Tämä joulun aika on ollut erityisen tuskallista peliarvostelijoille - ei pelkästään siksi, että normaali jouluruuhka tuo rakosista kaiken maailman kuonaa läpikahlattavaksi - vaan erityisesti siksi, että joukkoon on eksynyt paljon hyviäkin pelejä, joille ei meinaa riittää riittävästi aikaa. Tätä teosta varten sitä aikaa piti kuitenkin raivata, sillä lähinnä kauniin tuottajansa avulla maailman tietoisuuteen noussut Assassin's Creed oli monelle ainakin lievä pettymys, minkä sen jatko-osa suvereenisti korjaa.





Ykkösosasta tuttu Desmond Miles on edelleen Abstergossa, mutta en spoilanne liikaa, jos kerron, että jo alkuvaiheessa hän pääsee sieltä pakenemaan. Animuksesta hän ei kuitenkaan pääse eroon, mutta tällä kertaa Desmond heittäytyy esi-isiensä muistoihin vapaaehtoisesti. Keskipisteenä on miekkonen nimeltä Ezio Auditor da Firenze ja niinkuin miekkosen sukunimestäkin voi päätellä, tapahtumapaikkana Italia. Renessanssin runsaaseen maailmaan sekoittuvat temppeliritarit, assassiinit, valtasuhteet ja sukulaisuussiteet, eikä kyseisen aikakauden julkkiksiakaan jätetä rauhaan.

Suuri paljastus ei ole myöskään se, että vaikka Ezio ei salamurhurin uraa välttämättä suunnitellut, tulee hänestä vähitellen sellainen, aluksi lähinnä kostomielessä. Mystisen salaliiton selvittämisen, katoilla pomppimisen, kiipeilyn ja uhrien silpomisen lisäksi peliin on tällä kertaa lisätty niin paljon muutakin tekemistä, että alle kymmentuntisia pelejä markkinoille syytävät firmat sietäisivät hävetä.

Pelkästään päätehtävissäkin riittää pureskeltavaa, mutta lisäksi Ezio mm. metsästää raha-arkkuja, suvun sankareiden patsaiden laattoja, höyheniä, salakoodattuja ohjeita, joita Leonardo da Vinci sitten selvittää, sekä piilotettuja symboleita, joiden salaisuudet Animus näyttää, kunhan osaa ratkaista niiden mukanaan tuomat puzzlet. Kaiken tämän päälle tulevat maineen puhdistaminen, ylimääräiset salamurhatehtävät, kilpajuoksut, näköalapaikkojen etsimiset ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Yksi isoimmista lisätehtävistä on päämajana toimivan suvun kartanon ja sitä ympäröivän kylän hallitseminen. Ansaituilla rahoilla kylää voi restauroida ja rahaa alkaa vähitellen virrata takaisinkin päin, kunhan käy välillä huolehtimassa, ettei sisko vedä välistä. AC 2:ssa on kiinnitetty huomiota äärettömän moniin yksityiskohtiin, joiden kanssa venkslaamaan voi unohtua tunneiksi.



Pelattavuuteen on tullut muutenkin lisää yksityiskohtia, monipuolisuutta ja syvyyttä. Piiloutua voi nyt mihin tahansa vähän isompaan väkijoukkioon pysyttelemällä heidän keskellään tai vaikka maksaa ilolinnuille ympärillä liehittelemisestä - ja sitten lähettää heidät häiritsemään vartijoita. Salamurhata voi loikkaamalla ylhäältä, kiipeämällä alhaalta tai suoraan heinäkasan suojista. Erilaisia tappoanimaatioita on lukemattomia käytettävästä aseesta riippuen. Esi-isänsä hukkumisalttiudesta viisastuneena Ezio osaa myös uida ja sukeltaa - mistä on Venetsiassa paljon hyötyä. Illuusio aidosta liikkumisesta särkyy harvoin, vaikka Italian poika onkin lähes hämähäkkimiesmäinen kiipeilytaidoissaan.

Ainoita tilanteita, joissa peukaloakrobatiaa piti välillä kiroilla, olivat korkeiden paikkojen kiipeilyt, joista puolivahingossa tuli loikattua katukivetykseen, kun Ezio hyppäsikin sivusuunnan sijaan ulospäin seinästä. Varmalta desynkronoinnilta (kuolemalta) välttyi kuitenkin sillä oivalluksella, että päähenkilö pystyy nyt tarttumaan ulokkeisiin pudotessaan - mahtoi miehellä olla sormenpäät kipeinä meikäläisen toikkarointien jälkeen. Myös taistelukontrolleja on syvennetty ja monipuolistettu.

Ensimmäisen osan paikottainen raivostuttavuus on korvautunut ehkä liikanakin helppoutena. Kuolemaan ei juurikaan onnistu, kunhan ostelee kadunvarsilääkäreiltä lääkevaraston täyteen, ei ramboile liikaa, eikä mokaa korkeiden paikkojen loikkia. Tämän luulisi syövän pohjan koko pelikokemukselta, mutta Ezio ja hänen maailmansa on niin vahva, että pelkkä ympäriinsä kävely on elämys. Listaa siitä, mitä kaikkea Assassin's Creed 2 tekee paremmin kuin ykkösosa, voisi jatkaa pitkään.



Ezion Italian kaupungit ovat vapaata liikkumisaluetta ja sitä riittää. Ehkä Firenzen ja Venetsian kaupunkien pinta-ala ei ole aivan niin suuri kuin alueet joissain peleissä, mutta se tavaran määrä, mikä niihin on tungettu, on uskomaton. Assassin's Creed 2 on niitä harvoja pelejä, joissa kaupunkien uskoo todella olevan eläviä. Sadat asukkaat vaeltavat yksityiskohtaisen kaupungin kaduilla muun muassa hoitamassa päivittäisiä askareitaan, tervehtimässä toisiaan, aivastelemassa ja reagoimassa päähenkilön seinäkiipeilyyn. Pelitiimin intohimoinen perehtyminen 1500-luvun Italiaan, sen rakennuksiin, vaatetyyleihin ja elämään näkyy joka kadunkulmassa.

Yhtään vähemmän huomiota ei ole kiinnitetty pelin juonen ja siihen liittyvän päähahmon rakentamiseen. Välillä piti oikein pysähtyä ja miettiä, että 'herranen aika, nämä tyypit ovat joutuneet käsikirjoittamaan monikymmentuntisen elokuvan - kyllä Hollywoodilla on helppoa!'. Ezion motiivit, mielenliikkeet, tunteet ja reaktiot luovat nuorukaisesta syvällisen kuvan, johon on helppo samaistua, vaikkei olisi kuunaan spagettia syönyt. Ääninäyttely on toteutettu italian ja englannin sekoituksena, josta kyllä ottaa selkoa ilman tekstitystäkin. Tässäkin ovat olleet asialla ammattitekijät.

V2.fi:n toimituksen Matti on mennyt julistamaan Assassin's Creed II:n jo omaksi vuoden pelikseen. Sillä on kovia toimintapelihaastajia, mm. Batman: Arkham Asylum ja Uncharted 2: Among Thieves, mutta kyllä se kärkikolmikkoon omalla kohdallanikin menee. Molto bene, niinkuin alaotsikkokin jo sanoi - erittäin hyvä.