Switch-yksinoikeuspeli Illusion Island vie maagiseen Disney-universumiin. Illusion-tasohyppelyiden sarja sijoittuu vahvasti Segan konsoleille ja 90-luvulle, yhtä 2010-luvun lämmittelyä lukuun ottamatta. Illusion Islandia voitaisiin ehkä pitää henkisenä jatko-osana sarjalle, sillä se vie lineaarisen tasohyppelyn vielä yhtä loikkaa syvemmälle: peli on tyylilajiltaan koko perheelle suunnattua metroidvaniaa (termiä nyt hieman löyhästi käyttäen) ilman varsinaisia taisteluelementtejä.



Aku, Mikki, Minni ja Hessu löytävät itsensä ja toisensa Monothin saarelta, jonne heidät on yksittäin houkuteltu eväsretkikutsun varjolla. Pian selviää, että kutsun tarkoitus oli saada tunnetut sankarit paikalle auttamaan Toku-nimistä pehmoturrikkaa pelastamaan kansansa asuttama maailma. Monothilta täytyy löytää kolme ryöstettyä kirjaa, päihittää ne vieneet varkaat ja tuoda opukset takaisin kirjastoon. Juonipaljastukset päättyvät tähän.


1–4 pelaajan seikkailu tarjoaa hahmovaihtoehdoiksi neljä mainittua sankaria. Hahmot toimivat keskenään tasan samalla tavoin, joten sillä, kenet seikkailuun valitsee ei ole väliä. Perusmekaniikka laajenee muutaman erilaisen kyvyn myötä, mutta kokonaisuus pohjautuu kuitenkin kontrollien helpouteen ja erilaisiin hyppyihin, leijumiseen sekä uimiseen. Viholliset ja ansat väistetään siis hyppien.


Hahmot on saatu erottumaan toisistaan liikkumisen suhteen taidokkaalla animoinnilla, joka luo kontrastia vaikkapa Hessun raahustamisen ja Mikin ponnekkaan kävelytyylin välille. Myös kyvyt ja jatkuvasti tarvittava tuplahyppy on tehty joka hahmolle eri näköisiksi: Mikki esimerkiksi tuplahyppää rakettirepulla, Hessu isolla chilipippurilla ratsastaen. Yksityiskohtana tämä on oikein mukava, etenkin jos tarinaa pelaa kavereiden tai perheen kesken useamman hahmon voimin. Silloin ruudulla on yhtä aikaa monennäköistä kulkijaa ja tahti pysyy samana, vaikka animointi voikin hämätä silmää ensin. Liikkeen toteutus on visuaalisesti toimivaa.



Hahmoilla on kaikilla jo takanaan pitkä historia, mutta tässä 6–8 tunnin seikkailussa esiintyvät harmillisen typistetyt versiot rakastetuista sankareista. Suurimmasta tylsistämisestä on kärsinyt Aku, jota kohdellaan läpi seikkailun tylysti ja jonka lähes ainoa tunnetila tästä syystä on viha. “Mä en tykkää tuosta Akusta kun se on aina vain niin vihainen”, kuului testiyleisön nuorisojaostonkin tuomio. Ymmärsin tätä näkökulmaa erinomaisen hyvin, etenkin kun muille hahmoille oli annettu edes jotakin persoonallisuutta.


Illusion Islandin välianimaatiot kuljettavat eteenpäin suurimmilla juonenkäänteillä ja nämä kohtaukset on myös ääninäytelty hienosti, mutta metavitseihin ja kyynisyyteen painottuva pikkunokkeluus ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut huvittaa. Potentiaali tuntuu valuvan hukkaan, kun hahmoihin odotetaan suhtauduttavan sydämellisesti, mutta niiden suusta tulevat vitsit eivät tunnu aidoilta. Tarinan ja hahmojen ennalta-arvattavuus tuntuu lähes aliarvioivan yleisöään.


Visuaalisesti Disney-maailmaan nojautumista yrittävä ilme menee mielestäni ohi. NPC:t ovat ulkonäöltään hieman Fantasia-henkisiä ja tuovat ainakin minulle läheisesti mieleen myös 90-luvun eurooppalaiset Aku Ankan sarjakuvaseikkailut, mutta kun taustoja ja eri tasoja katsoo, tilalle voisi vaihtaa uskottavasti lähes minkä tahansa muun koko perheen animaatiosarjan hahmot. Jotenkin tällaiset uutta ja vanhaa hahmosuunnittelua yhdistävät Aku, Mikki, Minni ja Hessu eivät tunnu toimivan ympäristöissä sillä tavoin, kuin odotin. Taustat ja etuala sulautuvat välillä yhteen niin, että ajoittain on vaikeaa hahmottaa, missä seuraava taso on. Toki värikkäät grafiikat ovat välillä hyvin kauniitakin. Musiikki on sinfonista ja paikoin suuren ja disneymäisen kuuloista, mutta niin myös niin mitäänsanomatonta, että lopputulos tuntuu päälleliimatulta pakettiratkaisulta.



Pelattava alue on suuri ja sokkeloinen, mutta karttasysteemi on selkeä ja hyvä. Illusion Islandissa ei ole varsinaisia lataustaukoja, vaan eri alueiden reunoilla täytyy kävellä ruudun laitaan, jotta koko näkymä avautuu toiseen suuntaan. Tämä tekee alueelta toiselle liikkumisesta hyvin saumattoman tuntuista ja sujuvaa. Kun tähän ominaisuuteen yhdistää hyvät saavutettavuusasetukset, tuntumasta ja näkymästä saa vaivattoman myös tasohyppelyjä ja metroidvaniaa ennen kokemattomalle pelaajalle. Myös esimerkiksi automaattiset seinähypyt, seiniin tarttumiset ja muut vastaavat helpotukset ovat todella hyvä apu pelaamista mukavoittamaan.


Salaisia luoliakin on ripoteltu sinne tänne, mikä on hauskaa. Salapaikat oppii erottamaan nopeasti ja ne merkitään vihreällä ötökällä löytymisensä jälkeen. Myöhemmin aukeavat reitit ja kyvyt ovat myös helposti hahmotettavissa ja peli ilmoittaakin auliisti, että tänne tai tuonne ei vielä pääse – joten kaukaisempiinkin kolkkiin myöhemmin palaaminen on keräiltävien esineiden kannalta arvokasta. Perheen voimin pelatessa lapsille voi opettaa kätevästi jotakin kärsivällisyydestä, kun kaikki ruudulla tehtävä ei olekaan lineaarista.


Koska nelikko ei tällä kertaa taistele, pomotaistelut on toteutettu useana hieman erilaisena toistuvan sarjan ajoitustehtävänä, joissa hypitään ja roikutaan ansoja väistellen. Idea on kiva, sillä se ei lähde suotta poikkeamaan pelin muusta minimaalisen väkivallan linjasta. Toteutus vain voisi olla mielenkiintoisempi, koska toistoon kyllästyy nopeasti eivätkä nämä kohtaukset muutu mitenkään jännittävimmiksi ensimmäisen jälkeen.



Tarinatilan lisäksi peli ei sisällä muuta, kuin erilaisten keräiltävien esineiden laarin täydentämisen. Pelattavaa on siis suhteellisen vähän, vaikka karttasijainteihin palaamista arvostankin. Keräiltävät keskittyvät Monothin maailman hahmojen lisäksi Mikki Hiiren historiaan, kuten myös etsittävät valokuvauspisteet, jotka on merkitty ikonisilla hiirenkorvilla.


Kerättävänä on muutakin: kartalta glimteiksi kutsuttuja palluroita poimimalla pelaaja pääsee avaamaan palapelejä, joiden valmistumisesta palkintona on yksi sydän eli elämä lisää. Tämä laajentaa suoraan valittua vaikeustasoa, jotka perustuvat vain ja ainoastaan elämien määriin. Vaikein lähtötaso on yksi sydän, helpoin kolme ja lisäksi valittavana on täysi kuolemattomuus. Tasot ovat keskenään hyvää vaihtelua ja elämiä voi täydennellä myös matkan varrelta. Vaikeusastetta voi muuttaa milloin tahansa. Kun viimeinenkin elämä on käytetty, pelaaja tai pelaajat ilmestyvät viimeisimmälle tallennuspisteelle, joita on ripoteltu armeliaan runsaasti ympäriinsä. Pelikaverin voi myös palauttaa henkiin tallennuspisteellä.


Tällaisia paikallisesti pelattavia, seikkailullisia moninpelejä ei ole mitenkään liikaa, joten Illusion Island on virkistävä peliuutuus tähän lajiin. Toisaalta moninpeli ei välttämättä tuo tähän peliin hirveästi lisää, sillä osa paikoista on lähes liiankin nopea läpäistä useamman aktiivisen pelaajan voimin. Siksi tuntuu, että peli toimii erityisesti perheen pienimpien kanssa pelattavaksi.