Niin kutsutut epäsymmetriset moninpelit ovat nousseet sangen suosituiksi viime vuosien aikana. Tyypillisessä pelissä yksi hirviö – tai murhaaja tai mikä lie yliluonnollinen olento – yrittää listiä kourallista selviytyjiä, jotka taas yrittävät parhaan kykynsä mukaan vältellä ja väistellä jahtaajaa.


Vain harva peli on uskaltanut rikkoa tätä yksi vastaan neljä -mallia, mikä ehkä osittain johtuu siitä, että genren kiistaton 60 tonnin jättiläinen, Dead by Daylight, on rakennettu sen varaan. Ja kaikkihan tietävät, että oikotie rikkauksiin on kopioida suoraan suositun teoksen kaikkia ideoita, eikö niin?

Onkin kiva, kun joku uskaltaa vihdoin kokeilla jotain uutta, kuten nyt on käynyt. Sumo Nottinghamin kehittämä The Texas Chain Saw Massacre todellakin tekee näin ja tarjoilee kiehtovan ja omaperäisen moninpelikokemuksen, joskin ikävillä ongelmilla höystettynä.



Kuten nimestäkin voi päätellä, The Texas Chain Saw Massacre pohjautuu samannimiseen kauhuelokuvaan. Vuonna 1974 julkaistu pienen budjetin leffa on vuosien varrella kerännyt valtavasti arvostusta ja sitä pidetään nykyään yhtenä historian merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista kauhuelokuvista. Elokuvassa, samoin kuin pelissäkin, pino viattomia teinejä sattuu reissullaan vaeltamaan kannibaalisuvun tähtäimeen ja joutuu keskelle karmeaa verilöylyä.


Pelissä tämä tarkoittaa epäsymmetristä selviytymistaistelua, jossa neljä teiniä joutuu vastakkain kolmen – kyllä, kolmen – murhaajan kanssa. Teinien tarkoituksena on avata yksi kenttien neljästä uloskäynnistä ja sitten paeta, ennen kuin kannibaaliperhe saa heidät kiinni ja tekee heistä grillisafkaa tai chiliä. Molemmilla puoliskoilla on siis omat hyvin erilaiset pelikokemuksensa, jota voi vielä entisestään tuunata valitsemalla oman hahmonsa.

Mukaan on napattu alkuperäisen The Texas Chain Saw Massacren murhaajat, eli moottorisahaa heilutteleva ja ihmisnahasta tehtyyn naamioon sonnustautunut Leatherface, iäkkäämpi mutta ovela Kokki, sekä tietenkin myös historian limaisimpiin leffahahmoihin kuuluva Liftaaja. Mukaan on kiskottu hihasta myös pari muuta hahmoa, myrkkyihin erikoistunut Sissy, sekä nuori, mutta innokas Johnny.


Kaikilla tappajilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, sekä myös erikoiskykynsä. Moottorisahalla aseistautunut Leatherface pystyy rikkomaan ovia ja sahaamaan kaikenlaisia esteitä kappaleiksi, kun taas Kokki pystyy yliluonnollisen hyvän kuulonsa avulla havaitsemaan vaikka kellarissa hiiviskelevän teinin. Erikoiskykyjen ohella tappajia erottaa toisistaan myös se, miten niillä pelataan. Pieni ja ketterä Liftaaja pystyy ahtautumaan koloista ja aukoista, joihin esimerkiksi Leatherfacella ei ole asiaa.

Merkittävänä pesäerona genren suuriin nimiin myös teinien välillä on merkittäviä eroja, sillä kaikilla heilläkin on omat erikoiskykynsä. Atleettinen futistähti osaa vauhtiin päästyään taklata tappajan pois tieltään, toinen taas tiirikoi lukkoja paljon kavereitaan hiljaisemmin.


Kaikki hahmot ovat matseissa uniikkeja, mutta ainoa vaatimus on, että kaikissa peleissä täytyy olla yksi Leatherface. Tämä on ihan ymmärrettävä juttu, mutta myös hieman ongelmallista, sillä peli nojaa vahvasti progressioon. Kaikilla hahmoilla on omat kykypuunsa, joita kipuamalla saa avattua tehokkaita erikoiskykyjä, sekä parannettua merkittävästi hahmon ominaisuuksia ja taitoja. Onkin vähän tyhjä arpa saapua aulaan, jossa ne omat suosikkihahmot – eli ne, joille on avattu erikoiskykyjä ja bonuksia – on jo varattu ja jäljellä on vain joku ykköstason hahmo. Toki jos ongelman kanssa on valmis elämään, tämä johtaa väistämättä ennemmin tai myöhemmin siihen, että myös ne muut hahmot saavat kokemustasoja, mutta ei ole mitenkään harvinaista nähdä, että aulassa käy pienoinen ovien pauke kun pelaajat päättävät mielummin yrittää etsiä uutta matsia suosikkihahmonsa saamisen toivossa.



Olin itse ennakkoon hieman skeptinen The Texas Chain Saw Massacren suhteen, mutta testijakson aikana hurahdin siihen kunnolla. Muutaman viikon pelailun jälkeen voinkin sanoa, että sen peruspelattavuus on mielestäni epäsymmetristen kauhupelien parhaimmistoa. Toisin kuin monet muut pelit, The Texas Chain Saw Massacre ei ole kylmän lineaarista etenemistä, jossa selviytyjien täytyy vaikka korjata viisi generaattoria ja sitten paeta. Sen sijaan pelaaminen tuntuu vapaamuotoisemmalta seikkailulta.


Tarjolla on kourallinen elokuvista tuttuja pelialueita, jotka on mallinnettu viimeisen päälle. Pelipaikkoina toimivat siis ränsistyneet farmit ja teurastamot, joita koristavat luista tehdyt taideteokset, ihmisnahasta tehdyt lampunvarjostimet ja muut karmeat asiat. Kullakin kentällä on omat tyylinsä ja rakenteensa; kannibaalien kartanossa meno on klaustrofobista ja suuri osa alueesta koostuu pienistä huoneista. Teurastamo ja huoltoasema taas ovat avoimempia ja iso osa alueesta on puutarhaa tai peltoa.

Näille alueille on sitten sijoitettu neljä uloskäyntiä, joista jokainen vaatii omat toimenpiteensä auetakseen. Pääportista ei kävellä ulos, ennen kuin joku käy sammuttamassa stä sähköttävän generaattorin, kun taas toinen ovi avataan vääntämällä kaasusäiliön venttiilit kiinni, jolloin kasvava paine lopulta paukauttaa oven auki. Neljä erillistä uloskäyntiä, kolme tappajaa. Tämä pitää huolen siitä, että tappajat eivät voi koskaan vain kämppiä uloskäyntien luona, vaan heidän täytyy aktiivisesti partioida alueella. Tätä korostaa sekin, että tappajilla on muutakin tekemistä. Pelialueella majailee myös Isoisä, historian paras ja julmin tappaja, joka nyt vain nuokkuu kiikkutuolissaan. Mutta jos tappajat keräävät alueelle sijoitelluista veriämpäreistä tälle maistuvaa välipalaa, isoisä alkaa säännöllisin väliajoin karjumaan ja näin paljastamaan varomattomien teinien sijainnit hetkeksi.


Teinien taas täytyy yrittää löytää käyttöönsä jos jonkinlaisia työkaluja ja aseita, joilla he voivat yrittää tiirikoida auki lukittuja ovia, sabotoida ansoja tai suojella kavereitaan. Toki valtaosa ajasta menee yhä piileskellen tai pakoillen tappajia, mutta jälleen tosi kivana erona vaikka Dead by Daylightiin, teinejä ei ole sidottu vain yhteen aktiviteettiin, kuten generaattoreilla istumiseen. Sen sijaan heidän pelikokemuksensakin tuntuu aaltoilevalta jännitysnäytelmältä, jossa voi tehdä jos jonkinlaisia asioita.

Joskus pelit ovat ohi hetkessä, kun toinen puoli töppää. Tappajat kerääntyivät kaikki samalle alueelle säheltämään ja unohtivat velvollisuutensa? Hups, kaikki neljä teiniä pakenivat juuri parissa minuutissa. Tai ehkä kolikon kääntöpuolella teinit pelaavat takki auki, eivät varo kovia ääniä ja houkuttelevat moottorisahaa ulvottavan Leatherfacen niskaansa alta aikayksikön. Useimmiten pelit kuitenkin kestävät noin kymmenisen minuuttia, mikä on tällaiselle pelille juuri sopiva pituus, varsinkin kun runsaan tekemisen johdosta aika tuntuu suorastaan lentävän.


Tämän monimuotoisemman ja enemmän tarinalta tuntuvan peruspelattavuuden johdosta en myöskään itse kokenut, että The Texas Chain Saw Massacren pelaaminen oli samalla tavalla ahdistavaa kuin vaikka Dead by Daylightissa. Vaikka vastaan tuli useasti aivan liian taitavia pelaajiaa ja tuloksena oli kunnon turpasauna, se ei tuntunut oikein miltään. Koska peli ei ole samanlaista lineaarista juoksemista viiden generaattorin läpi, pelatessa ei myöskään tunnu painetta. Seikkaillaan, sahataan, jahdataan ja sitten mennään seuraavaan peliin. Hauskaa!

Kaikki olisikin yhtä ruusuilla tanssimista, ellei The Texas Chain Saw Massacre olisi paukahtanut hyllyille muutamien hyvin ikävien ongelmien saattelemana.



Vaikka Sumo Digitalin tyypit ovatkin tehneet ensiluokkaista työtä sen varsinaisen pelisuunnittelunsa kanssa, mukaan on lipsahtanut myös amatöörimäisiä ongelmia, jotka voivat olla kohtalokkaita. Julkaisuversion peli oli teknisesti aivan järkyttävää tuubaa ja ensimmäisten parin viikon ajan oli ihan tyypillistä, että puolet peleistä päättyi serveriltä putoamiseen. Takaisin ei myöskään päässyt liittymään, joten vaikka huono tuuri ei osunutkaan omalle kohdalle, vähän väliä sai huomata, että yksi tappaja vain seisoi passiivisesti jossain kellarin nurkassa. Tuntuu että päivitykset ovat helpottaneet ongelmaa jonkin verran, mutta ei peliä vieläkään voi vakaaksi kehua.


Kenttäsuunnittelu olisi kaivannut myös hieman enemmän tasapainotusta. Kentät itsessään ovat aina samanlaisia, mitä nyt esimerkiksi esineiden sijoittelu hieman muuttuu. Ei kestänyt kovinkaan pitkään huomata, että esimerkiksi huoltoasemalla teinit pystyvät juoksemaan käytännössä suoraan aloituspaikalta uloskäynnille, ellei tappajilla käy sen verran hyvä tuuri, että joku on valinnut Kokin – joka pystyy pistämään oviin lukkoja – ja tämä on aloittanut pelinsä tarpeeksi läheltä uloskäyntiä, jotta ehtii lukitsemaan sen ennen kuin koko teiniporukka vetää tea bageja portilla.

Ja mitä olisikaan moninpeli ilman jäätävää huijausta? Tätä kirjoittaessani kehitystiimi on juuri blokannut PC-pelaajat erilleen muusta yleisöstä, koska huijauksenesto on joko niin kehnoa tai suorastaan olematonta, että pelit olivat täynnä hakkereita jo ensimmäisten päivien aikana. Tiettävästi tiimi tekee työtä huijaukseneston parantamiseksi, mutta ei suoritusta silti voi ihan hirveästi kehua.


Toisaalta en myöskään halua korostaa ongelmia liikaa. Ensimmäiset päivitykset ovat tehneet pelistä jo sujuvamman kokemuksen ja vaikka lisätuunausta kaivataan yhä monilla alueilla, minulla on silti jatkuvasti hauskaa The Texas Chain Saw Massacren kanssa. En usko, että se tulee syöksemään Dead by Daylightia valtaistuimeltaan, mutta se ei ole tarkoituskaan. Sumo Digital on alusta saakka sanonut, että he haluavat tehdä omaa juttuaan, omalle yleisölleen. Alkuvaikeuksien jälkeen olen itse pelannut säännöllisesti joka päivä, enkä suinkaan arvostelunakin takia, vaan ihan omaksi ilokseni.

Ongelmia ei toki voi jättää huomioitta, ja on todettava, että paremmassa kunnossa peli olisi lisäpisteiden arvoinen, mutta nytkin se tarjoaa omaperäistä ja mukavalla tavalla erilaista selviytymisseikkailua niille meistä, jotka eivät pelkää liikaa moottorisahoja tai viidakkoveitsiä.