Verta, hikeä ja kyyneliä! Höyryveturin voimalla yhteenpaiskautuvia ruhoja! Monumentaalisia fanfaareja! Tanssityttöjä! Eläimellistä karjuntaa ja munuaisista pumppautuvaa adrenaliinia! Amerikkalainen jalkapallo on kenties koko urheilumaailman pöhköintä ja suurieleisintä hauiksen esittelyä, kun modernit gladiaattorit asettuvat rinta rinnan puskeakseen etulinjaa yksi jaardi kerrallaan. On kuitenkin yksi pelisarja, joka ottaa tuon megalomaanisen urheilulajin ja pohtii, miten siitä saisi vieläkin megalomaanisemman: mitä jos pelinrakentaja olisikin teräaseilla hyökkäävä rotta, tai hyökkäyslinjan sentterinä toimisi kolmemetrinen örkki?



Games Workshopin Warhammer-fantasiauniversumiin sijoittuva Blood Bowl alkoi 1980-luvulla, kun figuureilla pelattava lautapeli sai ensimmäisen versionsa. Blood Bowlissa Warhammerin sotaisat örkit, haltiat, kääpiöt sekä muut rodut laskevat hetkeksi aseensa ottaakseen toisistaan mittaa amerikkalaisen jalkapallon parissa. Tai no, “aseiden laskeminen” on varsin vähättelevä ilmaus, sillä verta ja ruumiita syntyy kovaa tahtia myös Blood Bowlin verenpunaisilla pelikentillä.


Verisyydestä huolimatta Blood Bowl yllättävän tyylipuhdasta amerikkalaista jalkapalloa: yksi tiimi puolustaa ja toinen hyökkää, puolustuslinja pitää parhaansa mukaan hyökkääjiä loitolla ja ketterät juoksijat kärkkyvät sopivaa rakoa. Vuoropohjaisesti pelattavissa matseissa ohjataan tiimiläisiä yksi kerrallaan, kunnes pelikellosta loppuu yhdelle vuorolle siunattu aika, tai joku hahmoista möhlii, esimerkiksi liukastumalla verilammikkoon. Tällöin vuoro siirtyy toiselle tiimille. Kun jompikumpi tiimeistä saa kuljetettua pallon toisen päätyyn, touchdown palkitaan pisteellä.


Blood Bowlit eivät ole koskaan nauttineet jättisuosiota, vaikka vannoutunut fanikunta onkin varmistanut pelisarjan kulttistatuksen. En ole itsekään pelannut aiempia osia (lyhyttä testausta lukuunottamatta), joten lähestyn peliä nyyppänä. Amerikkalaista jalkapalloakin kulutan lähinnä Superbowlin verran vuodessa, silloinkin väliaikashowiin ja hävittäjälaivueisiin keskittyen.



Ensifiilikseni pelistä ei ollut innostunut tai kauhistunut, vaan hämmentynyt: suurin osa asioista aiheutti ihmetystä, aina tiimin muodostamisesta pelin mekaniikkoihin. Otaksuin että kyseessä olisi ensikertalaisen jyrkkä oppimiskäyrä, mutta muita arvioita sekä nettifoorumeita selaamalla on selvää, että peli on – aina käyttöliittymäänsä myöten – varsin epäselvä, kankea ja buginen. Asiat selitetään huonosti (jos lainkaan), ja silloinkin kun ne selitetään, asiat eivät aina toimi kuten pitäisi. Blood Bowl 3 on niitä pelejä, joissa jopa tutoriaali oli niin buginen, että jouduin toistamaan samoja harjoituksia identtisesti kunnes peli rekisteröi toimintani sattumalta oikein. Puolivillaisuus on muutenkin jatkuvasti esillä, joka tulee pian selväksi.


Hämmennys joutui tekemään muille tunteille tilaa, sillä hyväksyin jo alkuunsa etten tulisi varmasti kokemaan kaikkea, mitä pelillä olisi tarjottavana. Jätin siis suosiolla väliin tiimini alivalikoiden selaamisen ja suuntasin pelikentille. Kokemus oli… laimea, joskin on myönnettävä että Blood Bowlilla on hetkensä. Tärkeintä on, että pelin ydin toimii: lautapelin lailla toimiva vuoropohjainen taktikointi on sekä hauskaa että jännittävää. Viimeisen puolustajan epätoivoiset taklaukset ja laitajuoksijan rajoja rikkovat sprintit saivat otsakarpaloni hikoilemaan – ja vaikka väkivalta on halpaa, hymyilin häpeilemättä kun massiivinen örkki murjoi puolustuskyvytöntä rotanrietaletta. Pelimekaniikat perustuvat hieman liikaa noppien satunnaisuuteen, mutta toisaalta noppaheittojen aiheuttama kaoos sopii pelin henkeen.

Jos Blood Bowl ei ole lainkaan tuttu, lähestymistapa on käytännössä “amerikkalaista jalkapalloa XCOMin tapaan”. Tiimistä löytyy erilaisia hahmoluokkia, ja pelaajilla on taklaamisen, blokkaamisen tai murjomisen kaltaisia kykyjä. Mukana on reilu 10 eri rotua, joista jokaisella on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja hirviönsä. Ohjaa sitä sitten örkkejä, ihmisiä tai rottia, tiimiläisiä siirrellään ruudukkomaisella pelikentällä, valikoiden mitä kykyä missäkin tilanteessa käyttää.

Palataan tunteisiin. Hämmennystä ja iloa seurasi varsin nopeasti päin pläsiä pläsähtänyt kauhistus: Blood Bowl 3 haluaa, etteivät pelaajat investoi tiiminsä paranteluun pelkästään pelinsisäisiä kultakolikoita ja kokemuspisteitä, vaan myös tosielämän euronsa ja kaiken vapaa-aikansa. Ensinnäkin peliin kunnolla syventyminen vaatii massiivista paneutumista, sillä kaikki yksittäispelaajien kykyvalikoiman parantelusta taktiikoiden tajuamiseen vaatii ahkeraa pelailua. Mikään ei ole helppoa, halpaa tai nopeaa, eikä tätä peliä ole kehitettyä kasuaalien änärimatsien kilpailijaksi, vaan elämäntavaksi.


Toisekseen tällaisissa fantasiaurheiluissa (sanan useammassa merkityksessä…) muokkaus on iso myyntivaltti: jos todella alan leikkimään mielikuvitusjalkapallotiiminvetäjää, haluan muokata tiimistäni juuri itseni näköisen. Blood Bowl 3 tarjoaa tähän kyllä eväät, mutta kaikki on lukittu maksumuurin taakse. Arvosteluun käytetty versio sisälsi pari tonnia pelinsisäistä rahaa, mutta vertailun vuoksi kerrottakoon, että jo halvimmat vaihtoehtohanskat tai päähine (jotka voi pukea vain yhdelle pelaajalle) rokottavat kukkaroa vajaan satasen verran. Montaa hahmoa et siis ehdi muokata, kunnes luottokortti on kaivettava esille.



En ole kausipassien tai mikromaksujen ystävä, mutta olen ajoittain tuhlannut vapaa-aikani niitä sisältäviin peleihin. Kynnys on kuitenkin korkea ja vaatii, että rahoille saa kunnollista vastinetta: jos peli todella lypsää pelaajiaan jatkuvasti, jäljen on oltava moitteetonta ja hyvin pohdittua. Blood Bowl 3 epäonnistuu tällä saralla täysin, ja kaikenlaisten lisämaksujen tiskiin latominen tuntuisi lähinnä keskeneräisen kehitystyön rahoittamiselta. Peli on tällä hetkellä selkeästi keskeneräinen: ensimmäinen kausi käynnistyy toukokuussa, joten tällä hetkellä Blood Bowlissa on meneillään “pre-season”, jonka aikana tekijät muun muassa lisäävät ja hiovat kustomisaation kaltaisia mekaniikkoja sekä korjaavat tasapainoa. Pelintekijät ovat pahoitelleet asiaa ja myöntäneet, että nykyisillään kokonaisuus voi tuntua vaillinaiselta.


Nykytilassaan Blood Bowl 3 vaikuttaa beta-vaiheessa olevalta faniväkerrykseltä, joka toimii miten sattuu, milloin sattuu. Ongelmia on lukemattomia, aina sekavista valikoista kirjoitusvirheisiin, bugeihin ja heikosti selitettyihin sääntöihin, mutta minulle suurin ongelma on pelin askeettisessa ulkoasussa. Amerikkalainen jalkapallo on tunnettu nimenomaan sen suurieleisyydestä: korvamadot pauhaavat rekan kokoisista kaiuttimista, seksikkäät tanssijat ylläpitävät adrenaliinia ja viimeiseen asti viritetyt ihmiskehot ottavat toisistaan mittaa matikkanerojen suunnittelemilla taktiikoilla – samalla kun ammattitaitoiset selostajat sylkevät mitä mielikuvituksellisimpia anekdootteja pelikuvioista. Blood Bowl 3:ssa mitäänsanomaton hissimusiikki soi taustalla, aneemisesti tanssivat cheerleaderit heiluvat 5 sekuntia ruudulla ja kankeasti animoidut ukkelit muistuttavat lähinnä lonkkavikaista naapurinmummoa. Kun verenhimoinen yhteenotto päättyy vuosituhannen läpijuoksuun ja yhdellä nopan silmäluvulla ylitettyyn touchdowniin, koko stadionin pitäisi räjähtää suosionosoituksiin. Blood Bowlissa taivas stadionin yllä ei kuitenkaan pirstaloidu ilotulitukseen eikä riemastuttava soittokunta ylistä voittajia. Flegmaattiset selostajat toistavat kuluneita fraasejaan kymmenettä kertaa. Ruutuun lävähtää voittolukema 2-1. Hahmot seisovat sieluttomina rivissä. Kohtaus katkeaa ennenaikaisesti ja olen taas pelin päävalikossa. Huoh.



Myönnän suoraan, että todella valistunut ja syväluotaava arviointi vaatisi pidempiaikaista tarkastelua. Ikävä kyllä Blood Bowl 3 ei esitellyt pelaamisen aikana syitä, joiden vuoksi olisin halunnut jatkaa pelin parissa.

Jagged Alliance 2:n tai XCOMin kaltaiset vuoropohjaiset taktiikkapelit loistavat genrensä kärkisijoilla siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä jokainen vuoro yhdistää sekä laajempien taktiikoiden pohtimista että samaisten taktiikoiden spontaania soveltamista – unohtamatta puhdasta sydämentykytystä, kun pelin nopat kertovat lopullisen onnistumisprosentin. Blood Bowl 3 herätti näitä tunteita vain muutaman kerran. Muun ajan vietin turhautuneena, sillä yhtenä hetkenä peli ei suostunut hyväksymään selvää käskyä, toisena jokin bugi (tahi selittämätön sääntö) aiheutti koko hyökkäyksen päättymisen ennenaikaisesti. Kun en ollut turhautunut keskeneräiseen toteutukseen, olin turhautunut lipevään rahastukseen tai tilastomatemaatikoille suunnattuihin valikoihin. Lopun ajasta turhauduin heikkoon tekoälyyn tai täysin satunnaisiin noppiin, joiden todennäköisyydet eivät tuntuneet reiluilta tai järkeviltä.

Oli minulla toki hauskaakin. Kun palaset asettuivat paikoilleen ja kaikki toimi, Blood Bowl 3 näyttäytyi hauskana ja vauhdikkaana urheilupelinä. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas, mutta nerokkaimmatkaan ideat eivät aina toteudu toivotulla tavalla.


Monet ovat väittäneet, että Blood Bowl 3:n kaikkien ongelmien alla olisi hyvä peli, ja se peli olisi Blood Bowl 2. Näin voi hyvinkin olla, mutta Blood Bowl 3:n pelaaminen oli sen verran väsyttävä kokemus etten aio selvittää väitteen todenperäisyyttä. Verimättö ei ole tarpeeksi veristä, mehustelevat animaatiot eivät mehustele tarpeeksi eivätkä turhan sattumanvaraiset lopputulokset palkitse tarpeeksi taktiikoista. Top Gun: Maverickin 147 sekuntia pitkä, amerikkalaista jalkapalloa sisältänyt rantakohtaus viihdytti minua enemmän kuin kaikki Blood Bowl 3:n parissa vietetyt tunnit yhteensä.