Se, että peliin sekaantuu Jack Black, ei ole vielä kummoinen meriitti. Näyttelijällä on kyllä huumorintajua, mutta aina välillä arvostelukyky pettää ja ajaudutaan mukaan Year One -tyyliseen huttuun. Mutta kun samaan soppaan laitetaan Ozzy Osbourne, Lemmy Kilmister ja kumppanit ja pelin taustalta löytyy LucasArtsin maineikas Tim Schafer, on jo lupa odottaakin jotain... legendaarista. Tämä yksittäinen adjektiivi kuvaakin parhaiten tätä melkein julkaisijalimboon joutunutta hevimetallieeposta.



Eddie Riggs on taitava roudari, jonka ura on jämähtänyt teinipoppareiden kaitsemiseen. Niinpä hän tuskin on oikeastaan kovin pahoillaan siitä, että sattuu kuolemaan - etenkin, kun siitä seuraa siirtyminen erittäin heavyrock-henkiseen maailmaan, jota kuitenkin riivaa pahuus mm. glam-rockareiden ja goottien suunnalta. Hyvin pian käykin selväksi, että Eddien harteille jää vastuu alistettujen hevareiden nostamisesta kapinaan. Suureksi avuksi on se, että Eddien kitara on tässä uudessa maailmassa paljon enemmän kuin soittopeli; tehokkailla sooloilla voidaan nostaa maasta reliikkejä, sulattaa vihollisten naamoja ja mikä parasta, taikoa esiin sopivasti kustomoitua '32 Fordia muistuttava kulkupeli. Kun vielä lyödään kiesin kasettisoittimeen kulta-aikojen hevimusaa, mikäpä on kaarestaessa sotaan.

Vaikka musamakuni on sen verran laaja, että osa hevihuumorista meni varmasti ohikin, minulla oli enimmäkseen hillittömän hauskaa Brütal Legendin taiteensisäisten viittausten parissa. Pelin maailmaan on kaivettu joka ainoa sankarimetalliklise, puhumattakaan sitten vihollisten ulkomuodosta ja hyökkäyksistä. Näin peliä uskaltaa suositella myös niille, joiden musiikkiruokavalio ei koostu yksinomaan miehistä sukkahousuissa - mutta jos näin on päässyt kohdallasi käymään, BL on jo pelkän teemansa puolesta pakko-ostos.



Varsinaisena pelinä Brütal Legend jakautuu melko selkeästi eri osiin: vapaata maailman tutkiskelua voi harrastaa ja sivutehtäviä tehdä aina juonen välissä, ja itse tarina etenee suorittamalla päätehtäviä. Niissä joko seikkaillaan yksinään tai bändin, ts. sotajoukon, kanssa tai käydään eräänlaista RTS-taistelua vihollisia vastaan. Maailman tutkimiseen rohkaistaan monin tavoin ja tekemällä sivutehtäviä sekä keräilemällä eri puolilta löytyviä bonuksia saa parannettua autoaan, aseistustaan ja autossa soivaa musiikkia. Keinotekoisia rajoja on varsin vähän, joten halukas tutkija voi ajella tuntikausia pelkästään katselemassa paikkoja jo etukäteen - loistavan soundtrackin tahtiin tämä käy oikein mukavasta ajanvietteestä.

Taistelu on varmasti sitten se pelin osuus, joka jakaa eniten mielipiteitä. Huomioiden, että kyseessä on muuten varsin perinteinen seikkailupeli, voi strategiaelementtien haastavuus, tai jo pelkkä läsnäolokin, tulla yllätyksenä. Eddien pitää hallita resurssien tuotantoa, ohjastaa eri tavoin joukkojaan kohti kentän tavoitetta ja vielä pysyä hengissäkin. Tämä ei ole kaikin paikoin mitenkään yksinkertaista, ja aiheuttaa varmasti eniten etenemisesteitä pelaajille. Ajoittain on vaikea ihan tarkkaan ymmärtää, miksi satuin voittamaan tai häviämään taistelun, ja myös vaikeusaste nousee yhteenotosta toiseen melkoisesti. Siinä vaiheessa, kun yksiköitä on kymmenisen erilaista ja vastapuoli käy päälle kuin yleinen syyttäjä, meni ainakin itsellä sormi ajoittain suuhun. Tärkeintä on kuitenkin pitää aggressiivinen hyökkäys yllä - jos käy ihmettelemään yksiköiden kehittämisen sijaan, tekoäly voittaa taatusti.



Pelin suurimmat ansiot ovat ilman muuta käsikirjoituksessa. Vähän tylsempääkin pelijaksoa innostaa kummasti veivata, kun tietää, että hillitön hupailu jatkuu jälleen pian. Ozzyn huuruiset kommentit varustekaupan myyjänä ja Lemmyn lakoninen murahtelu piristivät myös kummasti. Joka puolelle dialogia on ripoteltu pieniä helmiä, jotka vetävät suupielet hymyyn.

Brütal Legendin maailma on riemastuttavan rock, ja sitä tukee luonnollisesti massiivinen kymmenien biisien heavy-ääniraita. Puristi voi nyrpistää nenäänsä Dragonforcen mukanaololle, mutta pääosin sortimentti on erittäin vanhan koulun menoa. On mahdotonta olla kovin myrtsi, kun hyppää Deucen rattiin ja radiosta kajahtaa Motörheadin We Are the Road Crew tai Tenacious D:n The Metal.

Myös tekemistä piisaa mukavasti. Sivutehtävät ja krääsän keräily hyödyttävät pääjuontakin siinä määrin, että sitä tulee harrastettua melkein joka välissä, ja tästä seuraa hyvin lisäpituutta pelille. Pitemmän päälle alkaa tosin hieman tympiä se, että sivutehtävien sisältö - ja dialogi - on joka kerralla täsmälleen samaa. Verkkopelikin on tarjolla, mutta ainakaan itseäni taisteluosuus ei kiinnostanut siinä määrin, että haluaisin sitä verkossa mättää; tämän pelin ansiot ovat muualla.



Katson olevani melko yli henkilönpalvonnasta, mutta Brütal Legendin myötä pitää taas nostaa hattua auteur-pelintekijöille. Schaferin aiemmat näytöt saattoivat olla juuri se mitä tarvittiin, että tällainen julkkiskavalkaadi on saatu innostumaan aiheesta - ja rautainen ammattitaito taas piti projektin nipussa niin, että lopputulos on eräs omaperäisimpiä pelituotoksia pitkään aikaan. BL ei ole pelillisesti täydellinen, etenkin RTS-osuudet tuntuvat pelilliseen merkitykseensä nähden suorastaan keskeneräisiltä, mutta se yrittää tehdä jälleen jotain hieman uudenlaista, pitäen kielen tiukasti poskessa koko ajan. Aikana, jolloin peligenret tuntuvat kiveen hakatuilta, Brütal Legend virkistää kuin keväinen sade. Raskasmetallisade, tietenkin.