Valtavan maanalaisen luolaston syövereissä ryhmä seikkailijoita oli ajautunut keskelle konfliktia. Aluetta aiemmin asuttaneet sieni-ihmiset oli ajettu pois kotiseuduiltaan ja tilalle oli asettunut yöhaltioiden ja näiden orjien siirtokunta, jonka tarkoituksena oli tuhota tai orjuuttaa kaikki muu alueen älyllinen elämä.


Koska tämän seikkailijaryhmän johtajana toimii koston valan vannonut paladiini, seikkailijat olivat luonnollisesti asettuneet niiden ei-orjuuttajien puolelle. Pitkän matkan jälkeen ryhmä saapui pimeähaltioiden tukikohtaan, raunioituneeseen muinaiseen temppeliin. Hyvien puhelahjojensa ansiosta paladiinimme onnistui vakuuttamaan siirtokunnan vartijat siitä, että he olivat samalla puolella. Vartijat selittivät, että siirtokunnan johtaja, pahamaineinen ja julma yöhaltia, oli kaivosonnettomuuden seurauksena jumissa romahtaneessa luolassa ja tulisi kuolemaan sinne hapen puutteeseen, ellei joku tekisi asialle jotain.

Jos ryhmämme olisi ollut orjakauppiaiden puolella, heille olisi ehkä tässä kohtaa tullut kiire keksiä keinot pelastaa julma haltia loukustaan. Mutta koska heidän tavoitteenaan oli pistää loppu tämän perseilylle, he menivät nukkumaan. Hyvien yöunten jälkeen he räjäyttivät romahtaneen luolan auki, leikkasivat tukehtuneen pahiksen pään irti todisteeksi tämän kuolemasta, ja nappasivat lähtiessään mukaansa kaiken vähänkään arvokkaan, mitä ei oltu naulattu kovin hyvin lattiaan.

Baldur’s Gate III tarjoilee tällaisia huikeita kokemuksia aivan jatkuvalla syötöllä, sillä se on erinomaisen hyvin suunniteltu ja kirjoitettu roolipeli, joka antaa pelaajalle miltei kaikissa tilanteissa vapauden ratkaista tilanteita mitä moninaisemmilla tavoilla. Peliin on ladattu sisältöä useamman läpipeluukerran verran, joten se luo vahvan illuusion siitä, että tekipä pelaaja mitä teki, valitsipa tämä tarinan haarapaikoissa minkä ratkaisun tahansa, se oli se oikea valinta. Vaikka se haarautuu ja hyppii pelaajan valintojen mukaan linjalta toiselle, tarina tuntuu alusta loppuun yhtenäiseltä ja toimivalta kokonaisuudelta.


Tämä ei toki ole mikään suuri yllätys niille, jotka ovat pelanneet Larian Studiosin aiempia pelejä, erityisesti Divinity: Original Sinejä. Baldur’s Gate on selvästi saman jatkumon peli, mutta jotenkin vielä paremmin tehtynä. Tuntuu siltä, että kun Divinityjen menestys avasi Larianille pääsyn himoitun Dungeons & Dragons -lisenssin kylkeen, he halusivat nostaa rimaa vielä entisestään ja ottaa näin tilaisuudesta kaiken irti.

Tuloksena on todellinen tietokoneroolipelien merkkitapaus.



Baldur’s Gate III kertoo tarinan seikkailijoista, jotka ovat joutuneet mielennylkijöiden vangeiksi. Lonkeronaamaiset avaruusmatkustajat sieppaavat uhreja ja istuttavat näiden kalloihin toukan, joka kuoriutuessaan muuttaa isäntänsä uusiksi mielennylkijöiksi. Karmea tapa kuolla, joten olisi ehkä syytä etsiä pikavauhtia joku, joka osaa poistaa toukat porukkamme aivoista. Kaikkien hyvien roolipelikampanjoiden hengessä tämä on vain se alkusysäys, joka saa porukan liikkeelle. Tarinassa itsessään riittää runsaasti syvyyttä, ja sen lisäksi pelistä löytyy tietenkin runsaasti sivutehtäviä ja -tarinoita.


Pelaaja saa joko valita ohjattavakseen yhden valmiista pelihahmoista, tai tehdä omansa. Valmiit hahmot eivät ole mitään aivan kaikkein perinteisintä fantasiasettiä, sillä mukana on esimerkiksi tiefling, joka on paennut kirjaimellisesta Helvetistä ja yrittää nyt selvitä ilman sydäntään, jonka joku paholainen korvasi helvetinkoneella. Jos jonkun hahmon persoonallisuus ja tarina vaikuttavat kivoilta, mutta ei haluaisi pelata vaikka tieflingimme tapauksessa barbaarilla, hahmoja voi kustomoida ja tuunata mielensä mukaan. Jos taas tekee oman hahmonsa, kuten minä, nämä kaikki valmiit hahmot ovat potentiaalisia rekrytoitavia, joten ryhmässä riittää joka tapauksessa runsaasti persoonallisuutta ja särmää – ja heitä voi vapaasti kustomoida myös tässä tapauksessa.

Tämä on erittäin hyvä juttu, sillä menestyäkseen pelaaja tarvitsee ympärilleen monipuolisen ja taitavan ryhmän, joten olisi ollut penseää, jos muuten kiinnostava hahmo olisi täytynyt jättää leiriin keräämään hometta vain sen takia, että oli jo luonut itselleen saman tyylisen hahmon, tai ei muuten vain halunnut mukaan vaikka liikaa lähitaistelijoita.
Monipuolisuus on valttia jo sen takia, että pelin taustalla pyörii tuunattu versio Dungeons & Dragonsin viidennestä laitoksesta. Tämä tarkoittaa tietenkin, että nopat pyörivät tiheään. Halusipa sitten uhkailla goblin-leirin vartijat päästämään ryhmän sisään, tiirikoida aarrearkun lukon tai mojauttaa luurankoa nuijalla ohimoon, kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset ratkotaan sattuman kautta. Pöytäpelin sääntöjen mukaan hahmojen ominaisuudet ja kyvyt vaikuttavat valtavasti siihen, miten hyvin menossa pärjää. Lukkojen räpläämiseen erikoistunut varas saa lukkojen avaamiseen niin mojovat bonukset, että valtaosassa tapauksista voi epäonnistua vain heittämällä ykkösen. Satunnaisella sankarilla taas on parhaimmillaankin vain 50% mahdollisuus onnistua samassa tempussa.


Vaikka olenkin itse jo perustasolla liiallista nopanheittelyä vastaan, täytyy sanoa, että Baldur’s Gate III tekee homman suunnilleen niin hyvin kuin sen tehdä voi. Se jakelee uusintamahdollisuuksia hyvin avokätisesti, ja lisäksi jos kyseessä on vaikka tarinan etenemisen kannalta tärkeä heitto, epäonnistuminen vain ohjaa tilanteen toiseen suuntaan. Vaikka niiden aiempien goblin-vartijoiden ylipuhuminen ei onnistuisikaan, leiriin pääsee kyllä sisään muitakin reittejä pitkin, ja todennäköisesti saman keskustelun sisällä voi jo yrittää jotain muutakin.



Pelin taistelusysteemi on jälleen kaikille Divinity-faneille tuttua osastoa, sillä kyseessä on selvästi saman idean tuunailtu ja Dungeons & Dragons -kilkkeillä koristeltu versio. Tarjolla on siis taas todella haastavaa ja taktista taistelua. Systeemin selkärankana on sopivan realistinen luonnonvoimien mallinnus, eli esimerkiksi lätäkköön heitetty sähköloitsu sähköttää koko vesialueen ja vaikka räjähdetynnyriin osunut tulinuoli saa aikaan melkoista tuhoa.


Peli ei sisällä mitään satunnaisia taisteluita, vaan jokainen kohtaaminen on suunniteltu käsin niin, että myös taistelutilanteita voi lähestyä monella eri tavalla. Näin myös täytyy tehdä, sillä jos ei esimerkiksi raaski hyödyntää löytämiään loitsukääröjä tai taikanuolia perustaisteluissa, turpaan tulee ja kunnolla. Matalan tason Dungeons & Dragons -hahmot ovat aika heiveröisiä, ja tekoäly keskittää säälimättä hyökkäyksensä helpoimpiin maaleihin, kunnes nämä ovat kanveesissa. Pelaajankaan ei siis tule taistella reilusti. Ennen kuin suututtaa tavallista kovemman vihollisen ja aloittaa taistelun, voi olla hyvä idea vaikka siirtää taistelukentän reunalla olevat räjähdetynnyrit pomon selän taakse ja sanoa tälle morjens 4000 kilon paukulla.

Taistelut ovat jatkuvasti haastavia ja enimmäkseen viihdyttäviä, vaikka ne kärsivätkin välillä käytettävyysongelmista. Divinityn tyyliin pelaajan ryhmän reitinhaku tökkii välillä kunnolla ja pistää porukat juoksemaan vaikka kerrasta tappavan laavalammikon läpi, jos sankareita ei paimenna jatkuvasti. Kannattaakin siis totuttautua siihen, että peli tallennetaan vaikka joka vuorolla, ellei sitten tykkää yrittää samaa taistelua useita kertoja uudelleen kun velho ja parantaja päättivät tapattaa itsensä.


Samanlaiset pienet ongelmat ja töksähtelyt värittävät peliä yleisemminkin. On jossain määrin väistämätöntä, että kun tehdään näin monimutkaista ja syvällistä peliä, mukaan livahtaa myös skriptausongelmia ja muita bugeja. Kehitystiimi on liiskaillut ongelmia julkaisun jälkeisten viikkojen ajan, enkä itse kohdannut arvostelujakson yli 40 pelitunnin aikana mitään todella katastrofaalista. Mitä nyt välillä vaikka aiemmin jo kuollut hahmo onkin taas pelissä mukana, tai joku sivutehtäväketju vain muuttuu mahdottomaksi läpäistä, koska joku ovi ei vain auennutkaan, tai jotain esinettä ei vain löytynytkään sieltä, mistä piti.

Vaikka tällainen toki turhauttaa ja päätin itsekin joitain pelisessioita ALT-F4:n välityksellä, kun se helvetin Gale päätti taas juosta johonkin perkeleen ansaan ja tappoi itsensä, niitä pelitunteja todellakin kertyi parin viikon ajalle miltei päivätyön verran. Eikä se pelihimo suinkaan tähän tyssännyt, sillä pelattavaa – ja uudelleenpelattavaa – jäi vielä runsaasti.


Lopputulosta ei siis voi kuin kehua. Baldur’s Gate III on hämmentävän syvällinen ja kiehtova roolipeli, joka todella antaa pelaajan tehdä valintojaan ja ylläpitää erinomaisen hyvin illuusiota siitä, että juuri hänen tekemänsä ratkaisut ja valinnat olivat ne oikeat. Olen kohtalaisen varma, että Larianin tyypit ovat tehneet diilin vähintään jonkun paholaisen kanssa onnistuakseen näin hyvin, mutta se on heidän ongelmansa. Me saimme hillittömän hyvän roolipelin, joka on vahva nimi vuoden peleistä puhuttaessa.