Jess Briars ottaa taukoa elämästään ja suuntaa Prismic Science -retriitille selvittämään päätään. Nopeasti käy selväksi, että kyseessä ei ole letkeä viikonloppu hippikavereiden kanssa, vaan aivan jotain muuta. 1970-luvun kauheat tapahtumat vaikuttavat negatiivisesti nykyaikanakin ja Jessin tehtävänä on selvittää, mistä on kysymys. Yksin Jessin ei tarvitse saarella viettää aikaansa, sillä retriitille omaa elämäänsä ovat paenneet myös muut toverit. Johtajana toimii pössyttelevä Tyler, joka näyttää ulkoisen habituksensa puolesta perinteiseltä populaarikulttuuriteoksissa nähdyltä kulttijohtajalta, ja josta tulee mieleen ensimmäisenä Far Cry 5:n Joseph Seed. Näistä elementeistä koostuu The Chant.





Pelillisesti The Chant on hyvin tutunoloinen kolmannen persoonan seikkailu, jossa pelaajan on pidettävä huolta Jessin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Jess tallustelee saarella tehtävästä toiseen, ja niiden lomassa tutustuu muihin kulttilaisiin sekä heidän päänsisäisiin demoneihinsa. Apuja taisteluun ja hyvinvointiin saa maastosta löytyvistä yrteistä ja meditaatiosta. Esimerkiksi mitä vahvemmaksi mielen kehittää, sitä enemmän Jess kestää kammottavia tilanteita ja mieleen hiipivä paniikkikohtaus kaikkoontuu. Pelkällä henkisellä taistelulla vihollisia ei voiteta ja välillä Jessin on tartuttava kättä pidempään. Vihollisia taltutetaan mm. vuoron perään suolalla ja erilaisilla maagisia taikavoimia sisältävillä risutupoilla. Taistelumekaniikka on hyvin yksinkertaista, kömpelöä ja tylsää, mutta tästä huolimatta varomaton pelaaja saattaa aiheuttaa Jessin kuoleman. Vaikka The Chant ei tarjoa pelisuunnittelun kannalta mitään ihmeellistä ja uutta, on kehittäjätiimi hoitanut The Chantin teknisen puolen kunnialla.


Itse tarina on mielenkiintoinen ja selvästi H. P. Lovecraft -henkinen. Kokonaisuus on hyvin elokuvallisesti kirjoitettu. The Chant luottaa kauhupuolella psykologiseen kauhuun, eikä säikyttelykohtauksia juurikaan nähdä. Kaikilla hahmoilla on oma tarina ja persoona, joka tulee hyvin esille. Tunsin jopa kiintymystä joihinkin hahmoihin ja surin heidän kohtaloaan. Matkan aikana pelaaja joutuu tekemään Telltale-tyylisiä valintoja, mutta harmillisesti päätökset eivät juurikaan vaikuta tarinan etenemiseen.


Visuaalisesti The Chant jättää toivomisen varaa. Osa elementeistä näyttää hyvältä, mutta samalla mukana on runsaasti vanhanaikaista grafiikkaa. Jotkut animaatioista ovat hyvin kankeita ja vanhan oloisia. Näin ollen ihmetyttää, miksi peliä ei ole tuotu vanhemmille konsoleille. Ainakaan pelin teknisistä vaatimuksista ei voi olla kysymys. Testijakson loppupuolella kärsin grafiikkaongelmista, joissa Jessin naama hajosi muodottomaksi. Nämä ovat kuitenkin ongelmia, jotka lienee korjaantuvat tulevissa päivityksissä. Erikoismainintana nostettakoon Paul Ruskayn säveltämät kappaleet, joissa yhdistyvät elektroninen rock ja ambient. Soundtrackia kuuntelee mieluusti pelin läpäisynkin jälkeen. Musiikkitiedostot voi ostaa erikseen esimerkiksi kauppapaikka Steamista.


The Chant tarjoilee laadukasta B-luokan kauhuviihdettä ja samalla sitä voisi luonnehtia erittäin hyväksi AA-luokan teokseksi. Minulla aikaa lopputekstien saavuttamiseksi meni noin kuusi tuntia. Hintaa The Chantilla on 40 euroa ja on rajoilla, onko hinta sopiva. Tarinan lyhyt kesto ja teknisesti pienoinen vaatimattomuus olisi voinut näkyä hieman alempana hintana. Ihmettelen myös, miksi The Chant ei ole päätynyt Xbox Game Passin valikoimaan, sillä se olisi sopinut sinne enemmän kuin hyvin. Mikäli kuitenkin H. P. Lovecraft uppoaa, suosittelen tämän teoksen hankkimista viimeistään alekorista.

PC-tiedot: Nvidia RTX 3060, 6 GB, Intel Core i7-12700H CPU, 16 GB DDR5 4800MHz RAM