Niin se aika vain vyöryy eteenpäin ja Breath of the Wildin julkaisusta on muka jo kuusi vuotta aikaa. Hillittömän hyvä avoimen maailman seikkailu ei pistänyt pelkästään koko The Legend of Zelda -sarjan kuvioita kerralla uusiksi, vaan sai myös kaikki muut avoimen maailman pelejä kehittävät tiimit kopioimaan ideoitaan, vaihtelevin tuloksin.


Peli nauttii selvästi suurta arvostusta myös kehitystiiminsä keskuudessa, sillä ensimmäistä kertaa koko pelisarjan historiassa sen jatko-osa ei aloita puhtaalta pöydältä ja esittele aivan uudenlaisia ideoita ja pelimekaniikkoja, vaan enemmänkin jalostaa Breath of the Wildin kuvioita.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että se tuntuisi halvalta rahastukselta.



Tears of the Kingdom on hyvin suoraa jatkoa Breath of the Wildin tarinalle. Ganon on kukistettu ja Link tutkii yhdessä Zeldan kanssa Hyrulen kuninkaallisen linnan alta löytyneitä luolastoja. Nämä pitävät sisällään paljon informaatiota valtakunnan muinaisesta historiasta ja syntyvaiheista, mutta myös karmean salaisuuden.


Outo muumio herää henkiin ja vapauttaa kirouksen, joka repii koko maan kappaleiksi, avaa ammottavia monttuja syvyyksiin ja taikoo seikkailijapariskuntamme toiseen maailmaan. Link löytää tiensä takaisin mullistuksen runtelemaan Hyruleen, mutta Zelda on kadonnut miltei jälkiä jättämättä.

Jokainen The Legend of Zelda -pelejä pelannut tietääkin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Linkin täytyy kiertää pitkin maita ja mantuja etsimässä temppeleitä, joiden salaisuudet ja vaarat kohtaamalla hän voi kerätä voimia ja lopulta piestä muumiopahiksen taistelussa. Niin – ja tietenkin myös palauttaa Zelda taas meidän maailmaamme ja ratkoa kaikki Hyrulen kansoja vaivaavat vitsaukset.


Breath of the Wild -pelaajat ovat heti kuin kotonaan, sillä Tears of the Kingdom on pelinä hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, niin hyvässä kuin pahassa. Suurin pelillinen muutos on se, että Linkin erikoiskyvyt on pistetty täysin uusiksi. Eniten käyttöä saa Ultrahand, jonka avulla Link voi telepaattisesti poimia esineitä ympäriltään ja liittää niitä jonkinlaisen maagisen liiman avulla yhteen. Uusien maagisten komponenttien avulla voi näin rakennella vaikka moottoripyöriä, autoja tai kivitalon kokoisia patsaita, jotka syöksevät tulta heiluvista sukukalleuksistaan. Kykyä käytetään jatkuvasti ongelmanratkontaan. Onko edessä eeppisen kokoinen laavavirta, jonka yli ei tunnu pääsevän? Kyhää kasaan maastoauto, jolla voit ajaa laavan ylitse! Vaatiiko tie seuraavalle pyhätölle kiipeämistä ylös liukasta jääseinämää pitkin? Pitäkää jääseinänne, minä tein puita kaatamalla ja niitä yhteen liimailemalla 30 metrin mittaisen tolpan, jota pitkin pääsee kapuamaan huipulle kuin mikäkin goblini.

Rakentelu on enimmäkseen hauskaa, mutta kärsii muutamista ongelmista. Näistä ensimmäinen on, että fysiikkapohjaisten esineiden liikuttelu ja yhdistely saa pelin ruudunpäivitysnopeuden putoamaan etanan nopeudelle, mikä yhdistettynä hyvin kankeisiin kontrolleihin tekee välillä puuhasta turhauttavaa. Peli tuntuu usein vaativan enemmän tarkkuutta kuin mitä näiltä työkaluilta kuuluisi odottaa, joten usein jonkin ongelman ratkaisu on välittömästi täysin selvä, mutta vaatii paljon yrityksiä, jotta saa vihdoin kaikki palaset juuri oikeisiin paikkoihin, jotta fysiikkamoottori toimii, kuten sopisi olettaa.


En ole myöskään aivan huumassa siitä toisesta uudesta kyvystä, jonka avulla voi liittää melkein mitä tahansa irtaimistoa aseisiinsa. Aluksi tämäkin on hauskaa. Hahaa, liitin pakettiauton kokoisen kiven miekkaani ja heiluttelen nyt sitä ympäriinsä! Hohoo, kiinnitin kilpeeni liekinheittimen ja nyt koko maailma palaa! Alkuviehätyksen jälkeen yhdistely muuttuu kuitenkin pakkopullaksi. Muumion kirouksesta johtuen kaikki Hyrulen aseet ovat hapertuneet niin paljon, että ne hajoavat kirjaimellisesti parin iskun jälkeen. Mutta ei, jos niihin liittää jotain muuta. Niinpä jokaisen uuden aseen poimimisen jälkeen täytyykin hakea inventaariostaan joku aseen tehoa ja kestoa nostava esine, pudottaa se eteensä ja yhdistää se aseeseen – joka sitten hajoaa Breath of the Wildin tapaan kuitenkin sangen nopeasti.

Tears of the Kingdom kärsii muutenkin jatkuvasti enemmän tai vähemmän ikävistä käytettävyysongelmista. Mitään erikoisnuolia ei ole enää olemassakaan, joten jos haluaa ammuskella vaikka tulinuolia, täytyy yhdistää jokaiseen nuoleen tulivahinkoa tekevä tulinen pippuri. Tämä tapahtuu painamalla useita nappeja yhtä aikaa pohjaan ja sitten selailemalla läpi useita kymmeniä esineitä sisältävää listausta, kunnes löytää oikean esineen. Viuh, sinne meni nuoli, nyt sama uusiksi.

Breath of the Wildista tutut temppelien antamat erikoiskyvyt on myös pistetty uusiksi, dramaattisesti huonompaan suuntaan. Link ei enää opi itse uusia kykyjä, vaan temppelin läpäisemisen jälkeen hänen mukaansa liittyy kaveri, joka osaa pyynnöstä käyttää erikoiskykyään – yksi antaa liiturilla lentävälle Linkille lisää vauhtia, toinen pyörii tykinkuulan tavoin eteenpäin murskaten kaiken tieltään ja niin edelleen. Tämä olisi ihan OK, mutta kykyjä käytetään puhumalla sen osaavalle kaverille. Joka liikkuu fyysisesti pelimaailmassa. Jonka reitinhaku ei aina toimi kuten sopisi olettaa ja joka saattaa jäädä jumiin edelliseen huoneeseen.


On todella turhauttavaa yrittää taistelun tiimellyksessä löytää se oikea kaveri ja saada tämän erikoiskyky aktivoitua tiukassa tilanteessa. En tajua, miten joku on päättänyt, että näin keskeistä ja usein tarvittavaa ominaisuutta pitää käyttää näin järkyttävän kankeasti, kun esimerkiksi hevoselle viheltämiselle on omistettu oma nappinsa.



Rutinan jälkeen on aika puhua siitä, mitä Tears of the Kingdom tekee erinomaisen hyvin. Se on tietenkin seikkailun tuntu. Breath of the Wildin tavoin on todella upeaa katsella edessään aukeavaa pelimaailmaa ja bongailla sieltä kiinnostavia juttuja, joita haluaisi tutkia tarkemmin. Tuolla on pieniä puzzleja sisältävä pyhättö, tuon kukkulan takaa nousee kiinnostavalta näyttävää savua, tuolla taas kulkee minipomo, jonka pieksemällä saa kovia craftausaineksia.


Hieman yllättäen tämä puoli toimii vielä paremmin kuin Breath of the Wildissa, sillä Tears of the Kingdomin maailma on aivan älyttömästi syvällisempi paikka kuin viimeksi. Kun peliä lykättiin reilu vuosi sitten vuodella, kehitystiimi on selvästi ottanut inspiraatiota Elden Ringistä ja tunkenut koko pelimaailman aivan täyteen pieniä luolastoja, maan alaisiin luoliin aukeavia kaivoksia ja ties mitä muuta sisältöä. Joskus palkintona on vain pari kämäistä vihannesta, mutta toisinaan etsivä voi löytää vaikka eeppisen luolaverkoston, jonka tutkimiseen menee helposti koko ilta ja josta saa palkinnoksi uniikin varustesetin.

Paljon aiempaa sisältörikkaamman Hyrulen ohella Tears of the Kingdom sisältää myös ennakkomainoksissa nähdyt, taivaalla roikkuvat saarekkeet, joiden tutkiminen on myös hauskaa puuhaa. Nintendo jätti kuitenkin sen parhaan jutun kokonaan mainitsematta ennakkohypeissään. Pelissä on nimittäin myös maanalainen puolensa. Maaseutua täplittäviin monttuihin hyppäämällä päätyy pilkkopimeään ja hirmuisten vaarojen täyttämään maailmaan, joka on kooltaan kirjaimellisesti pääpelin kokoinen.


Tekemistä on aivan uskomattomasti ja Tears of the Kingdom onkin niitä pelejä, joita pelatessaan ei kannata lukea oppaita tai spoilerivideoita, vaan yksinkertaisesti suunnata nokkansa kohti lähintä kiinnostavalta vaikuttavaa juttua ja antaa palaa. Väittäisin, että kokemus nousee aivan Elden Ringin jälkimaininkeihin ja se suurin hidaste ei ole itsessään maailmassa, vaan Tears of the Kingdomin varustesysteemissä. Koska aseet ovat nopeasti hajoavaa käyttötavaraa, eikä panssareiden ohella oikein muita varusteita edes ole olemassa, ne Elden Ringissä todella palkitsevat “löysin oudon luolaston, jonka loppupomo pudotti tosi ihmeellisen ja uniikin aseen” -kokemukset jäävät puuttumaan.



Tears of the Kingdom on pelinä huikea kokemus. Vaikka sen käytettävyys välillä tökkiikin pahasti ja rehellisesti sanoen päätin muutaman session hyvin turhautuneena, nämä turhautumiset eivät koskaan kestäneet kovin pitkään. Pienen jäähdyttelyn jälkeen alkoi tulla aina sellainen olo, että mitä jos tämän ärsyttävän taistelun sijaan menisinkin tekemään sen pyhätön, jonka merkitsin karttaan vähän aikaa sitten, tai tekisin sen yhden sivutehtävän, tai kävisin tutkimassa sitä yhtä löytämääni luolaa. Sitten oli taas enimmäkseen kivaa ja pelitunnit vilisivät silmissä.


Kankean käytettävyyden ohella Tears of the Kingdomin suurin ongelma on sen julkaisualusta. Rakastan Switchiä konsolina, mutta sen resurssit eivät vain riitä tällaisiin peleihin. Peli on lukittu maksimissaan 30 FPS:n ruudunpäivitysnopeuteen, jota jahdataan skaalaamalla resoluutiota alaspäin tarpeen vaatiessa. Tarve vaatii sitä usein, eikä sekään riitä, joten aivan liian usein peli näyttää melkoiselta pikselimössöltä ja pyörii silti kankeasti. Onkin aika karua katsella foorumeilla kuvia, joita muut pelaajat ovat ottaneet emulaattoreillaan. Ai tältä peli voisi näyttää 1080P-resoluutiolla ja 60 FPS:n nopeudella? Kelpaisi kyllä minullekin. Mutta käytettävyyden tavoin tämäkään ei ole mikään pelinpysäyttäjä. Rujon näköisenäkin Tears of the Kingdomin pelaaminen on niin hauskaa, että ongelmat kyllä kestää.