Kirottu olkoon Walt Disney firmoineen. Vaikka Disneyn touhuista riittäisi valittamista vaikka miten paljon, yksi yrityksen suurimmista synneistä on, että se tekee omia versioitaan klassisista saduista ja tarinoista. Tässä ei olisi sinänsä mitään vikaa, mutta Disneyn versiot riisuvat tarinoista sen varsinaisen pointin, ja sitten musertavalla ylivoimallaan jyräävät kaikki muut versiot – myös ne alkuperäiset tarinat – alleen.


Tämä on hyvin relevanttia esimerkiksi Carlo Collodin Pinokkion tapauksessa. Disneyn versio – ja täten se kaikkien tuntema versio – on vain hassu tarina nukesta, jonka nenä venyy kun tämä valehtelee. Tässä unohtuu helposti se, että alkuperäinen tarina on yksi tieteiskirjallisuuden varhaisia klassikkoteoksia.

Collodin kirja kysyy hyvin syvällisiä kysymyksiä ihmisyyden ja inhimillisyyden perusluonteista. Ovatko ne jotain, mitä me saamme automaattisesti mukaamme kohdusta, vai jotain, mitä konekin voi oppia? Ja jos näin on, tarkoittaako se, että mekään emme automaattisesti ole ihmisiä, vaan voimme tulla sellaisiksi vain ponnistusten ja tekojen kautta?


Tämä peruskysymys on keskeisessä roolissa myös pelissä, joka kuulostaa paperilla suorastaan meemi-tason idealta: mitä jos Pinokkio, mutta Bloodborne? Kun tähän lasketaan mukaan vielä se, että pelin kehityksestä vastasi aiemmin bulkki-MMO:ita kehittänyt korealaisstudio, odotukseni eivät ennakkoon todellakaan olleet kovin korkealla.

Olenkin hieman yllättynyt, kun Lies of P on lopulta vahva ehdokas meikäläisen vuoden peliksi.



Round 8 Studiosin tyypit ovat selvästi lukeneet Pinokkionsa ja myös rakastavat kirjaa suuresti, sillä peli tarjoilee melankolisen kauniin version alkuperäisestä teoksesta. Tässä versiossa Pinokkio on yhä keksijänero Gepetton luoma nukke, josta tämä toivoi itselleen lasta. Ennen Pinokkiota Gepetto kuitenkin loi myös vinon pinon muita nukkeja, joiden orjatyövoiman varaan Kratin kaupunkivaltion menestys on rakennettu.


Kuten näissä tapauksissa usein käy, nuket eivät tyytyneet kohtaloonsa, vaan nousivat veriseen kapinaan. Nyt ihmiskunnan rippeet piileskelevät loukuissaan ja katseet kääntyvät Pinokkion suuntaan. Pinokkio kun ei ole varsinaisesti nukke, eikä myöskään ihminen, ja täten voisi olla ainutlaatuisen soveltuva ratkaisemaan ongelmaa.

Siinä sivussa pelaaja pääsee myös pohtimaan Collodin tarinan syvällisempiä kysymyksiä, kun Pinokkio etsii useiden vahvojen vaikutteiden tuuppimana omaa paikkaansa ja identiteettiään maailmassa. Ne pelin nimessäkin mainitut valheet ovat merkittävässä roolissa, sillä pelaaja saa useita kertoja tarinan aikana ohjata sen kulkua omien valintojensa ja reaktioidensa kautta.

Hyvien tarinoiden tapaan tilanteet eivät yleensä ole mustavalkoisia, vaan pelaaja saa itse tehdä omat tulkintansa, jotka sitten ohjaavat sitä, miten tarina yleisemmin kehittyy, sekä sitä, millaiseksi nuoreksi mieheksi Pinokkio lopulta kasvaa.


Pinokkion ohella kehitystiimi on selvästi ammentanut inspiraatiota FROM Softwaren peleistä, sillä niiden tavoin tarinaa kerrotaan vihjaillen ja monilla tavoilla. Maailmaan jemmatut lehtiset ja muistiot, esineiden kuvaukset, maailmaa asuttavien henkilöiden kanssa käydyt keskustelut ja jopa pomojen kommentit ovat kaikki palasia, joita yhdistelemällä voi hahmottaa, mitä kaikkea nukkejen kansannousun takana piileekään.

Yhdistelmä toimii erinomaisesti. Kehitystiimi on onnistunut todella hyvin remixaamaan alkuperäisen Pinokkion omakseen. Vastaan tulee koko ajan alkuperäisestä kirjasta tuttuja hahmoja ja paikkoja, mutta kehitystiimin omalla tyylillä esitettynä. En yleensä ole soulsborne-peleissä mikään maailman suurin loretyyppi, mutta Lies of P onnistui viemään minut mukanaan ja koskettamaan minua.



FROM Software -vaikutteet ovat vielä selkeämpiä kun puhutaan pelattavuudesta, sillä Lies of P voisi olla kuin Bloodbornen jatko-osa. FROMSoftin peleiltä lainaileminen ei toki ole mitenkään uusi ilmiö, mutta siinä missä useimmat muut yrittäjät vain lainaavat peleistä ne pintapuolen ominaisuudet, Lies of P:n kehittäjät ovat onnistuneet paljon paremmin.


Se suurin esikuva on selvästi ollut Bloodborne, sillä myös Lies of P on aluksi äärimmäisen haastava peli, joka kannustaa pelaajaa olemaan aktiivinen ja aggressiivinen. Keskeisenä mekanismina on niin kutsuttu täydellinen torjunta. Jos onnistuu blokkaamaan vihollisen iskun juuri oikeaan aikaan, ei ota lainkaan vahinkoa edes kovimmista erikoishyökkäyksistä. Päin vastoin, oikea-aikaiset torjunnat horjuttavat vihollisia ja voivat altistaa nämä murhaavan tehokkaille vastahyökkäyksille. Riskinä tietenkin on, että jos ajoitus ei ole kohdallaan, omissa kolisee ja kunnolla. Jos yrittää vain passiivisesti kykkiä suojiensa takana, jokainen isku tekee jonkin verran vahinkoa, mutta kestopisteensä voi palauttaa, jos onnistuu nopeasti lyömään vihollista takaisin.

Täydellisten torjuntojen jahtaaminen on ansa, sillä viholliset hyökkäävät usein järkyttävän nopeasti ja tiheästi, jolloin torjuminen on älyttömän vaikeaa. Jouduin itse oppimaan kantapään kautta, että usein on parempi yrittää tankata vahinkoa, väistellä iskuja tai suorastaan juosta karkuun, kunnes se pahin riehuminen loppuu. Perinteiseen tyyliin tavalliset vihollisetkin tappavat pelaajan hetkessä jos niille antaa tilaisuuden, ja pomot ovat välillä hieman turhankin haastavia. Hakkasin itse päätäni yhteen pomoon yli kolmen tunnin ja 30 yrityksen verran.

Monet näistä ongelmista ovat itse aiheutettuja, sillä Lies of P antaa pelaajalle moninaisia työkaluja ja myös olettaa, että tämä käyttää niitä kaikkia niin hankala kuin onkin oppia irti monien muiden soulsborne-pelien “keskity yhteen tai kahteen aseeseen ja säästele esineitä”-tyylistä. Mukaan kertyy jos jonkinlaisia aseita ja varusteita, joista yksikään ei ole automaattisesti se paras kaikissa tilanteissa. Ideana on, että pelaajat vaihtelevat varusteitaan tilanteen mukaan, sillä kokemuksen laatu muuttuu dramaattisesti kun heittää ylleen varusteita, jotka suojaavat vaikka kinkkisen pomon tekemältä vahinkotyypiltä, tai ottaa käyttöönsä aseen, jonka vahinkotyypille pomo on heikko.


Kun tällainen vaatimus on tehty, on myös kiva, että peli antaa siihen erittäin hyvät työkalut. Pomoilta saatavia uniikkeja aseita lukuunottamatta kaikki Lies of P:n aseet voi pilkkoa irrallisiin ja vapaasti yhdisteltäviin kahvoihin ja teriin. Aseen kahva määrittää aseen liikevalikoiman, sekä minkä ominaisuuksien perusteella sen vahinko skaalautuu. Terä taas määrittää vahingon, sekä tuo aseelle mahdollisia ominaisuuksia, kuten vaikka joka iskulla tehtävän tulivahingon.

Idea on erinomaisen hauska, kunhan sitä tottuu käyttämään. Tulivahinkoa tekevä tikari sopisi kyllä muuten hyvin elementaalivahinkoa painottavaan buildiini, mutta sen hyökkäysetäisyys on onnettoman lyhyt. Heitetään siis tikari kiinni keihään varteen ja tehdään ase, jolla kelpaa tuikkia vihollisia hieman kauempaa! Tai ehkä joku muu pelaa vaikka buildilla, jossa hän ei ole kasvattanut elementaalivahinkoa skaalaavia ominaisuuksia lainkaan, mutta eteen tulee pomo, jossa tarvittaisiin vaikka happoavahinkoa. Ei hätää! Heitetään happovahinkoa tekevä keihään kärki kiinni johonkin varteen, jonka skaalaus sopii omaan buildiin ja lähdetään yrittämään!

Se toinen merkittävä kokemusta kustomoiva juttu on Pinokkion mekaaninen vasen käsi. Pelin aikana löytää käyttöönsä uusia ja villejä käsiä, jotka voivat antaa käyttöön vaikka sen pelin ainoan kilven, tai vaikka liekinheittimen tai miinanlaukaisimen. Oikean käden valitseminen oikeaan tilanteeseen on jälleen merkittävä tekijä, joka voi muuttaa mahdottomalta tuntuvan taistelun paljon helpommaksi. Kapeat kielekkeet on ripoteltu räjähteitä heittelevillä paskiaisilla, joten pelaaja voi joko yrittää väistellä räjähteitä ja navigoida kapeilla poluilla, tai ottaa käyttöönsä käden, joka ampuu tarttumakoukkuja ja käyttää vihollisia oikopolkuina. Oppivatpa olemaan!



Uudet ideat ovat kivoja ja merkittäviä lisäyksiä soulsborne-pelien kaanoniin, mutta niistä ei olisi hirveästi iloa, jos se tärkein juttu, eli pelituntuma, ei olisi kohdallaan. Round 8 Studiosin tyypit ovat onnistuneet tässäkin erinomaisesti, sillä Lies of P tuntuu niin hyvältä, että se voisi olla unohdettu FROMSoftin peli. Kaikesta näkee, että kehittäjät ovat selvästi jaksaneet tuunata jokaista osa-aluetta uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki toimii erinomaisen hyvin.


Merkittävin ero esikuviin on kenttäsuunnittelussa. Peli näyttää hyvältä ja sen belle epoqué -tyylinen maailma on kiehtova paikka, joka suorastaan kutsuu tutkimaan jokaista viimeistäkin nurkkausta ja etsimään kaikki salaisuudet. Kentät on myös suunniteltu sen kuuluisan flown osalta todella hyvin, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niissä on juuri kohdalleen sijoiteltuja oikopolkuja, jotta miltei koskaan ei joudu rämpimään liian pitkään läpi jo tuttuja alueita.

Se ongelma onkin, että kentät ovat esikuviin verrattuna turhan yksinkertaisia. Sivupolkuja ja salaisuuksia kyllä löytyy, mutta verrattain vähän, eivätkä ne polut ole koskaan kovin pitkiä. Peli puskee jatkuvasti eteenpäin, mikä ei toki ole huono juttu. Lopputekstit pyörivät noin 30 tunnin jälkeen ja koska pelaajan valinnat ohjaavat tarinan kulkua, kaikkea sisältöä ei voi nähdä yhdellä pelikerralla ja itse lähdinkin saman tien uudelle new game plus -kierrokselle.


Olisi kiva, jos niitä sivupolkuja ja vaihtoehtoisia alueita olisi enemmän jo senkin takia, että kun vastaan tulee vaikka pomo, jota täytyy yrittää yli 30 kertaa, pelaajalla ei ole vaihtoehtoja. Sitä voi joko lähteä jälleen kerran taistelemaan pomoa vastaan, tai grindata kokemustasoja jo tutuilla alueilla. FROMSoftin peleissä tässä kohtaa voisi lähteä muualle tekemään jotain muuta, mikä olisi jo hermojenkin kannalta hyvä juttu.

Tämä on kuitenkin enemmän kauneusvirhe kuin suunnaton ongelma, sillä itse nautin Lies of P:n pelaamisesta suunnattomasti. Sen koskettava tarina, kiehtova maailma ja A-luokan pelattavuus ovat niin kova yhdistelmä, että lopputulos on kiistatta vuoden parhaita pelejä ja ehdottomasti se tähän asti positiivisin yllätys. Game Passin tilaajien ei myöskään tarvitse maksaa kokeilemisesta penniäkään, sillä Lies of P on osa palvelun valikoimia. Huippupeli, enkä nyt todellakaan valehtele.