The Settlers oli eräs ehdottomia suosikkejani Amigalla, eikä vähiten mainion, samalla koneella ja kahdella hiirellä sujuneen kaksinpelinsä ansiosta. Keskiaikaisen valtakunnan rakentelu oli kerrassaan viehättävää pikkuisine hahmoineen, peli pyöri komeasti turbotetulla A1200:lla, ja pelasimmekin veljeni kanssa ottelun poikineen tekoälyä vastaan. Tosin lopetimme pelin aina siinä vaiheessa kun meidän olisi pitänyt ryhtyä sotimaan keskenämme, sillä taistelu oli varsin uuvuttavaa ja pelin ehdottomasti huonoin puoli. Kerta toisensa jälkeen piti pumpata valtakunnan rajalla olevat rakennukset täyteen solttuja ja sitten tiputtaa taas puolustus minimiin, että sai vapaata hyökkäysvoimaa käyttöönsä – tappelemaan yksi kerrallaan vihollisen linnoituksen edessä.


Alkujaan saksalaisen Blue Byten luoman sarjan oikeudet nykyisin omistava Ubisoft on vuosikymmenten mittaan yrittänyt pitää brändiä elossa kehittämällä sitä monenlaisiin suuntiin. Onnistumisen aste on vaihdellut, ja omaan makuuni parhaat pelit ovat edelleen sarjan osat 1 ja 2, etenkin jälkimmäisen remake 2000-luvun lopusta. Viimeksi pelasin Kingdoms of Anteria -lisänimen saanutta sankarivetoista peliä sen beetaversiona, enkä juuri innostunut. Settlers 7 oli tuoreeltaan ihan OK, muttei pitemmän päälle sen enempää. Alkuperäisen pelin pääjehu Volker Wertich ei hänkään ole enää mukana Ubisoftin puuhissa vaan kehittelee nykyisin omaa Pioneers of Pagonia -projektiaan.

Ennakkotiedot New Allies -nimisen uuden osan ympäriltä eivät olleet mairittelevia, sillä taannoiseen beetatestiin osallistuneilta kuultiin paikoin kovaakin kritiikkiä. Tästä huolimatta olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan vanhaa suosikkiani on tällä kertaa viety. Lyhyt vastaus on, että S:NA on entistä enemmän reaaliaikanaksu ja entistä vähemmän rauhallista rakentelua, eikä kovin hääppöinen esitys kumpaakaan. Pidempi vastaus seuraa.



Pelin kampanjatilan juoni perustuu siihen, että Elari-niminen kansa joutuu maanpakoon, tapaa reissullaan pasifistisen Maru-kansan ja päätyy taistelemaan molempien puolesta kammottavia bandiitteja vastaan. Samalla selvitellään, mistä mahtavat löytyä myyttiset esi-isät ja rauhaisa saari, jossa jatkaa eloa harmoniassa. Käytännössä siis kyse on kartan pituisista tehtävistä, joissa tavoitteena on lyödä viholliset ja saavuttaa sopivat välitavoitteet, jotta voittamisen ehdot täyttyvät. Tämän jälkeen pakataan taas ihmiset laivaan, siirrytään seuraavaan karttaan ja aloitetaan. Valitettavasti välinäytösten hahmot ovat niin väkinäisiä ja näyttelijätyö sitä luokkaa, että jos asiasisältöä ei olisi tarpeen kuunnella, ne skippaisi mieluiten kokonaan. On myös vaikea ymmärtää, mihin uudisasukkailla on aina niin kova kiire, kun kartta on kerran voitettu ja tilanne rauhoitettu.


Perustaltaan peli on edelleen sitä, mitä Settlers on aina ollut: pykää perustuotanto kasaan, ala varustella armeijaa, ja kun sotatalous on kuosissa, ei kun vihollisen niskaan, kunnes kartta on siivottu väärän värisistä lipuista. Tässä ei sinällään ole mitään ongelmaa, ja tuotantoketjujen rakentelu on edelleen suhteellisen viehättävää. Lisäksi esimerkiksi valtakunnan rajapyykkien siirtelyn voi nykyisin tehdä käyttämällä apunaan pioneereja, joten ensimmäisten osien tapaiset tarpeettomien linnoitusten ketjut ovat jääneet historiaan. Muutenkin armeija on nyt enemmän liikuteltava yksikkö ja sen käyttö on huomattavasti taktisempaa kuin sarjan ensi osissa, joissa taistelu oli lähinnä välttämätön paha.

Myös uusien ominaisuuksien kehittäminen tuo pientä lisäväriä. Kun on ensin rakentanut akatemian, voi joukoilleen saada monenlaista etua uhraamalla hieman aseita, ruokaa ja muita materiaaleja. Valitettavasti vain kaikki kehitysaskeleet nollautuvat aina kartan vaihtuessa, mikä alkaa pidemmän päälle tympiä. Tosin ennen sitä ehtii tympiä moni muu asia.



En toki ole mikään RTS-veteraani, mutta olen silti harvoin tavannut tekoälyä, joka onnistuu yhdistämään epäreiluuden ja typeryyden aivan samalla tavalla kuin tässä pelissä. Kampanjassa AI hyökkää aina samalla tavalla, joten sen strategia on helppo oppia aloittamalla kenttä pari kertaa uudelleen. Hyökkäykset käynnistyvät aina samoista kiinnekohdista, joten fiksu pelaaja ei vain kävele triggereihin vaan pelaa ensin kilpparipuolustusta kunnes sotajoukkoja on tarpeeksi, jotta vihollisten yli voi käytännössä kävellä.


Ja kun sitten on vaikkapa tuhonnut kaikki bandiittien joukot koko näkyvissä olevalta maa-alueelta, tällä ei oikeastaan ole merkitystä, sillä kun vihollinen saa juonen mukaan vahvistuksia, se saa niitä vaikka keskelle sinun hallinnassasi olevia maa-alueita. Tämä olikin oikein kiva ylläri, kun olin juuri siirtänyt armeijan eri paikkaan taistelemaan: muut hahmot kuin sotilaat eivät toki tee elettäkään taistellakseen vastaan, joten yksittäinenkin taistelija ehtii tehdä hirveän vahingon ja polttaa useita taloja. Käytännössä tämän torjumiseksi kartta pitää rakennella täyteen puolustustorneja ihan vain varmuuden vuoksi. Ja sitten kun huvikseni vein ison armeijan siihen kohtaan, josta vihollisia spawnaili muutama kerrallaan, tämä ei vaikuttanut mihinkään: siihen asti kunnes seuraava etappi oli saavutettu, solttuja ilmaantui tyhjästä vaikka loputtomiin – mutta samalla niin vähän, ettei sillä ollut mitään merkitystä tehtävän kulun kannalta, sillä joukot tuhottiin välittömästi. Kukaan ihmispelaaja ei toimisi näin.

Kampanjaan tympääntyneenä kokeilin sitten 1 vastaan 1 -karttaa tekoälyä vastaan. Parin tunnin rakentelun jälkeen se jyräsi minut täydellisesti, enkä jaksanut enää tehdä muistiinpanoja voittaakseni sen seuraavalla kerralla. Ihmisvastustajan kanssa verkkopelinä tästä ehkä saisi siedettävää – mutta siihen käyttöön on monia muita, parempia pelejä.




Halusin pitää uudesta The Settlersistä ja mielestäni annoin sille reilun mahdollisuuden: Ubisoft Connectista en helposti näe pelituntien määrää, mutta kymmeniä niitä varmasti kertyi, sillä normaali kampanjan karttakin kestää kolmesta neljään tuntia (myös siksi, ettei peliä voi nopeuttaa) ja useimmat niistä joutuu aloittamaan ainakin kertaalleen alusta. Valitettavasti vain peli lakkasi hyvin nopeasti ilahduttamasta minua oikein millään tavalla. Grafiikka on aivan nättiä, joitain asioita on parannettu ja jonkinlainen halu sentään syntyy nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tekoälyttömyys, käytännössä saman asian toistaminen tehtävästä toiseen, jatkuva odottelu armeijan kokoamiseksi ja myös täysin yllättävissä kohdissa iskevä mikromanageroinnin tarve alkoivat pian ärsyttää enemmän. Palasinkin pian kakkososaan (joka maksaa tällä hetkellä 2,49 euroa GOGissa) ja totesin sen etevämmäksi melkein joka suhteessa.

Testikokoonpano: AMD Ryzen 9 3900x, 32 Gt RAM, nVidia GeForce RTX 3080, Windows 10