Vuonna 2011 julkaistu Dead Island ei ollut varsinaisesti hyvä peli, mutta se sisälsi hyvän pelin aineksia. Idea avoimeen maailmaan sijoittuvasta toimintapelistä, jossa lanataan kumoon tuhansia zombeja, craftaillaan aseita ja esineitä sekä fiilistellään kauhuleffojen tunnelmia tihkuvassa tarinassa oli hyvä jo silloin, mutta joko teknologia tai pelin kehittäneen TechLandin taidot eivät riittäneet ottamaan siitä kaikkea irti.


Tästä huolimatta peli myi sen verran hyvin, että jatko-osa tuntui loogiselta seuraavalta askeleelta. Tätä askelta saatiinkin sitten odottaa parin konsolisukupolven verran, sillä se on tuloillaan nyt, 12 vuotta myöhemmin. Vetovastuu on myös vaihtunut, sillä pelin on kehittänyt Dambuster Studios, jonka aiemmalta meriittilistalta löytyy muun muassa legendaarinen (mutta ei hyvässä mielessä) Homefront: The Revolution.

Onkin pienoinen yllätys, kun tuloksena on peli, joka ottaa aimo askeleita eteenpäin edeltäjästään ja jota voi jo kutsua hyväksi suoritukseksi, vaikkakaan ei aivan varauksetta.



Dead Island 2:n merkittävin muutos alkuperäiseen verrattuna on, että peli ei enää sijoitu zombien täyttämälle paratiisisaarelle, vaan zombien täyttämään suurkaupunkiin. Los Angeles, tai kuten se pelissä tunnetaan, “Hell-A”, on jäänyt zombien jalkoihin. Yritykset evakuoida asukkaita ovat epäonnistuneet ja jopa Yhdysvaltojen armeija on vetäytynyt kaupungista. Muutamat eloonjääneet piileskelevät luolissaan ja toivovat, että asiat jotenkin kääntyvät parempaan suuntaan.


Tähän tilanteeseen saapuu myös sankarimme, jonka lentokone syöksyy heti nousunsa jälkeen Los Angelesin laitamille. Valtaosa matkustajista kuolee ja loput piiloutuvat kyydissä olleen elokuvatähden kartanoon. Sankarimme ei kuitenkaan ole mikään tusinauhri, vaan immuniteettia sisällään kantava selviytyjä, jonka uniikki lahja voi avata tilaisuuden pakoa varten ja kenties pelastaa koko ihmiskunnan.

Pelin reilun 20 tunnin mittainen tarina pyörii loogisten asioiden ympärillä. Varmistetaan piilopaikan turvallisuutta, yritetään ottaa selvää kaupungissa vielä toimivien viranomaisten ja muiden selviytyjien tilanteesta, jäljittää mahdollisia tahoja, jotka ehkä osaisivat hyödyntää immuniteettia ja niin edelleen. Tarina ei sinänsä herätä mitään suunnattomia hurraa-huutoja, mutta kuljettaa kyllä peliä ripeästi paikasta toiseen. Mukaan mahtuu myös oikeasti hauskoja ja viihdyttäviä hetkiä, eikä homma missään vaiheessa töki liikaa vastaan, joten voiton puolelle jäädään.


Jos pelkkä tarinatila ei riitä, pelistä löytyy myös suuri määrä sivutehtäviä, aarrejahteja ja muita pienempiä ja suurempia keikkoja, joiden parissa saa helposti kulutettua toiset 20 tuntia. Ärsyttävästi peli ei aina jakele hirveän hyvin tietoa siitä, mitä näissä sivutehtävissä pitäisi seuraavaksi tehdä. Kaupnugista löytyy esimerkiksi paljon lukittuja aarrearkkuja, jotka saa avattua vain tappamalla sen nimetyn zombin, joka kantaa arkun avainta mukanaan. Monet näistä zombeista eivät kuitenkaan ole edes paikalla ennen kuin useita tunteja myöhemmin, eikä peli ilmaise tätä mitenkään. Vietin itse arvostelusession aikana paljon aikaa etsien turhaan zombeja, jotka ilmestyisivät maailmaan vasta kun olin edennyt tarinassa paljon pitemmälle.

Hell-A on pelialueena myös paljon kiinnostavampi kuin pusikoiden täyttämä saari. Matka vie kaupungin suurten nähtävyyksien ja stereotyyppisten alueiden läpi. Se pistävin satiiri on selvästi ladattu pelin alkupuolelle, jossa peli vääntää vitsiä kaupungin julkkiskulttuurista ja vaikuttajista, mutta myöhemminkin nähdään kyllä mukavasti erilaisia maisemia.



Peruspelattavuus on hyvin simppeliä. Tekipä pelaaja mitä tahansa, vastaan laahustaa tai juoksee jos jonkinlaisia zombeja, jotka sitten muutetaan jauhelihaksi monipuolisen asearsenaalin avulla. Pelin alkupuolella käytössä on vino pino lähitaisteluseita, myöhemmin käyttöön aukeaa myös erilaisia tuliaseita. Aseita voi myös tuunailla monipuolisesti modien avulla, jolloin luottolekansa voi lumota vaikka tekemään tuli- tai happovahinkoa, tai vaikka luomaan räjähdyksiä jos sen isku irroittaa zombin raajan.


Zombien taustalla pyörii monipuolinen fysiikkasysteemi, jossa realististen luiden päälle on kasattu zombin kunnosta riippuen enemmän tai vähemmän lihaksia ja nahkaa. Tämä tuottaa paljon eri näköisiä zombeja, mutta myös tekee taistelusysteemistä uskomattoman brutaalin. Zombit reagoivat osumiin todella realistisesti ja groteskisti, mikä tietenkin perustelee pelin 18+-ikärajan erittäin tehokkaasti, mutta myös tarjoaa kauhuleffojen ja zombien faneille herkullisia pelihetkiä.

Taistelussa on Dynasty Warriors -henkeä, sillä valtaosa zombeista on murhattavissa muutamalla oikein tähdätyllä iskulla, jotka vaikka lennättävät tämän jalan lähmpään puskkoon tai singauttavat zombin alaleuan kohti horisonttia. Pelin edetessä vastaan tulee kuitenkin kiihtyvällä tahdilla erikoiszombeja, jotka ovat paljon normaaleita sisaruksiaan kestävämpiä, ja lisäksi yleensä immuuneita erikoisvahingolle. Esimerkiksi palavaa zombia ei paljon kannata tulivahinkoa tekevällä aseella ammuskella.


Nämäkään zombit eivät ole paljon normaalia haastavampia, mutta kylläkin paljon hitaampia tappaa, sillä todennäköisesti valtaosan tarinasta resurssit ja rahat riittävät pitämään muutaman aseen huippuunsa viritettynä ja jos nämä viritetyt aseet on pistetty tekemään yleensä niin hyödyllistä elementaalivahinkoa, niistä ei olekaan yllättäen paljon iloa immuuneita zombeja vastaan. Sitten on pakko käyttää tehottomampia vaihtoehtoja, ja kun erikoiszombit ovat muutenkin todellisia luotirohmuja, tässä menee ikä ja terveys.

Tarinan loppua kohti kiikku heilahtaa taas toiseen suuntaan ja ainakin itse muutuin sen viimeisten tuntien aikana sellaiseksi tappokoneeksi, että pieni armeija erikoiszombejakaan ei juuri hidastanut tahtia. Mutta ne keskimmäiset tunnit kieltämättä vähän laahaavat.


Voi toki olla, että vika oli myös omassa pelityylissäni. Hahmoaan voi kustomoida monipuolisesti kykykorteilla, joita kerätään tarinassa etenemisen ohella myös löytämällä kätkettyjä aarteita ja suorittamalla pelin sisäisiä tavoitteita. Näitä voi vaihdella lennosta, joten kenties aktiivisemmin hahmoani tuunailemalla ongelma olisi tuntunut pienemmältä? Mene ja tiedä!



Dead Island 2 on paljon parempi peli kuin edeltäjänsä. Sen maailma on kiinnostavampi, tarina toimii paremmin sisältönsä ja rytmityksensä osalta ja taistelukin on hauskempaa. Pelasin itse Xbox Series X:llä ja sen kautta koettuna peli myös näyttää hyvältä ja pyörii pehmeästi. Mitään suunnatonta valittamisen aihetta ei olekaan tällä kertaa tarjolla.


Kehitystiimi on selvästi ollut hyvin innoissaan kauhuelokuvista ja zombileffoista erityisesti. Koko peli on tungettu täyteen viittauksia klassisiin elokuviin ja zombileffojen parissa uransa luoneisiin ohjaajiin, kirjoittajiin, efektityyppeihin ja näyttelijöihin. Tämä yhdistettynä historian brutaaleimpaan zombimurhasimulaatioon kantoi minut, kauhu- ja zombileffojen ystävän, helposti maaliin asti. Alkuperäinen Dead Island jäi kesken, mutta jatko-osa meni lopputeksteihin saakka ja niistä eteenpäinkin sivutehtävien ja muun roippeen parissa ihan puhtaasta peli-ilosta.

Nostan kehitystiimille hattua myös siitä, että he tuntuvat oikeasti välittävän myös pelinsä tuunailusta. Arvostelukoodin ohessa tuli kutsu Discord-serverille, jossa toimittajien ohella oli myös kehitystiimin jäseniä keräämässä palautetta ja bugiraportteja, joihin luvattiin resurssien puitteissa reagoida nopeasti tai mahdollisimman pian.


Tuunattavaa on vielä jonkin verran, sillä peli voisi todellakin ohjeistaa pelaajaa paremmin muutamien sivutehtävien seuraavista askeleista, tai tilanteista, joissa niiden suorittaminen ei välttämättä ole edes vielä mahdollista. Nämäkään ongelmat eivät latistaneet peli-iloa liikaa, vaikka välillä olivatkin turhauttavia kokemuksia. Jos siis aihepiiri yhtään kiinnostaa, Dead Island 2 tarjoaa erittäin viihdyttävää zombimurhaa.