Täytyy myöntää, että kun ensimmäisen kerran kuulin tästä pelistä, ajattelin että eikös tämän niminen julkaistu jo? Silloin kyseessä oli kuitenkin ja tietenkin Ridge Racer Unbounded, mutta silti on jännää, että suunnilleen samaa lisämäärettä on käytetty nyt kahdessa suunnilleen saman genren pelissä.


Jos nimi on tahatonta lainaa, paljon muuta on NFS: Unbound nappaillut muualta: Se on ottanut joitain palasia sieltä täältä jo kohta 30-vuotiaasta nimikkosarjastaan, mausteita Burnoutista (kehittäjä on Criterion), jonkin verran vaikutteita viime vuosien kehutuimmasta autopelisarjasta (Forza Horizon) sekä ripotellut päälle graffiteja, rappia ja katu-uskottavuutta. Tästä voisi syntyä melkoinen sekamelska, mutta ei - siitä syntyy yllättäen enimmäkseen viihdyttävä ajopeli. Lipan nosto kehitystiimille.

NFS Unbound on enemmän ja vähemmän tarinavetoinen, arcadehurjasteluhenkinen kaahailupeli. Tapahtumat sijoittuvat Lakeshore Cityyn, jossa pelaajan hahmo fiksailee autoja Rydell’s Rydes -nimisessä nyrkkipajassa. Ensimmäisen juonimutkan jälkeen aloitetaan tavallaan tyhjästä - ja tokihan pää-äijämme on hitonmoinen autokuski. Tarinaa kuullaan enimmäkseen tallille autoa (tai hahmon ulkoasua) tuunaamaan kaupunkikisailuista palatessa, mutta isompia ja pienempiä kuvioita kuulee myös puhelimesta ja radiosta tien päällä. Alkua lukuun ottamatta se ei saanut minua kuitenkaan kiinnostumaan siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, vaan toimi vain pienenä Eri Keeperinä hurjastelun välissä.


Pelissä on päivä-yö-rytmi ja kisojen luonne vaihtelee hieman sen mukaan. Lisäksi lisärahaa voi ansaita kuumien autojen kuskailusta ja muiden kisakuskien pelastamisesta poliiseilta. Temppuratakisoissa ei onneksi painoteta driftaukseen, vaan oikeisiin asioihin törmäilyyn ja hyppyreihin. Palkintorahaa ja -autoja tarvitaan, jotta pääsee kiinni isompiin summiin ja oikeiden autoluokkien kisoihin.

En ole ollut koskaan sitä sorttia, joka jää jurruttamaan ikuisuuksiin asti ratakierrosaikoja rata-autoilupeleissä, mutta ovat niistä jotkut minut saaneet kuitenkin koukkuunsa. Sen sijaan varsinainen jymykoukku on se, jos peli saa minut silloin tällöin vain ajelemaan huvikseen ympäriinsä, välttämättä välittämättä juonikuvioista tai uralla etenemisestä. Forza Horizon on ollut siinä hyvä, samoin mm. Test Drive Unlimited. Need for Speed Unbound siinä myös jonkin verran onnistuu. Kisojen lisäksi kaupungilla ja sen ympäristössä on muutakin pikkutekemistä ja keräilyä harrastettavaksi - ja kyllä se kisailukin sai joksikin aikaa mukaansa.


Aivan ensimmäisiä lötköautoja lukuun ottamatta NFS:n autoja on erinomaisen mukava ajaa - tuntuma on hiottu melkoisen hyvin juuri sellaiseksi, kuin sen pitääkin olla: vaikka pelaaja tunteekin itsensä keskivertoa kunkummaksi katukuskiksi, on mukana aina myös se vaaran ja epäonnistumisen tunne - varsinkin kisoissa, joissa yksikin törmäys sivullisen kuskaamaan kulkupeliin voi viedä joukon hännille. Muuten törmäilystä ei juuri haittaa ole - auto saattaa rypistyä, mutta isommankin romurallin jälkeen voi jatkaa lähes saman tien kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja ne peltien rypytkin saa oiottua autotallilla tai ajamalla huoltoaseman pihan läpi, joskus ne oikenevat ihan itsestäänkin. Mukana on tietenkin buustipainike, jota kerääntyy muun muassa lähellä piti -tilanteista, tyylillä vedetyistä mutkista ja hyppyriloikista. Sen kerääminen ja käyttäminen onkin ihan tarpeellista.

Ensimmäisellä pelikerralla ensimmäiset kisat menevät reitin opetteluun, mutta uudelleen yrityksissä on aina mukana myös ripaus satunnaisuutta - joku on voinut törmätä kulman takana pakettiautoon, joka onkin poikittain tiellä juuri ikävässä kohdassa. Uudelleenyrityksissä on myös pientä uhkapelin fiilistä - niitä saa vaikeusasteesta riippuen 2-10 ja maalissa pitäisi päättää, ottaako rahat vai yrittääkö vielä parempaa sijoitusta. Poliisit lyöttäytyvät myös yleensä mukaan kisajoukkoon hurjastelijoita häiritsemään ja mikäli niin käy, sinivuokoista pitää kisan jälkeen hankkiutua eroon, jotta palkintorahat saa tallennettua “pankkiin” turvatalolla. Pieni vaaran tunne pitää pelin elossa, vaikka toisinaan samoja katuja ajellessa kaipasikin fast-travel-toimintoa kaupungin toisella laidalla olevalle tallille tai kisapaikalle pääsemiseksi.


Välillä usko omiin ajotaitoihin oli kyllä koetuksella - en usko olevani maailman huonoin virtuaalikuski (en kyllä lähellä parastakaan), mutta kun jatkuvasti jäin kisajoukkion puoliväliin ja tienasin muutamia tonneja sieltä sun täältä siinä vaiheessa kun peli mitä ilmeisimmin odotti, että minulla olisi jo useampia autoja tallissa ja kymppitonneja tuunaukseen, alkoi peli maistua grindaukselta. Ehkä tein jotain väärin ja sorruin vanhaan virheeseeni liian isojen palasten haukkaamisesta tai sitten pelin tasapainossa / tarinan kuljetuksessa olisi vielä hiottavaa.

Kun pelin traileri hieman takavasemmalta pölähti ilmoille, suurimman huomion veivät sen graffitipainotteiset grafiikat - tai niiden yhdistely ultra-realistisiin autoihin sekä melko realistiseen kaupunkimaisemaan. Ilmassa vilkkuu ja välkkyy siis jos jonkinlaista piirretyn/maalatun näköistä efektiä ja kaikki ihmishahmot ovat cel-shading-tyyliin kuin Spider-Verse-leffasta. Itselläni on jonkin verran katutaidesympatioita ja se estetiikka kiehtoo minua, joten NFS: Unboundin ulkoasu miellytti minua kaikin puolin. Lakeshore City ympäristöineen ei ole niin yksityiskohtainen tai kaunis kuin monessa muussa pelissä, mutta pyörii enimmäkseen sulavasti. Myös autojen teippaukset ovat usein graffitityylisiä, mikä ei ehkä kaikille maistu.


Kaikille ei maistu myöskään välttämättä pelin ääniraita, joka on vahvasti rap/hiphop-painotteinen, eikä sitä voi muuksi muuttaa - tai ainakaan minä en keksinyt miten. Välillä mukana on astetta elektronisempaa, mikä miellytti korvaa, enkä minä kaikkea räppiäkään karsasta, mutta ikävä tuli silti Forza Horizonin radioasemia.

NFS Unbound yllätti minut iloisesti. Muutamista lommoista huolimatta sen maailmassa on mukava kisailla, tuunailla ja tuumailla - minut se sai palaamaan Lakeshoreen ilta toisensa jälkeen.