Länsimaisen ammattipainin maailma oli muutaman vuosikymmenen ajan todella nihkeässä tilanteessa. Vince McMahonin omistama ja pyörittämä WWE oli se ainoa todellinen vaihtoehto, sillä firma piti läntisen maailman painiskeneä monopoliotteessaan armottomalla puristuksella. Mitään todellista kilpailua ei koskaan päässyt edes syntymään, koska WWE osti potentiaalisten vastustajiensa parhaat tähdet käytännössä pohjattoman rahakirstunsa avulla. Kuten kaikki tietävät, monopoliasemat ovat harvoin hyväksi kuluttajille, ja kun ei ollut pakkoa pyrkiä parempaan, WWE tyytyi tarjoilemaan miltei katselukelvotonta sontaa tuutin täydeltä.


Tilanne muuttui vuonna 2019, kun miljardööri Tony Khan toteutti elinikäisen unelmansa ja löi pystyyn oman painisarjansa. Hänellä oli vihdoin varaa kilpailla Vince McMahonin kanssa suurista nimistä ja toisin kuin McMahon, Khan tuntui oikeasti olevan vähintään yhtä innoissaan ammattipainista kuin sen suuret fanit. Tuloksena on ollut länsimaisen ammattipainin kultainen aika, jossa faneja hemmotellaan jatkuvasti erinomaisen viihdyttävillä matseilla ja paljon WWE:tä progressiivisemmilla asenteilla.

Monen muun elinikäisen painifanin tavoin myös minä löysin uudelleen oman rakkauteni lajia kohtaan AEW:n myötä. Mutta niin viihdyttäviä kuin firman TV-ohjelmat ja pay-per-view-lähetykset ovatkin olleet, yksi tärkeä juttu on puuttunut: videopeli. Vaan eipä puutu enää, sillä useaan kertaan lykätty ja hartaasti kehitetty AEW: Fight Forever on vihdoin täällä.



AEW: Fight Forever on tarkoituksella retrohenkinen videopeli. Pelin kehityksessä oli mukana muutamia oikeassa elämässä hyvin innokkaina videopeliharrastajina tunnettuja AEW-painijoita, ja sen haluttiin tuntuvan nuoruusvuosien painipeleiltä. Tätä päämäärää varten kehitysvastuuseen palkattiin japanilainen Yuke’s, joka muistetaan muun muassa vuosituhannen vaihteen WWE-peleistään. Olisin itse halunnut ehkä mielummin Nintendo 64:n WWF: No Mercy -henkistä menoa, mutta minkäs teet. Tavoitteessa on onnistuttu ja jos peliä pitäisi kuvailla tiiviisti, voisin sanoa sen olevan kuin WWF Smackdown 2: Know Your Role, mutta AEW-painijoilla varustettuna. Tietäjät tietävät ja voivat tehdä ostopäätöksensä jo tämän perusteella.


Retrohenkisyys tuntuu parhaalla mahdollisella tavalla pelattavuudessa, joka onnistuu tasapainottelemaan mainiosti sopivan realismin ja lähestyttävyyden välimaastossa. Pelin selkärankana toimii fiilismittari, jota täytetään hyökkäilemällä vastustajien kimppuun erilaisilla tavoilla. Jos vain spämmää samoja liikkeitä, mittari täyttyy hitaammin, mutta yhdistelemällä erilaisia iskuja, heittoja ja sidontoja pääsee paljon parempaan tulokseen. Kun mittari täyttyy, voi hetken aikaa tehdä jokaisen painijan omia lopetusliikkeitä, jotka ovat murhaavan tehokkaita ja todellakin yleensä päättävät matsin.

Tempo on vauhdikas ja viihdyttävä. Alakynteen joutunutkaan ei ole automaattisesti ulkona matsista, vaan pystyy torjuntojen ja väistöjen avulla sieppaamaan otteen takaisin itselleen ja aloittamaan uuden nousunsa. Peli on luonnollisesti parhaimmillaan kavereita vastaan pelattuna, sillä tekoäly on painipelien ikiaikaisten periaatteiden mukaisesti lennokas. Se kyllä pelaa ihan järkevästi valtaosan ajasta, mutta oman testijaksoni aikana näin esimerkiksi, miten Matt Jackson eliminoi itsensä battle royale -matsista tekemällä trampoliinihypyn kehäköysien päältä lattialle. Ehkä hänelle vain tuli kova vessahätä?

Erilaisten ottelutyyppien valikoima on asiallinen, mutta ei mitenkään inspiroitunut. Normaalien painimatsien ja tiimivääntöjen ohella pelistä löytyy se jo mainittu Casino Battle Royale -matsityyppi, tikasottelu, jossa tarkoituksena on kiivetä ottamaan haltuunsa kehän yläpuolella roikkuva kasinomerkki, AEW:n tavaramerkiksi muodostunut tavallista verisempi ”Lights Out” -matsi, sekä parin vuoden takaa tuttu Exploding Barbed Wire Match, jossa kehäköydet on kiedottu piikkilankaan ja kehä todellakin räjähtää ennalta sovitun ajan täyttyessä.

Pelin tiedostoja tonkineet nettietsivät ovat löytäneet viittauksia myös todella villeihin matsityyppeihin, kuten 30 pelaajan Anarchy in the Arena -matseihin, joissa battle royale -pelien hengessä kisataan koko stadionilla ja pyritään eliminoimaan muita pelaajia kutistuvalla pelialueella. Mutta tosiaan julkaisuversiosta tällaisia erikoisuuksia ei vielä löydy.



AEW Fight Forever on todellakin sarjansa ensimmäinen peli, ja valitettavasti sen kyllä myös huomaa. Retrohenkinen matsituntuma on ihan jees, vaikka siinäkin toki on vielä tuunaamisen ja parantamisen varaa. Mutta sen ulkopuolella alkaakin sitten näyttää hieman karummalta. Yksittäisten matsien ohella voi pelata uratilaa, joka on lyhyt ja rajoittunut. Siinä pelaaja ohjastaa joko itse luomaansa painijaa tai jotain AEW:n tähdistä läpi vuoden mittaisen tarinan, joka on kaikille hahmoille sama ja täten ei sisällä mitään hirveän ihmeellistä tai kokemisen arvoista. Matsien välissä voi vaikka käydä ulkona syömässä tai katsella paikallisia nähtävyyksiä, ja näin kehittää hahmonsa ominaisuuksia. Mutta vain, jos pelaa itse tekemällään hahmolla. Oikeat painijat kyllä keräävät samalla tavalla kykypisteitä, mutta niitä ei vain voi käyttää mitenkään.


Julkaisuversioon on saatu mukaan 49 painijaa AEW:n listoilta. Ne kaikkein suurimmat nimet, kuten vaikka Kenny Omega, CM Punk, Chris Jericho, Jon Moxley, Eddie Kingston, Bryan Danielson, Kris Statlander ja Britt Baker ovat heti pelattavissa ja mukaan mahtuu myös muutama yllättävä veto, kuten äskettäin japanilaisesta Tokyo Joshi Pro Wrestlingistä mukaan hypännyt Yuka Sakazaki. Samoin tag team -mestaruuksia puolustavat Dax Harwood ja Cash Wheeler, megasuosittu Danhausen ja muutama muu lisätään peliin myöhemmin maksullisena lisäsisältönä. Mutta missä ovat vaikka Max Caster, Anthony Bowens, Jamie Hayter, Wheeler Yuta, Daniel Garcia, Swerve Strickland, Toni Storm, Claudio Castagnoli ja monet muut suuressa roolissa TV:ssä näkyvät painijat? On outoa, että esimerkiksi House of Blackin Malakai Black on mukana pelissä, mutta Brody King ja Buddy Matthews eivät.

Pelitapahtuma tuntuu myös hieman hengettömältä sen johdosta, että matsien aikana ei kuulla mitään selostusta. Tämä on valtava harmi, sillä AEW:n varsinainen selostusporukka olisi ollut kivaa kuultavaa. TV:stä tutut äänet heittävät pieniä kommenttejaan ennen ja jälkeen matseja, ja tarinatilan aikana äänessä kuullaan vähän väliä selostajalegenda Jim Rossia, joka tosin selvästi lukee vuorosanojaan paperilta ilman miltei mitään painotuksia tai eläytymistä. Jos tämä oli se ääninäyttelyn taso, niin ehkä oli parempi, että se selostus jätettiin pois.


Rehellisesti sanoen en odottanut Fight Foreverin olevan mikään kunnari, sillä tiettävästi pelien kehittäminen on vaikeaa, varsinkin jos projekti aloitetaan puhtaalta pöydältä. Oli ihan odotettavissa, että ensimmäinen tulos tulisi olemaan hyvä aloituspaikka, josta voi toivottavasti parantaa seuraavalla kerralla. Se varsinainen pääasia, eli toisten painijoiden kurittaminen kehässä, onkin hyvällä tasolla. Arvostan itse suuresti sitä, että peli on tietoisesti halunnut olla sujuva ja vauhdikas arcade-kokemus, sillä se tuntuu paljon hauskemmalta pelata kuin vaikka viimeisten vuosien WWE-pelit.



Tässä kohtaa on tunnustettava, että olen AEW-fani. Kirjoitan tätä arvostelua kirjaimellisesti Jon Moxley -paidassa, joten mahdollisuus hypätä suosikkieni saappaisiin antamaan vaikka Sammy Guevaralle isän kädestä väistämättä vetoaa minuun. AEW-faneille suosittelen peliä ongelmistaan huolimatta aika varauksetta. Myös retrohenkistä ja sujuvaa painipeliä hakevat saavat AEW Fight Foreverista paljon irti, mutta on toisaalta mahdoton väittää, ettei mukana olisi myös aukkoja ja ongelmia. Kehitystiimi saa pahimpia ongelmia paikattua toivottavasti ilmaisten päivitysten muodossa, tai viimeistään sitten – toivottavien – jatko-osien myötä.

En syytä ketään, jos kasuaalimmat fanit päättävät odottaa näitä jatko-osia tai alennusmyyntejä.