Kun muun muassa mainiot XCOM-pelit kehittänyt Jake Solomon julkisti uuden peliprojektinsa, reaktiot olivat melkoista tunteiden vuoristorataa. Marvel-aiheinen XCOM? Jee! Joka on samalla keräilykorttipeli? Buu? Hämmentynyt mölinä?


Olisi kuitenkin pitänyt luottaa siihen, että Solomon tiimeineen tietää, mitä tekee. Marvel’s Midnight Suns todellakin on Marvel-aiheinen XCOM-peli, joka pyörii keräilykorttien ympärillä, eivätkä erikoiset peli-ideat edes lopu siihen. Vaikka yhdistelmä tuntuukin paperilla hämärältä, käytännössä kaikki toimii aivan älyttömän hyvin ja halluiset ideat tuottavat lopulta yhden pelivuoden 2022 parhaista peleistä.

Ei tosin ilman pieniä varauksia.



Tunnustus: en ole itse lukenut Marvelin sarjakuvia noin 30 vuoteen, joten olen kieltämättä hieman ulkona kuvioista niiden … no, vähänkään tuoreempien juonikuvioiden osalta. Niinpä en ole täysin varma siitä, miten paljon pelin kirjoittajat ovat kiskoneet tarinaa hihoistaan ja miten paljon siitä pohjautuu sarjakuviin. Perstuntumalla veikkaisin, että vaaka kallistuu ainakin jonkin verran jälkimmäiseen suuntaan, sillä yleisesti Midnight Suns on kuin yksi suuri hempeä rakkaudentunnustus sarjakuville.


Marvelin maailma on taas kerran vähän ikävässä välikädessä, sillä Hydra-velhojen operaatioiden seurauksena Lilith, kaikkien hirviöiden äiti, on palannut kuolleista laskemaan kiinteistöjen arvoja ja tehtailemaan maailmanloppua. Ainoa toivon kipinä löytyy Massachusettsin osavaltiosta, jossa on asustanut jo vuosisatojen ajan velhojen ja supersankareiden seurakunta. Näiden pesäpaikkana toimivasta luostarista löytyy myös hauta-arkku, joka sisältää kuolemattoman ja ikiaikaisen hirviönmetsästäjän ruumiin. Linnassa asustelevat supersankarit lyöttäytyvät yhteen Kostajien kanssa ja herättävät metsästäjän henkiin, aloittaen samalla sodan Hydraa ja Lilithiä vastaan.


Siinä sitä sitten ollaan. Pelaaja ohjastaa suoraan metsästäjää ja yrittää tämän roolissa johtaa ympärille kertyvää sankariporukkaa. Valikoimasta löytyy Marvelin suurten nimien, kuten Kapteeni Amerikan ja Wolverinen ohella myös vähemmän tunnettuja sankareita, sekä sankareita, joita kaikki eivät välttämättä edes mieltäneet Marvel-hahmoiksi. Varmasti tätäkin juttua lukee moni, joka yllättyy kuullessaan, että enimmäkseen leffoista tunnettu vampyyrinmetsästäjä Blade on myös Marvel-tyyppi, sekä tietenkin mukana pelissä.


Toisin kuin XCOM-henkiseltä peliltä voisi odottaa, tarina ei ole missään pienessä sivuroolissa. Sen varsinaisen suuremman juonen ohella kaikilla pelin hahmoilla on omat pienemmät henkilökohtaiset tarinansa, joita edistääkseen pelaajan tulee käyttää vapaa-aikaansa sosiaalisten suhteiden kehittämiseen ja tukikohtaa ympäröivän metsän tutkimiseen kuin Persona-peleissä konsanaan. Sankareiden kanssa hengailu on hauskaa puuhaa, sillä kehitystiimi on selvästi täynnä suuria sarjisfaneja, jotka osaavat esimerkiksi arvostaa uima-altaan äärellä tapahtuvien keskustelusessioiden oleellista roolia tiimihengen rakennuksessa.

Varjopuolella melkein kaikki pelin hahmot kärsivät niin kutsutusta Joss Whedon -taudista, aivan kuten Marvel-elokuvien hahmotkin. Noin 80% näiden dialogista on pelkkiä enemmän tai vähemmän nasevia letkautuksia ja heittoja, ja vaikka itsekin pidin sivutarinoista runsaasti, jatkuva ”no, TUO sitten tapahtui!” -henkinen dialogi alkoi syömään miestä jo reilusti ennen pelin päättymistä. Oudosti ongelma ei ole universaali, sillä varsinkin ne vähemmän tunnetut hahmot käyttävät paljon enemmän omaa, uniikkia tyyliään.

Jos tyyli käy hermoille, se on vähän heikompi juttu, sillä sankareiden kanssa puuhastelu ja kohtalaisen puisevien puzzlejen ratkonta luostarin mailla ovat tärkeässä roolissa hahmonkehityksessä. Ilman ei siis pötkitä kovinkaan pitkälle.



Kun XCOM-uusintaversiot kehittänyt tiimi kehittää uuden XCOM-henkisen pelin, on tietenkin syytä olettaa, että tuloksena on tiukka pelikokemus. Vaikka pelaajat olivatkin siitä kauhuissaan, myös korttipelimäiset mekaniikat ovat taatusti ja selkeästi kehitystiimin oma valinta, eikä mikään pukumiesten asettama vaatimus. Yllättäen ne tuovat touhuun paljon tuoreutta ja taktista syvyyttä, sillä kehitystiimi ei ole vain lätkinyt niitä olemassa olevan speksinsä päälle. Koko Midnight Suns on suunniteltu alusta saakka tyydyttäväksi pakanrakennuskokemukseksi.


Kortit ovat pelissä hyvin keskeisessä roolissa. Tehtäviin saa mukaansa kolme sankaria, joista kaikilla on omat pienet korttipakkansa. Jokaisella vuorolla nostetaan käteen viisi korttia, jotka sitten määrittävät suoraan, mitä sillä vuorollaan voi tehdä. Osa korteista on selkeitä hyökkäyksiä: kun pelaan tämän kortin, Kapteeni Amerikka heittää kilvellään haluttua vihollista ohimoon. Osa taas voi vaikka buffata sankarin seuraavia kortteja: tämän kortin pelaamalla seuraavat kolme Bladen korttia saavat viholliset vuotamaan verta tai palauttavat Bladen kestopisteitä.

Kullakin sankarilla on vahvat pelilliset identiteettinsä, jotka määrittävät, mihin rooleihin he soveltuvat. Wolverine sekä kapteenit Marvel ja Amerikka esimerkiksi ovat tankkeja. He vetävät vihollisten huomiota itseensä ja kestävät reilusti enemmän kuritusta kuin vaikka Hämähäkkimies. Tämä taas osaa heitellä vihollisia ympäriinsä (esimerkiksi päin toisiaan tai vaikka kentille unohdettuja virtageneraattoreita ja räjähtäviä tynnyreitä) tai sitoa näitä seiteillään.


Tyyliä voi toki kustomoida haluamaansa suuntaan vaihtelemalla pakassa olevia kortteja sen mukaan, kun niitä saa haalittua plakkariinsa moninaisilla tavoilla. Hahmojen kehittyessä kortteihin tulee lisää tehoa, mutta myös lisää efektejä ja pieniä bonuksia. Niinpä kannattaakin kierrättää käytössä olevia hahmoja, jotta saa kaikkia kehitettyä.

Ilahduttavasti tämä ei ole mitenkään rasittavaa, sillä kaikki hahmot on suunniteltu niin hauskoiksi, että huomasin itse vaihtavani koko ajan mieltä siitä, mikä oli se oikea, paras ja eniten minua miellyttävä hahmokolmikko. Juuri kun luulin, että vaikka Wolverine, Hämähäkkimies ja metsästäjä olivat se minun porukkani, sain vaikka Magikille tai Aaveajajalle jonkun uuden kortin, joka avasi ihan uusia taktisia mahdollisuuksia ja pisti koko pakkani – vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti – uusiksi.


XCOM-pelien tyyliin haastetta löytyy myös mukavasti. Vihollisista löytyy runsaasti skaalaa kirjaimellisesti kertaiskusta kaatuvista lantsareista superpahiksiin. Jotkut buffailevat kavereitaan, toiset rampauttavat pelaajan hahmoja tai vain lyövät aivan älyttömän kovaa. Tehtävissä on myös moninaisia tavoitteita pelkkien vihollisten pieksemisen ohella. Joskus täytyy vaikka lamauttaa ja siepata agentti vihollisten keskeltä, varastaa Hydran loottia pakoon yrittävistä autoista, tai vastavuoroisesti suojella hyökkäyksen kohteena olevaa loottipinoa vihollisilta.

Taktinen pelailu on aivan älyttömän hauskaa ja olisi todella mukavaa, jos peliin lisättäisiin vaikka DLC:n tai päivityksen muodossa puhtaasti siihen keskittyvä roguelite-henkinen pelitila. Miten olisi, Jake?



Kuten mainitsin, pelin kehitystiimi on selvästi intohimoista sarjisporukkaa, sillä peli on tungettu täyteen pieniä ja suurempia viittauksia sarjakuvien tapahtumiin tai metakonventioihin. Sarjisten ystävät saavatkin pelistä varmasti vielä enemmän irti, mutta kuten oma esimerkkini – en ole lukenut sarjiksia 30 vuoteen – osoittaa, ilmankin pärjää. En ehkä osaa arvostaa kaikkia silmäniskuja, mutta ne tärkeimmät jutut selitetään sen verran hyvin, että me tavalliset kuolevaisetkin pysymme kärryillä ja ymmärrämme, missä vitsi piilee.


Nostan kehitystiimille myös hattua siitä, että vaikka Midnight Sunsissa on mikromaksuja, ne ovat täysin ja puhtaasti kosmeettisia. Pelaajat eivät voi ostella itselleen kortteja tai voimia Visaa vinguttamalla, vaan mikromaksuilla ostellaan vain uusia asusteita. Vaikka ei haluaisi peruspelin jälkeen maksaa penniäkään, tarjolla on silti vino pino tarinan ja tutkimusmatkailun myötä avattavia asusteita, enkä itse missään vaiheessa kokenut, että mikromaksuista kieltäytyminen haittasi kokemustani mitenkään.

Tuloksena onkin myöhäinen kandidaatti oman vuoden pelit -listani kärkipaikoille, jota suosittelen aika varauksetta taktiikkapelien ystäville.