Uncharted: Drake's Fortune oli kova juttu monessakin suhteessa. Kilpailijoihin nähden tuplahintaisella PS3:lla oli melko paljon todistettavanaan, mutta pitkän linjan luottoporukka Naughty Dog ei jättänyt Sonya pulaan. Siinä, missä moni muu ennakkohypetetty peli oli osoittautunut vain koreaksi ulkokuoreksi vailla sisältöä, UC oli lähes seitsemän oikein: ällistyttävän komea graafinen toteutus yhdistettynä sulavaan pelattavuuteen, sympaattisen rosoinen päähenkilö ja juonikuvio, joka lainasi monesta alan perusteoksesta sortumatta kuitenkaan plagiointiin.

Ei siis ihme, että jatko-osaa on odotettu kuin ruoan ALV-alennusta: innoissaan mutta pelonsekaisena. Slim-mallin julkaisun myötä Sonyllakin on taas tarve killer appille. Jos kyseessä olisi jälleen kerran joku muu pelitalo, voisi menestys kihahtaa hattuun ja tuloksena olla vain eilisen lämmittelyä, mutta taas kerran tervehdin ilolla sitä näkemystä, jota tämä studio on osoittanut jo useamman brändinsä kanssa. Jopa Crash Bandicoot oli julmetun laadukas sarja, ennen kuin se annettiin tusinatuotantotalo Traveller's Talesille.



Nathan Drake on varas, mutta erittäin eettinen sellainen. Jos hän vaikka suostuukin museon ryöstämiseen, tapahtuu se siksi, että kyseessä on vähäpätöisenä pidetty esine, johon selvästi liittyy jotakin syvällisempää. Kuten vaikkapa Marco Polon jäämistöstä peräisin oleva kippo, jonka epäillään olevan opaste valtavan aarteen jäljille. Mutta jos asia olisi aivan näin yksinkertainen, ei siitä kovin kummoista tarinaa vielä saisi – joten luvassa on runsaasti mutkia matkaan, minkä kekseliäästi tehty tutorial-osuuskin jo paljastaa. Kertomusta riittää pötköön pelaamalla se vakio 10 tuntia, jonka jälkeen voi etsiä piilotettuja ekstroja tai paneutua moninpelin eri variaatioihin. Sunnuntai-iltana linjoilla olleet 15 000 pelaajaa kertonevat siitä, ettei räiskintäseuraa tarvitse kauan odotella, vaikkeivät pelimuodot mitään erityistä uutta tarjoakaan.

Juonta kokonaisuudessaan voi, sen kummemmin spoilaamatta, kuvata nuoremman ja notkeamman Indiana Jonesin sekä Rambon liitoksi. Kiipeilyä, loikintaa ja roisia toimintaa rytmittävät pienet aivopähkinät, jotka tosin ovat melko kevyitä kytkin- ja elementtipuzzleja vähänkin enemmän pelanneelle. Ykkösosassa mukana olleet väkinäisehköt ajeluosuudet on pudotettu pois – tietenkin tarinan keinoin.

Kaikki välinäytökset on tehty nykytyyliin pelimoottorilla, ja laatutasoltaan niitä ei erota takavuosien esirenderöinneistä. Hieman uskottavuutta syö se, että Nathanin varusteet välipätkissä eivät juuri koskaan vastaa itse pelitilannetta; käsiaseensa nyrkkitaistelussa menettävä sankarimme hävittää jotenkin mystisesti myös selässään kulkevan rynnäkkökiväärin.



Kenttäsuunnittelu saa erityismaininnan siitä, että vaikka eteneminen tapahtuu melko tiukassa talutushihnassa, pelaaja tuntee olevansa vapaa tekemään mitä haluaa. Useimmiten seurana kulkee AI-hahmo, jota seuraamalla saa vihjettä seuraavasta tavoitteesta. Näin jopa minä onnistuin olemaan eksymättä. Sivupolkuja tutkiskelemalla löytää tuttuun tapaan aarteita, joilla voi ostaa pelin kaupasta kaikenlaista hassua.

Pyyhkeitä taas tulee ajoittain epäselvistä hypyistä. Nathan on käsittämätön apina, joka roikkuu käsillään pienissäkin ulokkeissa ja loikkii metritolkulla tuosta vaan. Välillä tulee paikka, jossa pelaajan usko loppuu, eikä etenemisreittiä tahdo löytyä. Loikattuaan kevyesti Grand Canyonin verran ohjaimenjatke sitten rohkaistuu liikaa ja hyppää seuraavaksi suoraan rotkoon.

Kuoleminen on muutenkin huono idea, sillä checkpoint-systeemillä on paha tapa nakata pelaja aivan outoon paikkaan. Jos tulitaistelun tuoksinassa tulee ylittäneeksi jonkin näkymättömän rajan, saattaa henkiin herättyään löytää itsensä aivan uudesta paikasta – keskeltä vihollisia tietenkin. Onneksi käytössä on kuitenkin nykymuodin mukainen järjestelmä, jossa haavat saa parannettua kykkimällä suojassa, joten tiukastakin tilanteesta selviää etsimällä varjoisan paikan.



Ja jos Nathanilla on taitoa ja kuntoa vaikka muille jakaa, niin on vihollisillakin. Normaalillakin vaikeustasolla pahikset kestävät kuulaa aivan hillittömiä määriä – vänrikki Pellimaa kertoi KrhK:ssa aikoinaan, että rynnäkkökiväärin luoti on tappava satojen metrien päähän, mutta samassa saapumiserässä ei tainnut olla ketään Naughty Dogilta. Ymmärrän toki, ettei peli saa olla liian helppo, mutta tuntuu typerältä laskettaa puoli lipasta tavalliseen rivijantteriin, jonka toisaalta saa nujerrettua lähitaistelussa muutamalla nyrkiniskulla. Samalla aseita jaellaan sen verran avokätisesti, että tarkoitus on ilmeisesti ollut maksimoida ammuttujen laukausten määrä. Katsoessani edellisen osan arvostelua huomaan kitisseeni samasta asiasta – ilmeisesti olen sitten mielipiteineni yksin.

Ilman (keinotekoisesti) vaikeutettua taistelua peli olisikin melkoista läpikävelyä, jos ei suosiolla aloita vaikeammilta tasoilta. Vaikein kohta tulee oudosti jo puolivälin tienoilla, ja siitä selvittyään selviää kyllä lopustakin ammuskelusta. Jos haluaa vaivata päätään pelin ongelmilla, kannattaa myös suosiolla kytkeä vihjeet pois päältä, sillä muuten peli ehtii spoilata ne juuri ennen kuin oma pohdinta tuottaa tulosta.

Nykytyyliin peli on suomennettu, onneksi vain tekstittämällä, sillä kuuntelen mieluummin taitavia alkuperäisiä ääninäyttelijöitä kuin Salkkari-Seppoa. Tekstityksessä on päästy kohtalaisen tv-sarjakäännöksen tasolle: asia tulee selväksi, mutta suuri osa pelihahmojen aidosti hauskasta naljailusta ja sananparsista on nimettömäksi jääneeltä kääntäjältä mennyt ohi.



Pelin visuaalinen ulkoasu, viihdyttävyys ja eheys on kuitenkin se, mikä saa yllä mainitut puutteet tuntumaan nillitykseltä. Uncharted 2 ei ehkä esittele enempää polygoneja kuin mikään peli tähän mennessä, mutta tapa, jolla ne esitettävät polygonit on valittu, puhuttelee. Kamerakulmat, tekstuurit, värit, valot ja varjot – kaikki on loppuun asti suunniteltu. Kun kiipeää hotellin katolle ja näkee silmän kantamattomiin taloja, tai kun viilettää junan kyydissä halki vehreän viidakon, ei lainkaan välitä siitä, mitä teknisiä oikoteitä on käytetty tämän näkymän esittämiseen – pääasia on, että se toimii. Nykypelien ”Bloom&Brown”-väripalettiin tottuneelle Unchartedien valoisa ja värikäs maailma on jälleen kuin raikas tuulahdus.

Nathan ei ole hahmona minkään yllä mainitsemani elokuvaesimerkin veroinen, mutta tarpeeksi symppis ja särmikäs, että hänestä jollain tapaa välittää. Mainitsemisen arvoinen on mukana kulkeva muistikirja, josta löytää paitsi ongelmien ratkaisun kannalta olennaista tietoa, myös hykerryttävän hauskoja piirustuksia ja töherryksiä. Suhteessaan pelin naisiin nuoriherra Drake hallitsee aluksi lähinnä pikkutuhman vihjailun, mutta vakavoituu tarinan edetessä.

Kaiken kaikkiaan Uncharted 2 on kerronnaltaan jo niin lähellä elokuvaa, että sitä huomaa paikoitellen arvioivansa elokuvana. Kun pelastin VIC-20:llä neitoa gorillan kynsistä, en juuri miettinyt, että hahmoni rooli on aika yksiulotteinen. Peli kulkee koko ajan hiuksenhienolla rajalla sen suhteen, tunteeko pelaaja ohjaavansa toimintaa vai olevansa vain mukana raiteilla etenevässä junassa, mutta pääosin kontrollin tunne säilyy. Tämä on tärkeää, jotta koettuaan tarinan kokee itsekin vaikuttaneensa sen lopputulokseen.

En ole mikään jatko-osien ylin ystävä, mutta koettuani nyt Unchartedin kaksi kertaa toivotan kolmososankin lämpimästi tervetulleeksi, aivan kuten menisin katsomaan uuden Bond-leffankin. Nathanin elämästä riittää kerrottavaa – ja jos saan itse pelata toimintajaksot, mikäs sen mukavampaa.