Rogue Sunin kehittämä puzzle-peli Tin Hearts muistuttaa minua useammasta asiasta. Perinteisessä omakotitalossa seikkailevat lelut toivat aluksi mieleeni parin vuoden takaisen hittipeli It Takes Two’n, jossa leluiksi taiottu pariskunta selvitti lukuisia puzzleja. Kaukana eivät ole myöskään esikuvat elokuva-alalta, sillä lukuisat Toy Story- ja Pinokkio-viittaukset eivät ole erityisen hienovaraisia. Se kaikista merkittävin inspiraation lähde siintää kuitenkin 90-luvun taitteessa, Amigan pirtsakoissa pikseleissä: Tin Heartsin lelujen letkajenkka on nimittäin ehtaa Lemmingsiä!



Ingressissä mainittu, elävistä leluista kertova Toy Story ei ole merkittävä esikuva pelkästään aiheensa puolesta, sillä Tin Hearts pyrkii adaptoimaan Pixarin nauruhermoja kutkuttavien sekä kyynelkanavia avaavien animaatioelokuvien tunnelman. Pelin puzzleja kehystävä tarina kertoo leluja rakentavasta keksijästä sekä tämän perheestä. Halvasta esitystavastaan huolimatta tarina avautuu soljuvasti, eikä tarinapuoli tunnu koskaan päälleliimatulta tai toissijaiselta, vaikka painopiste onkin selkeästi aivopähkinöissä. Olin positiivisesti yllättynyt siitä miten tehokkaasti Rogue Sun onnistui luomaan erilaisia tunnelmia, vaikka kyseessä on pitkälti kenttien välillä etenevä kehyskertomus. Pelin tarinasta enemmänkin kiinnostuneita hemmotellaan myös puolituntisella satutuokiolla, jossa Stephen Fry lukee ääneen maailmaa laajentavan sivutarinan. Satu “The Little Soldier Who Dared” on katseltavissa julkaisijayhtiö Wired Productionsin Youtube-sivulla.


Mutta palaten puzzle-pelin puzzleihin: mitä tarkalleen ottaen tarkoitin viitatessani Amigan Lemmingsiin? Jos videopelien historiantunnit ovat jääneet väliin, selvennettäköön että Lemmings oli rakastettu videopelisarja 90-luvun alkupuolella. 2D-puzzlepeleissä päättömät lemmingsit – eli sopulit – marssivat määrätietoisesti eteenpäin, oli edessä sitten suora tie tai kuolemaan johtava kanjoni. Pelaajan tehtävänä oli suunnitella sopuleille turvallinen reitti kentän päästä päähän. Tin Hearts lainaa Lemmingsin perusidean, eli jokaisen kentän alusta löytyy tinasotilaita sisältävä rasia. Kun rasian avaa, sotilaat lähtevät marssimaan – eikä marssilta pysähdytä, kunnes tinarykmentti on marssinut kotikoloonsa tai kuolemaansa.


Toisin kuin Lemmingsissä, pelaaja ei ojenna tinasotilaille erilaisia välineitä (kuten laskuvarjoja tai hakkuja) turvallisen reitin luomiseksi, vaan pelaaja vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Kun marssijoiden tulisi kääntyä, eteen voi lyödä vaikkapa lelulaatikosta löytyvän puukolmion. Vaaralliset ylitykset taas hoituvat esimerkiksi ohjaamalla sotilaat lelurumpua päin, jonka tärähtävä rumpukalvo pompauttaa sotilaat turvallisesti välimatkan päähän. Ilmapallot toimivat laskuvarjoina, suuremmat esteet taas poksautetaan tieltä lelukanuunalla – ja niin edelleen.



Puzzle-pelinä Tin Hearts on hieman epätasainen, mutta ehdottomasti plussan puolelle jäävä kokonaisuus. Olen iloinen esimerkiksi siitä, että kenttien koko vaihtelee rajusti: välillä levelit ovat pariin ongelmaan keskittyviä aivopähkinöitä, toisinaan taas selvitellään koko pihan mittaista esterataa. Tuntuu että kentät on suunniteltu palvelemaan puzzleja, eikä niitä ole keinotekoisesti tiivistetty tai venytetty. Perusmekaniikkoja esitteleviä tutoriaalikenttiä olisi kyllä voinut olla muutama vähemmänkin, mutta uusien elementtien lisääminen on rytmitetty niin hyvin, etten viitsi liiaksi valittaa.


Pääideana on siis ohjata tinasotilaita vaikuttamalla maailman tavaroihin. Palikoiden laskemisen lisäksi pelaaja voi käännellä esimerkiksi lelutykkejä tai ilmapallojen lentoreittiä muuttavia tuuliviirejä. Peli koetaan pääosin ympäristöissä liikkuvan hahmon silmistä, mutta tavaroihin vaikuttaessa kuvakulma zoomautuu lähemmäs. On kuvakulma sitten ylempänä hahmon silmissä tai lelukanuunan olalla, ohjailua voi kutsua ontuvaksi. Ongelma ei ole erityisen suuri, sillä kursori kyllä löytää lopulta tiensä perille, mutta epäintuitiivisia kontrolleja inhoavien kannattaa laittaa kamomillateet keittymään ennen pelisessiota.

Pelatessa oikea reitti on yleensä jotakuinkin selvä, mutta pelin idea on optimoinnissa: jos tinasotilaita pompauttava lelurumpu on millin verran vinossa, sotilaat marssivat laskeutumisalustalta suoraan kuolemaansa. Täydellisen reitin hiominen onnistuu onneksi varsin helposti, sillä pelaaja voi sekä kelata aikaa edes-takaisin, että pysäyttää sen kokonaan. Kenttien kasvaessa “yritys ja erehdys” -tyylinen pelaaminen kyllä lisääntyy, mutta aikamanipuloinnin ansiosta tinasotilaiden johdattaminen ei turhauta kymmentuntisen kestonsa aikana.


Aina pelkkä palikoiden asettelu ei riitä tinasotilaiden reitin korjaamiseen, vaan eteneminen vaatii tiukempaa otetta. Tällöin Tin Hearts esittelee modernisoivan valttikorttinsa: pelaaja voi ajoittain ohjata yhtä tinasotilasta suoraan. Tinasotilasta ohjatessa peli muuttuu varsin tyylipuhtaaksi kopioksi It Takes Two -pelistä, sillä pikkuruinen lelu-ukkeli juoksentelee massiivisena näyttäytyvän olohuoneen kahvipöydällä, kaiken maailman posliiniastiastojen sekä kirjapinojen keskellä. Vaikka idea on hauska, toteutus on ikävä kyllä sen verran köykäistä, että kolmannen persoonan tasohyppelyosuudet ovat selvästi pelin heikointa antia.



Tin Hearts jätti lämpimän jälkimaun. Sympaattinen puzzle-peli voitti minut oitis puolelleen, ja vaikka aistin ajoittaista toistoa, peli löysi aina lopulta uuden koukun. Pari iltaa kestävä seikkailu onnistuu myös tunnelmoinnissa, sillä pelin esittelemä talo huokuu elettyä elämää. Jousipainotteinen soundtrack on miellyttävän pehmeä ja haikea, mutta pysyy tarkoituksella taka-alalla.


Vaikka Tin Hearts voitti minut helposti puolelleen, en ollut koskaan täysin valloissani. Hauskaa puzzleilua uskaltaa suositella aivopähkinöiden ystäville – erityisesti jos Lemmings on entuudestaan tuttu – mutta se ei ole The Witnessin kaltainen moderni klassikko. Tinasotilaiden marssikäskyjä pääsee pohtimaan lähestulkoon kaikilla alustoilla, aina Sonyn, Microsoftin ja Nintendon konsoleista PC:lle. Loppuvuodesta on luvassa myös VR-versio.