Muutaman vuoden takaisen Spider-Manin kehittäminen ei varmasti ollut helppoa, mutta vaikka se tuntuukin ehkä ensiajatukselta hieman epäloogiselta, ei varmastikaan ole hirveän helppoa myöskään kehittää sille jatko-osaa. Suuret kysymykset on toki jo ratkottu ja peruspelattavuus hiottu kuntoon ensimmäisen pelin myötä, mutta jatko-osan täytyisi yhtäältä säilyttää kaikki ne jutut, jotka tekivät alkuperäisestä niin hyvän pelin, mutta samalla myös uudistaa kaavaa sen verran merkittävästi, että lopputulos tuntuu jatko-osalta, eikä vain sivutarinalta.


Ei ole varmasti helppoa, ei. Suurempaa, parempaa, uudempaa, mutta samalla myös kaikkea sitä hyvää, mitä ensimmäinen Spider-Man ja Spider-Man: Miles Morales tarjoilivat. Jotenkin tässä on kuitenkin onnistuttu, sillä jos Spider-Man 2 pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, siinä se olisi.



Insomniac Gamesin hämähäkki-duologia on aiemmin keskittynyt vuorollaan Peter Parkerin ja Miles Moralesin hämppimieheen, mutta jatko-osaa varten kaksikko jakaa valokeilan. Valtaosan ajasta pelaaja voi valita vapaasti, kumpaa kaksikosta haluaa ohjastaa. Kyse ei ole myöskään pelkästä graafisesta valinnasta, sillä vaikka molemmat Hämähäkkimiehet tuntuvat suurilta linjauksiltaan samanlaisilta, molemmilla on omat erikoiskykynsä ja taitonsa, joita voi alkuperäisen pelin tapaan kehittää entisestään ostelemalla uusia kykyjä kykypuista. Näitä on yheensä kolme: yksi kummallekin Hämikselle, sekä yksi yhteinen, joka parantaa molempia yleisesti.


Kahden sankarin pelissä käy helposti niin, että toinen tuntuu enemmän pelin päähenkilöltä ja toinen vain sivuhahmolta, mutta Spider-Man 2 välttää ongelman kietomalla yhteen useampia tarinoita, joista osa koskettaa enemmän Peteriä, osa Milesia. Varsinaisessa päätarinassa molemmat Hämähäkkimiehet taistelevat yhdessä metsästäjämestari Kravenia ja tämän armeijoita vastaan. Kraven saapuu New Yorkiin metsästämään kaupungin superrikollisia ja ajautuu näin konfliktiin myös sen suojelijoiden kanssa.

Siinä sivussa molemmilla sankareilla on myös omat, merkittävät tarinansa. Yksi Kravenin vapauttamista superrikollisista on Mister Negative, joka aiemmin tappoi Miles Moralesin isän. Mister Negativea jäljittäessään Miles joutuu kamppailemaan oman moraalikoodistonsa kanssa ja pohtimaan, missä menee koston ja oikeuden välinen raja. Peter taas saa yllättäviä iloisia uutisia, kun hänen kuolleeksi luultu paras ystävänsä, Harry Osborne, palaa kuvioihin. Osbornen henkeä uhannut perinnöllinen sairaus on voitettu istuttamalla häneen symbiootti, joka ilmenee nippuna venyviä mustia lonkeroita. Kuten kaikki sarjiksensa lukeneet tietävät, tästä ei varmasti seuraa mitään hyvää.


Alkuperäisen pelin tapaan tarinat on kerrottu erinomaisen hyvin. Hämis-tarinoiden parhaiden perinteiden mukaisesti niissä yhdistellään koko kaupunkia tai maailmaa uhkaavia vaaroja, sekä paljon pienempiä tarinoita. Miles Morales yrittää kirjoittaa omaa esseetään yliopistohakemustaan varten, sekä jahtaa rikollisia, jotka ryöstelevät person of colour -muusikoiden museoita. Peter taas yrittää päästä sinuiksi May-tätinsä kuoleman ja kaiken sen mukanaan tuoman painolastin kanssa. Varsinkin nämä pienemmät ja henkilökohtaisemmat tarinat ovat juuri sitä osastoa, joiden ansiosta Hämis on aina ollut minun suosikkisankarini, joten onkin todella kiva, että Insomniac pystyy jälleen tarjoilemaan todella laadukkaita Hämis-hetkiä.



Vaikka nyt olenkin pelistä aivan pähkinöinä, ensimmäiset tuntini Spider-Man 2:n parissa olivat hieman ristiriitaisia. Mukaan on lisätty jos jonkinlaisia uusia ideoita ja mekanismeja, kuten vaikka seittisiivet, joiden avulla Miles ja Peter voivat liitää New Yorkin taivaalla, mutta myös ominaisuus, josta en aluksi pitänyt lainkaan: torjunnat.


Jo aivan pelin alkumetreillä vastaan tulee uusia vihollisia, joiden hyökkäyksiä ei voi väistää eikä blokata, vaan ainoastaan torjua painamalla blokkinappia juuri ennen iskun osumista. Kyllä, vuoden 2023 trendikkäin pelimekanismi löytyy nyt myös Spider-Manista! Minulla ei sinänsä ole mitään torjuntamekanismeja vastaan, mutta Spider-Man-pelien taistelut olivat jo ennestään äärimmäisen hektisiä, enkä pitänyt lainkaan siitä, että mukaan lisättiin taas yksi erikoishyökkäystyyppi, josta varoittavaa pientä grafiikkaa piti sen sekametelisopan keskellä varoa, jotta Hämis ei yllättäen menettäisi kahta kolmasosaa kestopisteistään.

Apu löytyi lopulta pelin erinomaisista esteettömyysoptioista, jotka ovat taas aivan pelimaailman kärkitasoa. Tarjolla on valtava määrä erilaisia säätöjä, joiden avulla pelin audiovisuaalista ilmettä ja pelimekanismeja voi kustomoida itselleen sopivaksi, ilman mitään rangaistuksia. Mukana on myös vaihtoehto, joka muuttaa torjuntojen aluksi todella tiukan aikaikkunan paljon sallivammaksi. Torjunnat vaativat tämän jälkeenkin yhä aktiivista huomiointia ja oikea-aikaista napin painallusta, mutta aikaikkunaa ei enää mitata muutamissa animaatioruuduissa, jolloin se tuntui ihan mukavalta lisäykseltä pelin taisteluvalikoimaan. Olkoon tämä siis jälleen hyvä osoitus siitä, miksi esteettömyysoptiot ovat kaikkien kannalta hyvä juttu ja miksi nostan todellakin hattua Insomniacille siitä, että he ovat jo vuosien ajan huomioineet esteettömyysominaisuudet peliensä perussuunnittelusta lähtien.


Kokonaisuus tuntuu totuttelun jälkeen tutulta, mutta ei turhan tutulta. Pelaaminen tuntuu turvalliselta, mutta ei kahden ensimmäisen pelin toistolta. Kehitystiimi on lisännyt mukaan erityisesti hauskoja uusia liikkumistyökaluja, joiden avulla Hämis voi navigoida New Yorkin kaduilla entistä sujuvammin, ja väitänkin, että juuri mikään muu peli ei tunnu yhtä tyydyttävältä kuin Spider-Man 2, kunhan pääsee vauhtiin. On aivan älyttömän kivaa singahdella talojen välissä järkyttävällä nopeudella, singahtaa välillä korkeammalle liitelemään seittisiipien varassa ja sitten taas syöksyä matalammalle.


Suurimmat erot aiempaan tulevat sivutehtävätyyppien muodossa, sillä ne on pistetty miltei kokonaan uusiksi – vaikka toki yhtäläisyyksiä aiempaan löytyykin. Peter tekee sivutöitä kuvaamalla New Yorkin menoa tiivistäviä pieniä kohtauksia, Miles taas vaikka avustaa koulukaveriaan kutsumaan poikaystäväänsä tanssiaisiin ja jäljittää enonsa Prowler-tukikohtia. Kraven kumppaneineen on pystyttänyt New Yorkiin omia tukikohtiaan, eivätkä Mysterion nimeä kantavat lisätyn todellisuuden kokemuksetkaan kuulosta kovin lupaavilta. Sivutehtävissäkin näkee, että Insomniac tuntee olonsa kotoisammaksi Hämähäkkimiehen universumissa, sillä ne tarjoavat paljon erilaisia minipelejä ja kokemuksia ja pysyivät ainakin minun silmissäni niin tuoreina, että tein ihan omaksi ilokseni suurimman osan niistä ja palaan myös hankkimaan platina-trophyn arvostelun jälkeen.



Spider-Man 2 on juuri sitä, mitä kaipasinkin Spider-Man-jatko-osalta. Erinomaisen hyvää ja viihdyttävää tarinankerrontaa, sekä pelattavuutta, joka tuntuu tutulta mutta sisältää sen verran uudistuksia, että lopputuloksena ei ole vanhan toistoa, vaan hyvällä tavalla turvallinen pelikokemus.


Täytyy kiinnittää huomiota myös siihen, että siinä missä kaksi edellistä Spider-Mania julkaistiin myös PlayStation 4:lle, Spider-Man 2 on PlayStation 5 -yksinoikeus. Tämän ratkaisun merkittävin vaikutus on, että kehitystiimi on taas pystynyt nojaamaan PlayStation 5:n äärimmäisen nopeaan SSD-levyyn. Sen enempää yksityiskohtia spoilaamatta tätä hyödynnetään pelin aikana moninaisilla veikeillä tavoilla jo siitä lähtien, että vaihto kahden pelattavan Hämiksen välillä tapahtuu ilman mitään lataustaukoja.

Samalla “sen enempää spoilaamatta”-linjalla arvostelukoodin mukana tullut saatekirje kieltää puhumasta lainkaan monista niistä tarinan huippuhetkistä, jotka saavat varmasti jokaisen Hämis-fanin innostumaan ja hymyilemään leveästi. Nostan muutenkin Insomniacille hattua siitä, että Spider-Man 2 on tehty suunnilleen niin laadukkaasti, kuin jatko-osan nyt voi tehdä. Alusta loppuun kiehtovaa, sujuvaa ja viihdyttävää Hämis-meininkiä.