Tällä viikolla palataan 1990-luvun tunnelmiin, kun vuoropohjaisten taktiikkapelien kuningas Jagged Alliance saa uuden jatko-osansa. Jagged Alliance 3:a on odotettu pitkään, mutta nyt isometrisestä näkökulmasta ohjatut palkkasotilaat lähtevät lomalle Grand Chienin eksoottiselle saaristolle, matkalaukut täynnä räjähteitä ja tuliaseita.



Harva pelisarja on ansainnut yhtä merkittävää paikkaa genrensä kärkisijoilta kuin Jagged Alliance. Linda ja Ian Currien sekä Shaun Lyngin luotsaama Jagged Alliance ilmestyi vuonna 1994, tarjoten äärimmäisen tyydyttävää taktikointia. Kuvitteellista Metavira-saarta vapauttavista palkkasotilaista kertova Jagged Alliance menestyi niin hyvin sekä myyntilistoilla että kriitikoiden puheissa, että lisäosa Deadly Games julkaistiin vuotta myöhemmin. Kunnollista jatko-osaa saatiin odottaa vuosituhannen lopulle, mutta odotus palkittiin kymmenkertaisesti: kahdella lisäosalla myöhemmin laajennettu Jagged Alliance 2 niin sanotusti räjäytti potin.


Arulcon pikkuvaltion vapauttamisesta kertova peli otti ensimmäisen Jaggedin yksinkertaiset mekaniikat ja monipuolisti niitä niin laajasti, että Jagged Alliance 2 oli – ja on yhä – yksi kaikkien aikojen upeimpia, monipuolisimpia sekä koukuttavimpia strategiapelejä. Rikkaan modikulttuurin ansiosta peli on täysin pelikelpoinen tänäkin päivänä: Jagged Alliance 2:n epävirallinen, fanien luoma 1.13 -modi on niin tunnettu, että monelle Jagged Alliance 2 tarkoittaa nimenomaan Jagged Alliance 2 1.13:a.

Jagged Alliance 2:n jälkeen suunta on ollut pahasti alaspäin. Ensin Jagged Alliance 3:n kehitys aloitettiin uudelleen lukemattomia kertoja, sitten koko idea kuopattiin lopullisesti. Myöhemmin pelisarjaa yritettiin elävöittää erilaisilla jatko-osilla: Back in Action, Flashback, Rage! sekä lyhytikäinen Online olivat kaikki epäonnistuneita modernisointeja, jotka missasivat jollakin tapaa pelisarjan ytimen. Tällä kertaa onneaan yrittää bulgarialainen Haemimont Games, joka on tunnettu erityisesti Tropico-pelisarjasta sekä Surviving Mars -rakentelupelistä. Haemimontilla on ollut niin paljon luottoa projektiinsa, että tämä Jagged Alliance on uskallettu jopa numeroida. Luotto on myös ansaittua, sillä vihdoin, yli 20 vuoden odottelun jälkeen voin sanoa, että käsillä on nimensä ansainnut Jagged Alliance.



Haemimont Gamesilla on varmasti syynätty epäonnistuneita modernisointeja tarkkaan, sillä Jagged Alliance 3 kumartaa täysin menneille – ajoittain jopa ongelmaksi asti. Pieniä uudistuksia totta kai löytyy (kuten 3D-ympäristöt), mutta kokonaisuus on hyvin, hyvin lähellä Jagged Alliance 2:sta. Tavallisesti nipottaisin muotissa pysymisestä, mutta ymmärrän Haemimontin lähestymistavan: jos kaikki muut ovat epäonnistuneet vuosikymmenen ajan, niin ehkä se muotti on olemassa syystä. Tärkeintä on, että Jagged Alliance 3:n pelaaminen oikeasti tuntuu Jagged Alliancelta, parhaalla mahdollisella tavalla.


Kolmas osa alkaa tuttuun tyyliin. Kuvitteellisen saarivaltio Grand Chienin demokraattinen johtaja on syrjäytetty militanttien toimesta, joten ex-presidentin tytär ottaa pelaajaan yhteyttä. Pelaaja, eli nimetön strategisti, kasaa A.I.M.-nimisen palkkasotilaspalvelun listoilta pienikokoisen tiimin, joka lähtee valtaamaan Grand Chieniä takaisin sektori kerrallaan. Alkusummat harvemmin riittävät hyvin varusteltuihin eliittisotilaisiin, joten pelaajan on selvittävä palkkislaarin pohjalta kaavituilla psykopaateilla, toopeilla ja tunareilla. Hiljalleen pistoolit vaihtuvat konepistooleihin ja konepistoolit rynnäkkökivääreihin; samalla kasvava maine ja kukkaro mahdollistavat kyvykkäämpien kommandojen kontaktoinnin. Lisärahoitusta saadaan valtaamalla kaivoksia sekä kaupunkeja, joiden vartijoiksi täytyy kouluttaa miliisejä. Miliisien kouluttaminen on osa laajempaa strategiaa. Jos palkkasotilas ei ole synnynnäinen kouluttaja, saman ajan voi käyttää esimerkiksi paikkaamalla tiimiläisten haavoja tai korjaamalla varusteita.

Peliaika jakaantuu Grand Chieniä esittelevälle kartalle, jossa tehdään edellä mainittuja, strategisia päätöksiä, että yksittäissektoreihin, joissa palkkasotilaita ohjataan hahmo kerrallaan. Vaikka vapautussotaa käydään vapaassa järjestyksessä, Jagged Alliance 3 on entistä juonivetoisempi: muutamien juonenkäänteiden lisäksi pelaaja selvittää lukuisia sivutehtäviä. Sektoreista taistellessa hahmot ovat yhtä kyvykkäitä kuin ennenkin: palkkasotilaat voivat liikkua makuultaan, kyyryssä tai seisaaltaan, jonka lisäksi soturit voivat piiloutua sekä kiipeillä. Vaikka suojautuminen on ollut läsnä jo ensimmäisestä osasta lähtien, Jagged Alliance 3 modernisoi suojat uusia XCOMeja mukailevaksi, suoraviivaiseksi systeemiksi. Suojautuminen on muutenkin entistä olennaisempaa, kuten on myös selustaan kiertäminen sekä korkeuserojen hyödyntäminen. Samanaikaisesti suojiin ei voi kuitenkaan luottaa liiaksi, sillä Jagged Alliance 3:ssa kaikki kivilohkareita kevyempi hajoaa ennemmin tai myöhemmin; eri mekaniikat luovat hyvin dynaamiset ympäristöt taisteluille.


Hahmoilla on lisäksi kykyjä, kuten liikkuessa ammuskeleminen tai overwatch-vartiointi. Tunnelma on yleisesti lähempänä perinteisiä roolipelejä: kyvyt, sivutehtävät ja keskustelut (joissa kykypisteet tarjoavat erikoistuneita dialogivaihtoehtoja) muistuttavat esimerkiksi 90-luvun Fallout-pelejä. Haemimont on osannut lainata parhailta, sillä lähes kaikki uudistukset toimivat erinomaisesti ja istuvat Jaggedin muottiin. Hahmojen toiminnot lasketaan tuttuun tapaan action pointeilla, eli kaikki mitä hahmot tekevät kuluttaa hahmokohtaisia toimintapisteitä. Ampuminen maksaa esimerkiksi 5 pistettä, mutta tähdätty ampuminen rokottaa yhden tai useamman lisäpisteen; kyyryyn laskeutuminen maksaa oman pisteensä, liikkuminen taas kuluttaa pisteitä etäisyyden mukaan. Ja niin edelleen.

Kuten tähän mennessä on tullut selväksi, mekaniikkojen tasolla kehitystä on tapahtunut varsin vähän. Siksi uudistuksia onkin helpompi tarkastella sitä kautta, mikä ylipäätään on erilailla kuin Jagged Alliance 2:ssa. 3D-ympäristöjen ja pyöriteltävän kameran lisäksi merkittävin uudistus on, ettei tosiaikaista sektoreilla liikkumista voi muuttaa vuoropohjaiseksi milloin haluaa, vaan peli muuttuu vuoropohjaiseksi vasta taistelun käynnistyttyä. Useamman hahmon väijytyksiä on siis vaikeampi järjestää. Kun vastapuolet äkkäävät toisensa ja räiskintä alkaa, tähtäilyssä ei enää anneta osumaprosentteja. Olin alkujaan hyvin skeptinen uudistuksen suhteen, mutta mekaniikka toimii: palkkasotilaat kommentoivat tähtäilyä eri tavoin (kuten “jopa minä osuisin tältä etäisyydeltä”), josta pelaaja saa yleiskuvaa osumisen todennäköisyydestä. Lisäksi pelaajalle kerrotaan osumatodennäköisyyteen vaikuttavat tekijät (kuten suoja ja etäisyys), jolloin lopputulosta voi jotenkin arvioida.


Erilaisia tykkejä ja torrakoita tarjotaan tarpeeksi vaihtoehtoisia pelityylejä varten. Kaikki asetyypit, aina teräaseista sinkoihin, ovat edustettuina, jonka lisäksi aseita voi modata. Tällä kertaa isompia aseita ei pantata, vaan palkkasotilaat saavat kiväärejä ja konepistooleja käyttöönsä jo ensimmäisten sektoreiden aikana. Tehokkaampien aseiden käyttäminen suoraviivaistaa toimintaa mukavasti, mutta muuttaa myös taisteluiden luonnetta: kun koko tiimillä on hiljennetyt kiikarikiväärit jo parin tunnin jälkeen, monet laukaustenvaihdot jäävät yksipuolisiksi. Ammuskelua ei myöskään tarvitse harrastaa yksin, sillä tällä kertaa pelissä on mukana myös kahden pelaajan co-op – joskaan en sitä arvostellessa päässyt testaamaan.



Olin aluksi hieman skeptinen Jagged Alliance 3:n suhteen, mutta havahduttuani useamman kerran aamuyöstä siihen etten ole syönyt tai liikahtanut kuuteen tuntiin, on minunkin myönnettävä että käsillä on uusi “vielä yksi vuoro…” -peli. Jaggedissa on niin monta yhteentoimivaa sekä koukuttavaa asiaa, ettei pelaamista tahdo millään lopettaa: ehkä on juuri palkkaamassa uuden sotilaan, kaupungin valtaus voi olla vain yhden sektorin päässä, tai ehkäpä yksi pelin lukuisista sivutehtävistä on lähes suoritettu.


On mahdotonta arvioida, miten pitkäikäinen peli Jagged Alliance 3 tulee lopulta olemaan, mutta eväitä ainakin löytyy. Hiiviskelyn ja kiipeilyn kaltaiset mekaniikat sekä erilaiset kyvyt ja varusteet mahdollistavat hyvinkin erilaisia pelityylejä, joista kaikki ovat tyydyttäviä pelata: nautin niin yksittäisten vartijoiden napsimisesta hiljennetyllä kiikarikiväärillä, kuin jättimäisten viholliskatraiden harvennuksesta hyvin asemoidulla konekiväärillä. Jokaista laukausta (lähtee se sitten omien tai vihollisten aseesta) jännittää hikikarpalot otsalla, ja persoonallisiin palkkasotilaisiin syntyy yhtä vahva tunneside kuin ennenkin. Pelissä on silti rukattavaa: esimerkiksi vaikeutasot ovat tällä hetkellä omituisessa tasapainossa. Helpoimmilla asetuksilla palkkasotilaat kaatavat viholliset sekunneissa, vaikeammilla tasoilla pelaajalla ei ole varaa yhteenkään virheeseen. Pelissä on lisäksi tiettyjä, todella turhauttavia kohtauksia, joissa tarkkasilmäisinkin strategisti joutuu repimään hiuksiaan päästä. Loppua kohden vastuksetkin vaikenevat sitä tahtia, ettei itku ollut kaukana. Pikatallennusta tuli painettua useammin kuin kehtaan myöntää. Balanssoinnin lisäksi peli kaipaa kipeästi hyönteismyrkkyä: pressiversio bugasi vähän väliä.

Aiemmin mainitsin, että Jagged Alliance 3 nojaa menneisyyteen jopa ongelmallisuudeksi asti. Yksi merkittävimmistä ongelmista on käsikirjoituksessa ja huumorissa. Jaggedien huumori ei ole koskaan ollut järin hienovaraista tai progressiivista, vaan reduktiivista. Kolmas osa jatkaa samalla linjalla, ymmärtämättä että maailma on mennyt halpojen stereotypioiden sekä ikääntyneiden popkulttuuriviittausten ohi. Pahimmillaan meno on suoranaisesti antiikkista: esimerkiksi Schwarzeneggerin maneereille irvaileva, puolalainen bodari Steroid tuntui vanhentuneelta vitsiltä jo 90-luvulla, mutta hahmo pysyy täysin muuttumattomana. Haemimont olisi voinut päivittää Steroidin esimerkiksi nykyajan salijonneja parodioivaksi hahmoksi, mutta kantti ei kestänyt. Sama laiskuus näkyy Grand Chienin värikkäässä väestössä: on hyvä ettei Jaggedia ole muutettu liian vakavaksi, mutta konekiväärejä heiluttelevia mummeleita on nähty jo tarpeeksi.


Vaikka olen kritisoinut nostalgiassa rypemistä, on minun myönnettävä omatkin heikkouteni. Kun avasin A.I.M.:in palkkasotilasrekisterin ensimmäistä kertaa ja äkkäsin vanhat suosikkini (kuten naamioituneen Shadowin sekä surffitukkaisen Scullyn) olin pakahtua onnesta. Persoonalliset hahmot on säilytetty uskollisesti, jonka lisäksi palkkasotilaiden keskinäiset ihmissuhteet ovat yhä tärkeä elementti. Ensimmäisellä rekrytointikerroksella aioin palkata mekaanikokseni palestiinalaisen Livewiren, mutta tämä kieltäytyi liittymästä poliiseja sisältävään ryhmään. Huonompi homma tulokkaalle, sillä en ajatellut hylätä hänen vuokseen tiimistäni löytyvää ex-poliisi Ravenia – varsinkaan, kun olin palkannut tiimiini myös hänen aviomiehensä Raiderin. Silti on pakko kysyä: missä ovat uudet Scope tai Magic? Pelin palkkasotilaista vain reilu viidennes on uusia tulokkaita, joka vastaa alle kymmentä hahmoa. Vanhoista olisi voinut karsia harmaimpia tapauksia (katselen sinua, Grizzly) uusien tieltä.

Kokonaisuutena Jagged Alliance 3:a on kuitenkin helppoa suositella kaikille, erityisesti pelisarjan faneille. Pelisarjan ytimen ymmärtävä uutuus tekee klassisesta pelisarjasta niin helposti lähestyttävän, että myös uudet fanit pääsevät peliin sisään. Myönnän, että näin pitkän odotuksen jäljiltä pelaisin hymyssä suin paljon heikompaakin Jaggedia, mutta Jagged Alliance 3 ei ainoastaan pääse lähellä aitoa Jagged Alliancea, vaan Jagged Alliance 3 on aito Jagged Alliance. Sormet ristiin, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa taas neljännesvuosisataa.