Rytmipelaamista ja muita mekaniikkoja sekoittelevat pelit eivät ole enää mikään uusi juttu. Muutaman vuoden takainen Crypt of the Necrodancer todisti, että roguelike-luolastoseikkailu onnistui hyvin musiikin tahtiin ja sittemmin moni muukin on kokeillut onneaan. Tuorein esimerkki taitaa olla Metal Hellsinger, jonka rytmipohjainen FPS-räiskintä toimi mainiosti.


Tällä kertaa asialla on Shinji Mikamin Tango Gameworks -studio, jonka aiemmalta pelilistalta löytyy muun muassa The Evil Within -selviytymiskauhupeli. Värikäs, sarjakuvamainen ja nopeatempoinen mätkintäpeli ei kuulosta ihan heidän peruskamaltaan, mutta on kyllä hyvä todiste siitä, että kannattaa välillä kurottaa mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Lopputulos on nimittäin erinomainen.



Pelaaja ohjastaa kaukaisessa tulevaisuudessa nuorta miestä, joka rikkinäisen kätensä kanssa hakeutuu töihin kaikkea hallitsevan robotiikkayrityksen leipiin. Firma lupaa korjata kaikki fyysiset viat ja pyytää vastapalveluksena vain, että olet yksi heidän sankareistaan. Tässä tapauksessa “sankari” tarkoittaa roskankerääjää, mikä selviää tietenkin vasta uuden ja rohean kyberkäden asennuksen jälkeen, eivätkä ongelmat lopu siihen. Asennusvaiheessa sattunut pieni kämmi on nimittäin upottanut sankarimme kannettavan musiikkisoittimen tämän sydämen tilalle parillakin vaikutuksella.


Sankarimme huomaa nopeasti, että soittimesta tulevan musiikin biitti on korvannut hänen oman sydämensä lyönnit ja jotenkin taianomaisesti saanut koko maailman toimimaan samaan tahtiin. Lisäksi suuryhtiön kätyrit leimaavat sankarimme “vialliseksi tuotteeksi”, jonka kohtalona on päätyä romukoppaan. Joten mitä jos pistettäisiin koko suuryritys kumoon rytmin tahtiin?

Lopputuloksena on kolmannen persoonan toimintapeli, joka on pelattavuudeltaan läheistä sukua vaikkapa Devil May Cry -peleille, mutta yhdellä merkittävällä erolla: kaikki tapahtuu taustamusiikin biitin tahtiin. Pelaaja voi kyllä rämpyttää hyökkäysnappejaan sormet sinisinä, mutta iskut osuvat silti jokaisen biitin kohdalla, samoin kuin vihollisten hyökkäykset, likkuvien tasojen liikahdukset, aukeavien ja sulkeutuvien ovien toiminta ja kaikki muukin mahdollinen.


Muiden rytmipelien tavoin myös Hi-Fi Rush palkitsee rytmissä pelaamisesta. Mitä paremmin iskunsa, hyppynsä ja väistönsä onnistuu synkkaamaan musiikkiin, sitä enemmän pisteitä, erikoiskykyjen vaatimaa energiaa ja muuta kivaa kilisee tilille. Tämä tietenkin tarkoittaa, että peli vaatii pelaajaltaan hyvää rytmitajua. Ongelma ei kuitenkaan ole täysin kohtalokas, vaikka olisikin se tyyppi konserttihallin takarivissä, joka taputtaa aivan omaa tahtiaan.

Peli ei varsinaisesti sakota huonosta rytmitajusta, vaan niinkin voi pelata matalammilla pisteillä. Lisäksi rytmissä pysyminen oli ainakin minun mielestäni sangen helppoa, sillä taustamusiikin biitti on kappaleesta toiseen selkeä ja helposti kuultava. Tässä kohtaa on toki muistettava, että soitan rumpuja, joten täyden noviisin kokemus voi olla hieman haastavampi, mutta en usko, että mahdottoman. Peli tarjoaa visuaalisia avustuksia, joiden avulla biitti on helpompi hahmottaa, vaikka olisi kuuro.


Kaiken toiminnan yhdistäminen musiikkiin on antanut tiimille myös hauskoja tilaisuuksia muutella pelin haastekäyrää miltei lennosta. Ensimmäisen kentän taustamusiikki on kohtalaisen rauhallinen, koska peli haluaa selvästi antaa pelaajalle helpon ja loivan käyrän pelin saloihin. Mutta kun on aika ensimmäiselle pomomatsille, kappale vaihtuu Nine Inch Nailsin 1,000,000:aan ja meno muuttuu aika paljon hektisemmäksi.



Kun on päässyt peruspelattavuuden kanssa sinuiksi, Hi-Fi Rush heittää peliin lisää ilmassa pidettäviä palloja. Siinä missä normaalit perushyökkäykset osuvat joka biitillä ja täten niiden ympärille rakennetuissa komboissa painetaan nappeja joka biitillä, raskaammat iskut osuvat vasta sitä seuraavalla biitillä. Sitten mukaan heitellään pitkän matkan hyökkäyksiä, mahdollisuus vetää vihollisia itseään kohti (tai itseään vihollisia kohti), erikoishyökkäyksiä, torjuntoja ja ties mitä muuta. Lopputuloksena on syvällinen ja todella haastava toimintapelikokemus.


Välillä haaste menee ehkä jopa överiksi, kun Hi-Fi Rush unohtaa hetkeksi sen “ei sakoteta huonosta rytmitajusta” -perusfilosofiansa. Vihollishyökkäysten torjunnat vaativat hyvin tarkkoja painalluksia, usein sarjoissa ja käytännössä aina miljoonan muun ympärillä tapahtuvan asian keskellä. Rytmissä pysyminen ei vieläkään ole mahdotonta, mutta peli on visuaalisesti niin lennokas, että se menee välillä ruuhkaiseksi, jolloin on hankala huomata, että joku vihollinen on nyt tekemässä hyökkäystä, joka vaatii torjuntaa.


Normaalisti tämä olisi turhauttavaa, mutta Hi-Fi Rushissa ei niinkään. Tämä johtuu suurelta osin pelin visuaalisesta ilmeestä, joka on niin herkullinen ja houkutteleva, että se jotenkin viritti ainakin minut jonkinlaiseen zen-tilaan, jossa epäonnistumisetkaan eivät turhauttaneet. Peli on muutenkin visuaalisesti uskomaton teos. Se todellakin näyttää elävältä piirroselokuvalta, jossa sarjakuvamainen tyyli yhdistyy erinomaiseen teknologiaan. Olin jo aivan pelin alusta saakka äimän käkenä siitä, miten vaikea on erottaa toisistaan tosiaikaista pelikuvaa, pelimoottorissa renderöityä välianimaatiota ja käsin piirrettyä animaatiota. Perustyyli on vain niin lähellä oikeaa animaatiota, että eroja saa oikeasti etsiä välillä todella hartaasti!



Hi-Fi Rush yllätti minut puskista ja tyrmäsi minut kertalaakista. En edes tiennyt koko pelin olemassaolosta, ennen kuin se julkistettiin Microsoftin lehdistötilaisuudessa ja julkaistiin siltä istumalta. Peli kuuluu Game Passin valikoimiin, joten se on sekä Xboxilla että Windows-tietokoneilla ilmainen, eikä täten kynnys sen kokeilemiseen ollut kovinkaan korkea. Nopea kokeilu muuttui koko illan pelisessioksi, joka jatkui seuraavana päivänä.


Kolmannen persoonan toimintapelit eivät yleensä ole se suosikkigenreni, mutta Hi-Fi Rush toimii älyttömän hyvin. Pelitapahtumien synkkaaminen musiikkiin on Crypt of the Necrodancerin ohella parasta mitä olen nähnyt, ja toki nopeatempoisessa ja näyttävässä kolmannen persoonan toimintapelissä vielä teknisesti vaikuttavampi suoritus kuin simppelissä 2D-luolastoseikkailussa.

Kukapa olisi arvannut, että yksi alkuvuoden parhaista peleistä voisi olla näin totaalinen yllätys?