Supermassive Gamesin kauhupelisarja The Dark Pictures Anthologyn ensimmäinen kausi saapuu finaaliinsa. Pelisarjan neljäs osa The Devil in Me vaihtaa aiempien osien kauhupaatit, mörkötunnelit ja noitametsät kauhujen kartanoon: pelastautuuko TV-ryhmä sadistisen sarjamurhaajan armottomista ansoista, vai onko kaikki toivo menetetty?



Kerran vuodessa ilmestyneet The Dark Pictures Anthology -pelit ovat saaneet ristiriitaista palautetta. Jo sarjan aloittanut Man of Medan keräsi kehuja erityisesti elokuvamaisesta tyylistään, mutta risuiltakaan ei ole vältytty: valitusvirsiä on laulettu niin ankeista animaatioista kuin teknisestä huolimattomuudesta. Pelisarjan vahvuudet ovat silti pysyneet samoina. Supermassive Gamesin pelit ovat kuin interaktiivisilla elementeillä ryyditettyjä kauhuelokuvia, jotka ovat ulkoisesti erottamattomia esikuvistaan.


Yliluonnollisten kauhutarinoiden sijaan The Devil in Me on (ainakin nimellisesti) realistisempi tapaus. True crime -televisiosarjaa tekevä viisihenkinen tiimi on pulassa dokumenttinsa kanssa, kunnes tuntematon hyväntekijä tekee ylitsepääsemättömän tarjouksen: sarjamurhaaja H.H. Holmesista dokumenttia tekevälle TV-ryhmälle tarjotaan pääsyä sarjamurhaajan aikanaan pyörittämän hotellin jäljennökseen. Upean kuvauspaikan lisäksi sijainnista löytyy yhtä sun toista materiaalia, joka voisi pelastaa dokumentin – eikä hotellille pääseminen vaadi kuin matkapuhelimista luopumista sekä lauttamatkan eristetylle saarelle. Mikä voisi mennä pieleen?


Kuvausryhmälle selviää varsin nopeasti, että hotellin omistaja fanittaa sarjamurhaajaa tavallista intohimoisemmin. Salahuoneilla ja -käytävillä, liikkuvilla seinillä sekä ties millä murhakammioilla täytetty hotelli muuttuu vankilaksi, josta pitäisi päästä elossa pois. Tosielämän urbaanilegendojen lisäksi tyyli muistutti Saw-elokuvia, jotka ovat tunnettuja kinkkisistä ansoistaan. Devil in Men sarjamurhaajakin pälyilee maskin takaa kuten Saw-elokuvasarjan Jigsaw-murhaaja.



Vaikka The Devil in Me on ensimmäinen The Dark Pictures Anthologyn osa jota olen pelannut, olen tietoinen Supermassiven pelien kaavasta. Peleissä kävellään pimeillä käytävillä, tutkitaan tarinaa avaavia esineitä sekä seurataan huippunäyttelijöiden tallentamia kohtauksia. Ajoittain peli muuttuu interaktiiviseksi välivideoksi, jossa voi käydä huonosti jos sorminäppäryys ei riitä – tai tekee muuten vain vääriä valintoja. Kaava on edelleen sama.


Hyvänä puolena The Devil in Me on varsin upeasti toteutettu tarinapeli: kuvakulmat, ohjaus ja leikkaus ovat elokuvien tasolla. Tyylilaji on toki tarkoituksella halpa. The Devil in Me ei yritä emuloida esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohtoa, vaan verileikkien ja kirkuvien teinien täyttämiä säikyttelyitä. Käsikirjoitus sisältää aimo annoksen idioottimaisuuksia, mutta on vaikea sanoa kuinka tarkoituksellista kaikki on. Jopa yhden hyökkäyksen jälkeen osa hahmoista ihmettelee ääneen “mitähän kummaa täällä oikein tapahtuu”, eikä TV-tuotantoryhmän ylimielinen ohjaaja hätkähdä edes massiivista verilammikkoa. “Ehkäpä tiluksenhoitaja kaatoi villieläimen ja raahasi sen keittiöön.” Juu-u. Synninpäästöä tarina ei tyhmyyksistään saa, olivat ne miten tarkoituksellisia tahansa. Idioottimaisten elementtien emuloinnin sijaan peli voisi myös kohota niiden yläpuolelle.


Vaikka tarina seuraa orjallisesti esikuviaan, mekaniikkojen puolella on ollut ilmeisesti pientä uudistamishenkeä. Hahmoilla on tällä kertaa inventaario ja ympäristöissä voi liikkua entistä vapaammin. Molemmat mekaniikat tuntuivat kuitenkin alikäytetyiltä. The Devil in Me on hyvin juonivetoinen tarinapeli, joka on suunniteltu millintarkasti juuri sellaiseksi kuin mitä se on. Tämä tarkoittaa, että vaikka pelaaja voi näennäisesti vaikuttaa enemmän liikkumalla ja käyttämällä tavaroita, todellisuudessa näin ei oikeastaan ole. Inventaariota käytetään lähinnä sen verran, että hahmon pitää erikseen klikata taskulamppu päälle. Välillä inventaariossa saattaa olla myös avain tai tiirikka, jota klikataan lukon edessä.


Ympäristöissä liikkuminen on rajattua tiettyihin paikkoihin, jolloin pelin pelottelukin menettää luonnollista tehokeinoaan. Jos näen edessäni esimerkiksi kiipeämistä vaativat tikkaat tai railon yli menevän lankun, tiedän mitä pelissä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Vapaan liikkumisen sijaan kyse on siis ennemminkin täytteestä, etteivät hahmot vain tallustelisi huoneesta toiseen: pelkän kävelytatin sijaan pelaajan täytyy painaa nappia railon tai kivuttavan laatikon edessä. Eipä sillä että aivosopukoita muutenkaan vaivattaisiin, peli kun keskittyy tunnelmointiin eikä aivopähkinöihin. Tarkennetaan tosin ettei tämä ole haukku, sillä Supermassive taitaa tunnelmoinnin.



Kauhupelin merkittävin meriitti on tietysti se, miten kauhea se on. Ikävä kyllä The Devil in Men kohdalla tyylilaji on ennemminkin kauhean halpa. En ole koskaan lämmennyt esimerkiksi tarkoitukselliselle iljetykselle, johon kidutuspornoelokuvat pyrkivät. The Devil in Men fokus ei ole suolilla mässäilyssä, mutta esikuvat kaikuvat taustalla; tonaalisesti peli on siis jossakin Sawin ja keskiverto-slasherin välimaastossa. En myöskään henkilökohtaisesti pidä säikyttelystä, sillä säikäytys aiheuttaa fyysisesti epämiellyttävän olon.


Psykologisen kauhun, selkäytimiin pureutuvan ahdistuksen tai eksistentiaalisen ankeuden sijaan The Devil in Me hakee inspiraatiota juuri (minulle) vääristä paikoista. Kun kuljen pimeää käytävää pitkin taskulampun varassa, en ole peloissani hahmoni puolesta, enkä kauhuissani siitä pahuudesta, mitä vastustajani edustaa. Sen sijaan odotan epämiellyttävän jännittyneenä, sanooko peli “pöö!” seuraavan vaiko vasta sitä seuraavan kulman takana. Yleensä “pöö!” tarkoittaa että nurkan takaa ilmestyy mannekiini, tai sitten ne vähäisetkin valot räpsähtävät pimeiksi. Kun peli on “pöönsä” ilmaissut, jäädään odottelemaan seuraavaa. Ikävä kyllä säikäyttäminen ei ole kauhua, eikä sen turhautunut odottelu viihdytä. Tämä on kuitenkin täysin makuasia eikä puhdasverinen kritiikki; toiselle tällainen tyyli voi olla parasta maan päällä.


Erilaisten teräaseiden kanssa uhrejaan jahtaava sarjamurhaaja sentään edustaa klassista kauhukuvastoa. Kliseisyydestään huolimatta knallipäinen sadisti on tarpeeksi vieraannuttava vastus, että maskin takaa kiiluvat silmät aiheuttavat aitoa epämukavuuden tunnetta. Suoranaista syvyyttä hahmossa ei toki silti ole. Harmillisesti selviytyjät ovat pahvisuudessaan yhtä vieraannuttavia: vaikka kuinka yritin, en onnistunut luomaan juuri minkäänlaista sidettä yhteenkään hahmoista. Näyttelijöillä on kyllä taitoja. Mukana on esimerkiksi Game of Thronesista tuttu Myrin Thoros, eli Paul Kaye, sekä vastikään Alex Garlandin kauhuelokuvassa Men vakuuttanut Jessie Buckley. Buckleyn jälki jää harmillisesti valovuosien päähän Menin moniulotteisesta ja vavahduttavasta roolityöstä.



Elokuvamaisen kerronnan lisäksi myös pelin saavutettavuusasetukset ansaitsevat kehuja. Pelin vaikeutta voi säätää varsin vapaalla kädellä, joten esimerkiksi rämpyttämistä vihaavat voivat nauttia quick time eventeistään ilman turhaa napinhakkausta. Muita helpotuksia saa esimerkiksi ilmoituksilla tai aikarajoitteiden poistolla. The Devil in Me on yleisestikin hyvin helposti lähestyttävä kauhupeli, sillä erilaisten helpotusten lisäksi perusmekaniikat ovat varsin rajalliset, eikä tiukoilla raiteilla kulkeva tarina vaadi kehittyneitä pelitaitoja. Eihän tätä peliä voi tietenkään lapsille suositella, mutta kynnystä on madallettu rajoitteisten lisäksi myös pelejä vähemmän pelaaville aikuisille.


Teknisestä puolesta mainitsen sen verran, että oma pelikertani oli varsin bugivapaa, mutta nettifoorumit ovat täynnä valitusta hyvin viimeistelemättömästä jäljestä. Ennen ostamista kannattaakin vilkaista, millainen tilanne sillä hetkellä on. Muutamaa visuaalista ongelmaa (pop-in tekstuurit, tankerot animaatiot jne.) lukuunottamatta The Devil in Me näyttää varsin upealta. Ruutukaappauksia olisi voinut räpsiä kolminumeroisen määrän.


Ostosuosituksella ei ole yhtä isoa merkitystä kuin tavallisesti, sillä kyseessä on pelisarjan neljäs osa. Pelisarjan fanit ovat varmasti ostaneet pelin samantien, muut taas harvemmin aloittavat pelaamistaan kausifinaalista. Mekaniikkojen kehittämisestä huolimatta The Devil in Me on hyvin identtinen aiempiin osiin verrattuna; tästä johtuen hankinta kannattaa pohjata siihen miltä pelin tarina kuulostaa. Jos rakastaisit pakokauhuntäytteistä kauhuelokuvaa, jossa joukko ihmisiä piileskelee ansojen täyttämässä hotellissa, viihtynet myös The Devil in Me'n parissa. Jos ajatus kirvestä heiluttavasta sarjamurhaajasta taas väsyttää, odota seuraavaa The Dark Pictures -kautta. Esikuvat ovat B-elokuvia jotka sanovat "pöö" ja yrittävät saada katsojansa sanomaan "yäk", “ääk” tai "iik". Mitään sen enempää ei ole tarjolla, joten allekirjoittanut sanoo lähinnä "eeh".