Zack Johnson ja Asymmetric Publications eivät ehkä niminä sano juuri kenellekään juuri mitään, mutta heidän tuotoksensa ovat ehkä hieman tunnetumpia. Vuonna 2003 julkaistu Kingdom of Loathing oli mainio ja oikeasti hauska selainpohjainen MMO-parodia, joka keräsi sen verran yleisöä ja menestystä, että vuonna 2017 pieni tiimi pystyi julkaisemaan ensimmäisen kaupallisen pelinsä, West of Loathingin.


Hauska länkkäriseikkailu löysi myös yleisönsä, joten oli vain ajan kysymys, ennen kuin se saisi jatkoa. Varsinaisesta odotuksesta tuli lopulta aika lyhyt, sillä Shadows Over Loathing julkistettiin ja julkaistiin aivan puskista ilman mitään ennakkovaroitusta.


Tällä kertaa parodian kohteena ovat H.P. Lovecraftin tarinat, sekä 1900-luvun alun gangsteritarinat. Paljon on siis muuttunut, mutta se tärkein ei: Shadows Over Loathing on pahuksen hauska peli.



Kuvakaappaukset voivat tuottaa järkytyksen, mikäli Asymmetricin aiemmat pelit eivät ole tuttuja. Onko Shadows Over Loathing todellakin tikku-ukkojen ja satunnaisten töherrysten täyttämä peli? On! Kehitystiimi on saanut yllättävän paljon persoonallisuutta töherryksiinsä, joten taidetyyli on erikoisella tavalla hurmaava. Lisäksi se on antanut tiimille mahdollisuuden levitellä tarinallisia siipiään, sillä kun kaikki grafiikka on näin karua ja yksinkertaista, tuotannolliset rajoitukset eivät kampita tarinankerrontaa.



Lovecraftin tarinoiden hengessä pelaaja on viaton perusjamppa, joka saa hauskalta sedältään kutsun saapua kaukaiseen Ocean Cityyn tapaamaan häntä kiireellisesti. Setää ei kuitenkaan löydy mistään, sillä hän on kadonnut mystisesti ja jälkiä jättämättä. Setä jätti jälkeensä yrityksensä, joka on erikoistunut kirottujen esineiden metsästämiseen ja … niiden parantamiseen? Korjaamiseen? Kirousten poistamiseen? Kuten jokainen Lovecraftin tarinoita lukenut tietää, tästä ei voi seurata mitään hyvää.

Shadows Over Loathing on oikeasti hauska peli. Huumoria pusketaan pelaajan eteen jatkuvalla syötöllä ja moninaisilla teemoilla. Aihepiiriiin sopivasti peli parodioi Lovecraftin tarinoita ja tyyliä, sekä 1920-luvun gangsteritarinoita sekä spesifisesti, että yleisemmillä teemoillaan. Välillä pelaaja heitetään vaikka keskelle Dunwichin hirviötä, mutta tietenkin hieman humoristisemmilla yksityiskohdilla. Toisinaan saattaa vaikka törmätä metsän keskellä olevaan majakkaan, joka on tulvinut täyteen vettä ja jonka korjaaminen vaatii aikamatkaa menneisyyteen, sillä oudon kirotun vesipumpun vaatimia muttereita ei ole valmistettu enää vuosikymmeniin.


Vähemmän yllättäen huumori ei välity kovin hyvin tällaisina pikaisina referaatteina, ja tietenkin lopulta kyse on makuasioista. Itse hurmaannuin kuitenkin taas kerran kunnolla ja sanoisin, että Shadows Over Loathing on hauskempi peli kuin West of Loathing. Lovecraft-parodiat iskevät minuun kovempaa kuin länkkäriparodiat, mutta niiden ohella nähtävä yleinen hölmö huumori tuntuu myös olevan lennokkaampaa kuin viimeksi. Tästä peukkua kehitystiimille.



Pelinä Shadows Over Loathing on hyvin perinteinen vuoropohjainen roolipeli, mitä nyt kaikki on humoristisesti hieman vinksallaan, kuten Loathing-peleissä yleensäkin. Hahmonkehitys on hyvin vapaamuotoista, sillä pelaajalla ei varsinaisesti ole mitään hahmoluokkaa tai muita rajoitteita. Sekkailun aikana tehdyt valinnat voivat tuottaa jos jonkinlaisia pieniä bonuksia ja tuunakkeita, jotka nostavat ominaisuuksia ja avaavat uusia kykyjä. Sitten heitetään käteen vaikka Erich Zann -henkiseltä onnettomalta muusikolta saatu kirottu sello (jota pelaaja ei osaa soittaa, mutta jolla hän kyllä osaa lyödä) ja kepitetään turpaan jos jonkinlaisia fantasiaolentoja ja gangstereita.


Taistelusysteemi toimii asiallisesti ja siinä on riittävästi syvyyttä. Perustason taistelu on determinististä puuhaa, sillä iskut osuvat aina ja tekevät vakiomäärän vahinkoa. Vihollisilla on myös jos jonkinlaisia vastustuskykyjä, jotka haastavat pelaajan vaihtelemaan lähestymistään. Kaatopaikalla asuvat keijut esimerkiksi kestävät likavahinkoa tavallista paremmin. Jos tykkää hassuttelusta, voi myös ottaa käyttöön jos jonkinlaisia äärimmäisen ei-deterministisiä varusteita, kuten salamasormuksen, joka kutsuu taivaalta salaman joka vuoron alussa, mutta täysin satunnaiseen kohteeseen. Onnistuin itse häviämään parikin taistelua, koska lasautin itseäni salamalla ohimoon.



Pelaajan ympärille kertyy jos jonkinlaista seuraajaa ja kaveria jättimäisestä itikasta flapper-henkisiin goblineihin saakka, ja tämän sekalaisen seurakunnan kanssa matkataan sitten pitkin maita ja mantuja. Varsinaisen päätarinan ohella peli sisältää järkyttävän määrän erilaisia sivutehtäviä, joiden suorittaminen ja joissa tehdyt valinnat vaikuttavat myös koko pelin suurempaan tarinaan ja loppuratkaisuun.

Onkin tavallaan hämmentävää, että pienen kehitystiimin peli, joka vieläpä näyttää joltain pilaproduktiolta, on näin monipuolinen ja laaja paketti, mutta ehkä asioiden välillä on vahva syy-seuraus-suhde. Pieni tiimi voi tehdä vapaasti itsensä näköistä jälkeä ilman pukumiesten ja markkinointiosaston puuttumista peliin, ja kun ulkoasu on näin simppeli, sisältöä voi takoa peliin juuri niin paljon kuin intoa riittää. Ja sitä on selvästi riittänyt.


Shadows Over Loathing oli minulle todella positiivinen yllätys, parillakin tavalla. Näistä ensimmäinen oli se, että peli todellakin julkaistiin ilman mitään ennakkohypeä tai varoituksia. Ratkaisu tuntuu olleen toimiva, sillä Steam-myynnit ovat olleet vahvoja ja arvostelumenestystä piisaa.

Se toinen yllätys oli, miten paljon pidin lopputuloksesta. Kingdom of Loathing oli aikanaan hassu peli, jota pelasin hetken. West of Loathing nauratti muutaman tunnin ajan mutta jäi kesken. Shadows taas piti otteessaan tehokkaasti. Osittain tämä ehkä selittyy sillä, että se on erinomainen Steam Deck -peli ja sohvalla pelailu on paljon kivampaa kuin konttorituolissa kykkiminen. Mutta suuri osa kehusta kuuluu pelille itselleen. Se on aidosti hauska ja viihdyttävä paketti.