Sherlock Holmes on historian paras yksityisetsivä, mutta jos hänet heitettäisiin Master Detective Archives: Rain Coden maailmaan, kaveri nappaisi piippunsa ja Watsoninsa kainaloonsa ja muuttaisi siltä istumalta vuoristoon viettämään eläkepäiviään.


Pelin kehityksestä on vastannut legendaarisen Danganronpa-sarjan luonut tiimi, ja vaikka peli ei toki olekaan jatkoa näille kulttiklassikoille, yhtenäisen DNA:n kyllä aistii joka välissä. Meno on jo alkumetreiltä saakka täysin ylitseampuvaa anime-rellestystä, jossa maailmanlaajuisen etsivätoimiston yliluonnolliset rikoksenratkojat käyvät sotaansa pahaa megayhtiötä vastaan ikuisen sateen riivaamassa kaupungissa.

Tämä on kuitenkin vasta alkulämmittelyä, sillä kun peli pääsee kunnolla vauhtiin, se hyppää täysin raiteiltaan. Tämä on sille sekä vahvuus että heikkous, sillä vaikka kaavoista poikkeava meno onkin enimmäkseen piristävää, välillä se myös häiritsee.



Repäistään heti alkuun kivulias laastari pois, jotta kaikki voivat toipua siitä arvostelun aikana: pelin päähenkilö on nimetty käsittämättömän typerän kuuloisesti Yuma Kokoheadiksi. Tämä oli minulle niin suuri järkytys, että pelaaminen miltei tyssäsi siihen paikkaan, mutta onneksi jatkoin eteenpäin. Rain Code on kaikin puolin sellainen peli, jossa Yuma Kokohead ei lopulta tunnu edes mitenkään hirveän erikoiselta päähenkilön nimeltä.


Nuori Yuma herää rautatieaseman varastosta ilman mitään muistoja siitä, miten hän on sinne päätynyt, tai edes siitä, kuka hän on. Taskuista löytyvät tavarat ohjastavat nousemaan asemalta juuri lähdössä olevan junan kyytiin, jossa matkakavereina ei suinkaan ole mitään tavallisia matkustajia, vaan kokoelma yliluonnollisilla kyvyillä varustettuja etsiviä, jotka kaikki saavat sen ”tunnista kuvasta anime-sarjan päähenkilö”-meemin tyypin näyttämään hillityltä ja realistiselta. Ei siinä vielä kaikki, sillä junassa hengailee myös outo kissamainen kummitus, jonka vain Yuma voi nähdä ja kuulla.

Kissakummitus on kuoleman jumala, jonka kanssa Yuma on sopinut diilin. Jumala sai kaikki hänen muistonsa, Yuma taas tämän apua matkallaan mestarietsiväksi. Apua myös tarvitaan, sillä pian Yuma on keskellä niin kinkkistä murhamysteeriä, että sitä ei tavallisen kuolevaisen hoksottimilla ratkaistaisi. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä tässä vaiheessa Rain Code pelaa korttinsa pöytään ja unohtaa edes realismin rippeet.


Rikosten tutkiminen on jaettu karkeasti kahteen leiriin. Näistä ensimmäisessä kävellään rikospaikalla ja sen lähistöllä keräilemässä johtolankoja, puhumassa silminnäkijöiden ja muiden avuliaiden henkilöiden kanssa ja muutenkin hahmottamassa, mitä on tapahtunut. Kun johtolankoja on kerätty tarpeeksi, kissamainen kummitus muuttaa muotoaan kurvikkaaksi goottiprinsessaksi ja tempaisee Yuman mukanaan toisessa ulottuvuudessa sijaitsevaan murhapalatsiin.

Murhapalatsissa pelaajan tehtävänä on tehdä johtolankojen avulla oikeat päätökset ja kasata itselleen oikea käsitys siitä, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut. Tätä tehdään jos jonkinlaisten minipelien muodossa. Välillä käydään logiikkataistelua vihollisten kanssa, jotka edustavat murhaajan yrityksiä sotkea tutkimuksia. Viholliset heittelevät pelaajan niskaan väitteitä, joita sitten joko kirjaimellisesti väistellään tai leikellään kappaleiksi kumoamalla niitä sopivilla todisteilla. Tai miten olisi vauhdikas kaivoskärryajelu, jossa tulee vähän väliä vastaan risteyksiä kysymysten kera. Miten murhan uhrin ruumis siirrettiin paikasta A paikkaan B? Jos olet sitä mieltä, että ruumis siirrettiin NÄIN, kurvaa vasemmalle. Jos taas NOIN, kurvaa oikealle.


Menestys minipeleissä auttaa Yuma Kokoheadia yhdistelemään palasia toisiinsa ja kirjaimellisesti avaa polkuja eteenpäin. Siinä sivussa keräillään kokemuspisteitä ja ostellaan niiden kanssa kykypuista pelaajaa avustavia kykyjä ja bonuksia. Näin voi vaikka nostaa energiavarastojaan, jotka kuluvat väärien valintojen myötä ja loppuessaan päättävät pelin, tai torppailla vihollisten argumenttilistalta pois kysymyksiä, jotka ovat mukana vain hämmentämässä pelaajaa.
Kaikista ei ole mysteerikirjoittajiksi

Meno on hyvin lennokasta ja enimmäkseen viihdyttävää, mutta pelin käsikirjoitus on usein huonolla tavalla älytöntä. Hyvien murhamysteerien perusideana on, että lukija – tai katsoja, tai pelaaja – voi itse yrittää päätellä, mitä on tapahtunut. Rain Codessa tämä on hankalaa, koska tarinat ovat niin naurettavan ylitseampuvia, että koko hommassa ei ole enää mitään järkeä.


Eräässä murhassa todelliset murhaajat halusivat lavastaa Yuma Kokoheadin murhaajaksi, joten he kasasivat naurettavan skenaarion, jossa Yuman kulkiessa huoneesta toiseen koko murhapaikka siirrettiin fyysisesti toisaalle Yuma mukanaan. Jo muutaman minuutin pohtimisen jälkeen olisin keksinyt itse useita helpompiakin tapoja lavastaa Yuma, varsinkin kun alueen korruptoituneet poliisivoimat – jotka ovat paikan ainoa laki – olivat lavastusoperaatiossa mukana.

Hahmojen käyttäytyminen on myös välillä niin japanilaista, että se rikkoo länsimaisen pelaajan perspektiivistä heti sen kuuluisan eläytymisen. Vai kuulostaako kenestäkään loogiselta, että tässä samaisessa mysteerissä paikallisten poliisien ahdistelema Yuma haluaisi tunnustaa murhat, joita hän ei tehnyt, koska asioiden selittäminen on niin hankalaa ja olisi helpompi vain tunnustaa ja sitten selvittää tilanne myöhemmin.


Kehitystiimin kunniaksi on todettava, että peli ei varsinaisesti vaadi pelaajaa aavistamaan kaikkia naurettavia juonenkäänteitä kylmiltään, vaan johdattelee tämän askel kerrallaan kohti niitä. Ja niin pöljästi kuin sankarimme välillä käyttäytyykin, tätä hölmöilyä ei kuvata yleensä minään fiksuna touhuna, vaan mukana hengaileva kuolemakissa muistaa kyllä lätkäistä kaveria korvalle (vertauskuvallisesti tai kirjaimellisesti) kun tämä on liian typerä.

Tästä huolimatta pelistä nauttiminen vaatii kohtalaista sietokykyä teollisuusluokan anime-sähellykselle, mutta toisaalta kehitystiimiä ei voi syyttää siitä, että se olisi yrittänyt yllättää ketään tällaisella touhulla. Päähenkilön nimi kun todellakin on Yuma Kokohead ja se paljastetaan pelaajalle heti alussa. Tämän jälkeen saa syyttää vain itseään, jos päättää jatkaa pelaamista.



Anime-makuasioiden ohella Rain Coden suurin ongelma on se, että se on Switch-peli. Switchille on toki vuosien varrella julkaistu paljon hyviä ja sujuvia pelejä, ja ulkoasunsa puolesta myös Rain Coden voisi kuvitella olevan yksi niistä. Toisin on: peli tökkii ja nykii jatkuvasti. Aggressiivisesta resoluution pudotuksesta huolimatta ruudunpäivitysnopeus on hyvin usein suorastaan kehno. Kyse ei ole pelkästä hifistelystä, sillä mysteeriluolastoissa kontrolleissa on usein sen verran viivettä, että pelaaminen on fyysisesti hankalaa puuhaa.


Onkin selvää, että Rain Code olisi ollut parhaimmilaan vaikka PC:llä pelattuna, mutta valitettavasti tämä taitaa jäädä vain haaveeksi. Peli on toistaiseksi julkaistu vain Switchille, ja ainakin toistaiseksi julkaisija pitää kiinni tarinastaan ja väittää, että muita versioita ei ole tulossa. Suunnitelmat voivat toki muuttua, mutta juuri nyt vaihtoehtoina on pelata Switchillä tai olla pelaamatta.

Joten kumpi vaihtoehdoista kannattaa valita? Sitä ei käy kiistäminen, että Rain Code on taatusti vain tietyn porukan peli. Jos odottaa mysteeritarinoiltaan minkäänlaista logiikkaa, peli kannattaa sivuuttaa suorilta käsin. Jos taas on hieman ennakkoluulottomampi pelaaja tai suorastaan Danganronpan ja muiden vastaavien pelien fani, Rain Code on selvästi samaa koulukuntaa ja tarjoilee samanlaisia kokemuksia.