He-he-hei jäbä, hei jäbä hei! Ootsä tota, ootsä tota hei koskaan impannu ihmistä? Ei ei ei, äläs ny vauhkoo siinä ku mikäki villisonni vaa vilkase silviiissii tätä timangista bongia! Täräytetääs tästä tujut tumut ja paetaan intergalaktista invaasioo! Meikämandoliinilla on pistoolikotelot pullollaan puhuvia pyssyjä ja kana kynittävänä Kummisedän kans!



High on Lifen kehittänyt Squanch Games ei välttämättä sano monelle mitään, mutta firman pystyttäneen Justin Roilandin nimi sytyttelee jo useamman aivosynapseja. Roiland on tunnettu animaatiosarjojen puolelta, pääasiallisesti yhtenä Rick & Mortyn sekä Solar Oppositesin luojista. Epätavallista sekopäähuumoria, popkulttuuriviittauksia sekä räävittömyyksiä löytyy High on Lifestäkin, joten omalla tavallaan Roilandia voi pitää aitona auteurina.


Pelin nimi ei viittaa pelkästään yläkoulun huumevalistukseen, sillä Xboxille sekä PC:lle julkaistun High on Lifen maailmassa ihmiset ovat ajautumassa sukupuuttoon yksi imppaus kerrallaan. Ihmiskunta saa ensikosketuksensa alieneihin, kun galaksienvälinen G3-mafia pörhältää planeetan pinnalle. Rauhanomaisten neuvotteluiden sijaan jättihyönteisistä, limakasoista ja ties mistä öttömöttiäisistä koostuva avaruusmafia alkaa hamstrata ihmisiä aluksiinsa. Homo sapienseja ei kaivata orjatyövoimaksi, vaan bongin pesään: syystä tai toisesta telluslaisten pajauttelu saa alieneiden päät aivan sekaisin. Ihmisten imppauksesta tulee supersuosittua huvia, ja vain yksi videopeleihin elämänsä tuhlannut myöhäisteini seisoo sukupuuton tiellä.

Ulkoavaruuden mulke… eikun muukalaisten hyökkäystä seurannut sankari löytää sattumalta pälättävän pyssyn: puhuvista aseista koostuvan gatling-rodun edustaja Kenny ei halua ottaa osaa orjuutukseen, vaan pelastaa pelaajan ja ryhtyy tämän oppaaksi intergalaktisissa kiemuroissa. Samaisen G3-mafian aiemmin orjuuttamat gatlingit haaveilevat kostosta, joten edessä on yhteinen (ja verinen) taival.


Pelaaja hankkii palkkionmetsästäjän pestin ja alkaa jahdata G3:n johtajia yksi kerrallaan. Matkalla tarttuu mukaan yhtä sun toistakin mutkaa, joista jokainen on totta kai omanlaisensa persoona: puhdasta verihurmosta hamuava Knifey-veitsi, Halo-pelisarjan Needler-asetta muistuttava Sweezy, joviaali haulikkosammakko Gus sekä selästään vauvoja sylkevä Creature kartuttavat Kennyn johtamaa katrasta. Pelkkää ammuskelua High on Life ei kuitenkaan ole. Räiskintää tauotetaan tasohyppelyosuuksilla sekä avoimehkojen alueiden tutkimisella, joissa käytetään apuna aseiden vaihtoehtoisia kykyjä. Esimerkiksi Knifey ei pelkästään puukota vaan toimii myös liaanina, Gus taas ampuu uusia tasoja ja Creaturen minikokoinen jälkikasvu availee sähköportteja. Maailmoista löytyy myös metroidvaniamaisesti alueita uusia visiittejä varten.

Kotonakaan kaikki ei ole kuten ennen. Seikkailujen välisiä suvantoja vietetään päämajassa, jossa odottaa paitsi pelaajan sisko Lizzie, myös kadulle ajautunut ex-palkkionmetsästäjä Gene. Ammattikunnan saloja avaava Gene toimii pelaajan neuvonantajana uuden uran alulla.



Vaikka High on Life on mekaniikoiltaan päivänselvä räiskintäpeli, painotus on niin pitkälti Justin Roilandin luotsaamassa käsikirjoituksessa, että peliä voisi hyvin kutsua vaikkapa “toiminnantäytteiseksi tarinapeliksi”. Jos olet pelaaja joka mielellään skippaa turhat täytedialogit tai selaat Instagramia välivideoiden aikana, High on Lifestä katoaa idea. Pointti on hullunkuristen sivuhahmojen, kuten eritteitään myyvien veljesten, orjuuttajalta toiselle ajautuvien halinallejen tai mustavalkoisten mafiaelokuvien tapaan puhuvien kätyreiden seuraamisessa. Vitsejä lauotaan tauotta, ja jokaista absurdia kohtausta seuraa vieläkin pähkähullumpi tilanne.


Rolandin omintakeinen tyyli on vahvasti esillä, joten hänen kehittämiensä animaatiosarjojen fanit nauttivat varmasti koko matkasta. Vaikka ote on yhä tallella, laadussa on aika kovaakin heittelyä: va-va-vaik-vaikka iso osa, siis tosi iso osa, siis ihan hullun iso osa Rolandin tyylistä on puhua eriskummallisen toistavalla, eli siis samoja juttuja uudelleen sanovalla, tavalla, yleensä vielä hermostuneen ä-ä-änkytyksen säestämänä ja lukuisia sivulauseita sisältävänä, ja itsestäänselvyyksiä turhautumiseen asti painottavana ja toistavana, siis uudelleen ja uudelleen sanovana, kunnes asia on tosi selvä, animaatiosarjojen huippuhetkiä ei pelissä nähdä. Ennemminkin laatu on hyvää keskitasoa: nauroin ja hymyilin läpi pelaamisen, mutta en koskaan yllättynyt tai vakuuttunut. On myös vaikeaa arvioida vitsien onnistumista, kun iso osa Roilandin tyylistä on kertoa tarkoituksella huonoja tai kuluneita vitsejä ironisesti: pitäisikö sitä nyt sitten kääntää peukku ylös- vai alaspäin, jos tarkoituksella huono vitsi on huono?


Ajoittain satiiri ja vitsit kohdistuvat myös peleihin, mutta harmillisen harvoin: kun käsikirjoitus löytää pilkattavaa esimerkiksi achievementeista tai seikkailupelien etsivä-mekaniikoista, High on Lifellä tuntuu olevan oikea tarkoitus. Yleensä pelejä käsitellään kuitenkin vain kuluneissa yksittäisheitoissa (“Eipä anna Bethesdan Falloutit ampua lapsia, heh!”), mikä on harmi. South Park: The Stick of Truth pitää siis yhä paikkansa satiiristen pelien valtaistuimella. Humoristiset pelit ovat kuitenkin niin harvinaisia, että High on Lifeä pelasi oikein mielellään. Vaikka en ole Roilandin tyylin suurin fani, kaheli meininki ja hämärät viittaukset hihityttivät enemmän kuin tarpeeksi.



Käsikirjoituksen ulkopuolella High on Life on tavanomainen, mutta toimiva räiskintäpeli. Muutamassa illassa ammuskeltu seikkailu johdattaa palkkionmetsästäjän muutamalle eri planeetalle, jotka esittelevät niin kivikkoisempaa kuin vehreämpää scifi-näkymää. Varsin avarat alueet tuntuvat harmillisen tyhjiltä: on mukavaa että ammuskellessa on tilaa liikkua, mutta ympäristöt antavat ymmärtää että nurkan takana ja kielekkeen päällä odottaisi jotakin tutkittavaa. Näin ei kuitenkaan yleensä ole, vaan ympäristöihin on lähinnä piilotettu avaruusvaluuttaa tarjoavia kirstuja.


Tasohyppelystä huolimatta räiskintä on pääosassa, ja räimettä riittääkin ähkyksi asti. Gatling-rodun edustajat monipuolistavat onneksi tasaisin väliajoin sekä liikkumista että ammuskelua, jolloin pahimmalta väsymiseltä vältytään. Ympäristöjä sekä vihollistyyppejä olisi voinut olla useampaakin erilaista, tällaisinaan variantit painottuvat lähinnä pieneen, keskikokoiseen sekä isoon versioon samasta kakalla vuoratusta vihollisesta. Yksi vihollinen käy iholle eikä pidä etäisyyttä, tarkka-ampuva mörmelö taas pitää etäisyyttä senkin edestä. Mielikuvituksellisempiakin vastuksia olisi voinut odottaa, varsinkin kun ottaa huomioon Roilandin vinoutuneen mielen.


Ajoittaisia ruudunpäivitysongelmia lukuunottamatta peli toimi ongelmitta, eikä kokonaisuudessa ole juuri valitettavaa. Visuaalisesti peli on kyllä hyvin tyylikäs. En tiedä miten hahmojen ja maailman tekstuuria tulisi tarkalleen ottaen kuvailla, mutta pinta on mielenkiintoisella tavalla kuin vaha-animaatiosta. Maailmaa kansoittavat mulkosilmäiset kummajaiset ovat tyyliltään hyvin omanlaisiaan, ja hahmojen designeissa on käytetty kunnolla mielikuvitusta. Rumpua haikaileva pierupuheinen pyllynaama sulatti sydämeni jokaisella kohtaamisella. Ääninäyttely on vahvaa, joskin heittelevää, mutta harmillisesti musiikkipuoli hukkuu kaiken muun taustalle.


High on Life on pieni enigma: Justin Roilandin mielikuvituksellinen luomus on niin omanlaisensa, että peliä on vaikea suositella muille kuin miehen faneille. Samaan aikaan räiskintäpelinä High on Life on vähän turhankin tavanomainen – joskin mukiinmenevä. Sen voi kuitenkin sanoa aika varmasti, että jos Rick & Morty on mielestäsi paras asia maan päällä, High on Life on varsin takuuvarma valinta.