Vajaa viisi vuotta sitten julkaistu Octopath Traveler keräsi sekä kiitosta että kunniaa. Retrotyylinen JRPG-seikkailu yhdisti kahdeksan kertomusta ja tarjoili siinä samalla aimo annoksen perinteistä japanilaista roolipelaamista. Onnistuuko Square Enix hurmaamaan JRPG-fanit toistamiseen?



Square Enixin kehittämä HD-2D-pelimoottori tarjoaa ehostetun version takavuosien 16-bittisestä tyylistä. Nykyaikaiset valaistukset, efektit ja kamera-ajot tarjoavat lapsuuden pikseligrafiikoita, mutta modernilla twistillä. HD-2D:n ominaisuudet peilaavat myös Octopath Travelerin muita vahvuuksia: pelissä on sopivasti uutta, sopivasti vanhaa.


Octopath Travelerin rakennuspalikat ovat pääosin tuttuja japanilaisten roolipelien faneille. Pikseligrafiikoilla luodun fantasiamaailman lautassilmäiset chibi-hahmot kulkevat kylästä toiseen, suorittaen erilaisia pää- ja sivutehtäviä. Asutusalueita ympäröivä luonto on yhtä temmellyskenttää hirviöille, joita mätkitään ja potkitaan kokemuspisteiden toivossa. Vuoropohjaisia tappeluita on tarkoitus grindata niinkin paljon, että pelikelloon kertyy jopa kolmenumeroinen tuntimäärä. Itse en niin pitkälle tahkonnut, eikä jokaisen tarinan jokainen haara saanut vielä päätöstään.

Solistian maagisessa maailmassa vietettyjen tuntikymmenten aikana tuli selväksi, että Octopath Travelerin kehuttu idea toimii hävyttömän hyvin. Kehutulla idealla viittaan pelin nimessä esitettyyn ominaisuuteen: Octopath, eli kahdeksan (“octo”) polkua (“path”) esittää tarinan kahdeksan hahmon kautta, joista jokainen kulkee omaa reittiään. Vaikka hahmojen polut ovat heidän omiaan, tarinat risteävät laajassa maailmassa. Aloitin pelin kaikkien aikojen kauppiaaksi aikovalla Partitiolla, jonka päämäärä siinsi merentakaisella mantereella. Kulkiessani kohti laivareitin tarjoavaa rannikkokaupunkia törmäsin muistinsa menettäneeseen parantajaan: amneasiasta kärsivän Casstin tarina jatkui viereisessä Sain kaupungissa, joten siirsin laivamatkaa myöhemmäksi. Saissa seikkaillessa huomasin, että myös Partition sivutarina edistyi kaupungin kaduilla. Paluumatkalla törmäsimme vielä mystiseen miekkamieheen, joka paljastui vallankaappausta paenneeksi prinssiksi.


Octopathin risteävä tarina pirstaloituisi helposti täysin mahdottomaksi sekamelskaksi, mutta tarinankerronta on niin selkeää ja hyvin rytmitettyä, että erilliset langat pysyvät käsissä. Tämä siitäkin huolimatta, että tonaalisesti tarinat ovat varsin erilaisia: kärsivää kansakuntaansa pelastavan prinssin eeppinen soturitarina huokuu aivan eri sävyjä kuin esimerkiksi tähteydestä haaveilevan tanssijan ura, viattomana vangitun perheenisän kostotarina tai papin selvittämä murhamysteeri.



Octopathin tarinat ovat paitsi moninaisia, myös pääosin hyvin kirjoitettuja. Vaikka erityisesti maailmanrakennuksessa nojataan hyvin stereotyyppisiin sekä mustavalkoisiin asetelmiin, hahmoista löytyy syvyyttä ja draamakin toimii. Jotkin genrelle ominaiset, problemaattiset aspektit (kuten eksotismin kaltainen rasistisuus) huokuvat tarinasta läpi, jonka lisäksi nipotan turhankin rempseästä meiningistä. Octopath syleilee JRPG-klassikoiden lisäksi myös vauhdikkaiden animesarjojen värikästä kerrontatyyliä, jonka seurauksena hahmot ja tapahtumat seuraavat perinteitä turhan orjallisesti. Laadukas jälki on kuitenkin niin sympaattista, että kliseekimpuksi haukkumisen sijaan kehuisin peliä kunnianosoitukseksi. Jos kuitenkin inhoat ns. japanilaista hömppää, Octopath kannattaa kiertää kaukaa.


Mielenkiintoisen tarinan lisäksi hahmojen kyvyt tulevat esiin myös maailmaa tutkiessa: jokaisella hahmolla on tapansa vaikuttaa asukkaisiin. Karismaattinen tanssija liehittelee faneiltaan lahjoja, kauppias värvää ihmisiä palkkasotilaiksi, katurosvo tyhjentää taskut ja parantaja utelee paikallisia uutisia. Monet kyvyistä menevät enemmän tai vähemmän päällekkäin (soturiprinssi voi maksaa juoruista iltaisin, parantaja ja vankikankuri taas kyselevät niitä päiväsaikaan), mutta ne elävöittävät hahmoja ja maailmaa.

Aiemmassa kappaleessa viitattu vuorokaudenvaihtelu on omanlaisensa ominaisuus sekin. Vuorokaudenaika vaihtuu nappia painamalla, jolloin päivä muuttuu silmänräpäyksessä yöksi – ja takaisin. Päivä- ja yöaikaan liikkuu erilaisia ihmisiä, jonka lisäksi erilaiset tavoitteet vaativat tiettyä kellonaikaa. Mekaniikka on hauska, mutta en vakuuttunut sen syvällisyydestä: monesti vuorokauden vaihtaminen johtaa lähinnä kaupungin kaksinkertaiseen nuohoamiseen. Mekaniikkaa hyödyntävät tehtävätkin tuntuvat pääosin päälleliimatuilta.



Puolivillaisen vuorokaudenvaihtelun lisäksi turhautumista aiheutuu myös turhasta tappelemisesta. Jokaisen kaupungin ympäriltä löytyy lääniä useamman luontoalueen edestä, joista jokainen sisältää tietysti lukuisia eri reittejä sekä aarrearkkujen täyttämiä sivupolkuja. Luonnossa tarpominen ei itsessään harmita, mutta peli vyöryttää vastustajia ruudulle sellaista tahtia, että maakuntamatkaillessa ajaa vähintään muutaman hirviölajin sukupuuton partaalle. Vaikka kokemuspisteiden kanssa ei suoranaisesti kitsastella, hahmoilla on sellainen määrä kokemustasoja että hirviörumbaa pitää tanssia päivästä toiseen.


Onneksi taisteleminen toimii hyvin. Hahmoilla on varusteiden sekä aseiden lisäksi erilaisia kykyjä: parantaja sekoittelee rohdoistaan joko buffeja tai debuffeja, soturiprinssi käyttää kaksintaisteluissa oppimiaan kykyjä ja viidakkolapsi Ochette nappailee hirviöitä kuin Pokémonissa. Erilaiset ammatit antavat hahmoille vielä täysin uudenlaisia kykyvalikoimia, jolloin sankareista saa luotua juuri omanlaisensa tehotiimin. Muilta osin toiminta on hyvin perinteistä, vuoropohjaista roolipelaamista: mukana on eri elementeillä varustettuja iskuja, hyökkäysnopeutta tai muita ominaisuuksia lisääviä käyttötavaroita sekä elinpisteitä parantavia loitsuja. Neljän päähahmon (ja lukuisan sivuhahmon) tiimityöskentely mahdollistaa monimutkaisetkin combottelut, jotka perustuvat vihollisen suojauskyvyn laskemiseen heikkouksia hyödyntämällä.

Ihastuin taistelumekaniikkoihin nopeasti, sillä erityisesti viime aikoina vuoropohjaista toimintaa on nähty lähinnä B-luokan japanilaisissa roolipeleissä. Octopath muistuttaa siitä, miksi esimerkiksi vuoropohjaiset Final Fantasyt ja muut genren klassikot olivat aikanaan niin koukuttavia: kun kaikki elementit toimivat, vuoropohjainen toiminta voi olla aivan yhtä jännittävää ja lumoavaa kuin reaaliaikaisena.


Taistelun hienoutta varjostaa kuitenkin synkkä pilvi. Ongelmia syntyy nimenomaan grindistä, johon viittasin jo aiemmin. Octopathin miellyttävä, mutta simppeli toiminta ei kannattele tuntikymmenien kamppailua, eikä ylipitkillä taisteluosuuksilla tauottaminen tee tarinalle hyvää. Kun pistin kymmenettä identtistä mörkörykelmää pakettiin, aloin pohtia, pelaako kukaan Octopathia tappeluiden takia? Kävelysimulaattorit ovat tietysti oma, erillinen genrensä, mutta Octopath on niin tarinavetoinen kokemus etten näe grindille mitään perustetta: ainoa syy tuntuu olevan perinteiden turha kunnioittaminen. “Koska ennenkin oli grindiä, niin kyllä sitten nytkin.”



Turhauduin tasapaksuun grindaamiseen niin pahasti, että pelissä eteneminen muuttui suossa tarpomiseksi. Uuteen kaupunkiin saapuessa suupielet venyivät hymyyn, mutta kun oli taas aika siirtyä kivitetyltä kaupunkikadulta multaiselle maalaispolulle, olin valmis sulkemaan pelin – ja usein suljinkin. Samaisesta syystä minulla on yhä osa pelistä pelaamatta.


Jotakin Octopath Traveler 2 tekee kuitenkin oikein, sillä en malta odottaa että pääsen viimeistelemään matkani Solistiassa. Hyvä indikaattori on sekin, että yleensä bulkkifantasia on minulle puhdasta kryptoniittia, mutta Octopathia pelatessa limahirviöt ja taikasauvoja heiluttavat papit eivät ärsyttäneet hetkeäkään. On tietysti selvää, että kun peli rakentuu kahdeksasta hahmovetoisesta tarinasta, jokainen tähti ei loista aivan yhtä kirkkaana. Ironisesti nimenomaan tähteydestä haaveilevan tanssijattaren tarina on kahdeksikon lattein; mehukkaat mysteerit taas veivät minua kuin pässiä narussa.

En ole pelannut ensimmäistä Octopath Traveleria, joten en pysty vertailemaan kahta peliä kunnolla, mutta yleisen tiedon mukaan Octopathit ovat peleinä varsin identtisiä. Tämä ei sinällään haittaa, sillä peli on jo valmiiksi retrotyylinen: en voi antaa miinuspisteitä siitä, että 30 vuotta vanhoja pelejä mukaileva Octopath olisi jotenkin vanhentuneempi kuin viisi vuotta sitten. Kehittäjä Square Enixin tunnetun Final Fantasy -pelisarjan tavoin Octopath-pelit tapahtuvat omissa maailmoissaan, joten kakkososaan paneutuminen ei vaadi ensimmäisen osan pelaamista.


Octopath Traveler 2 yllätti minut positiivisesti. Perinteinen fantasiamaailma vaikutti etukäteen turhan tavanomaiselta, mutta uppouduin Solistian maailmaan jo tarinoiden ensilukujen aikana. Tunnelmalliset tarinat kuljettivat minua mielenkiintoisesta juonikoukerosta toiseen, joskin näytösten väliaikoja täyttävät turpajuhlat turruttivat nopeasti. Octopath Traveler 2 on pelattavissa PC:n lisäksi Nintendon ja Sonyn konsoleilla.