio-aiheiselta Lies of P:ltä, joka nyt vie tämän syksyn soulslike-pelien kisan voiton 100-0. Jos soulslike-kuume kutkuttaa, pelatkaa sitä ja jättäkää Lords of the Fallen odottamaan rankkoja alennusmyyntejä ja toivottavia päivityksiä.