Yritin todella pitää Sonic Adventuresta ja minulla oli kaikki syyt tehdä niin: pidin Dreamcastista, pidin 2D-Soniceista ja halusin Segan menestyvän. En kuitenkaan kyennyt siihen: keskusmaailma tuntui sekavalta, eksyin jatkuvasti vääriin paikkoihin, ja varsinaiset kentät tuntuivat olevan pelkkää kohellusta. Silti pelissä tuntui olevan myös jotain mielenkiintoa. Kestikin vain reilut 20 vuotta, ennen kuin Sonic Frontiers teki käytännössä saman idean paremmin. No, oli siinä välissä muutama muukin aivan hyvä peli – ja aika monta huonoa. Tämän myötä voidaan kuitenkin lopettaa jankuttaminen siitä, etteikö Sonic sopisi myös 3D-pelin hahmoksi.


Sattuupa nimittäin niin, että Dr. Eggmanin epäonnistuneen kikkailun tuloksena Sonic, Tails ja Amy tempautuvat kyberavaruuteen, kahden jälkimmäisen jäädessä sen vangiksi. Sonic pystyy kuitenkin liikkumaan reaali- ja virtuaalimaailmojen välillä ja pyrkii luonnollisesti pelastamaan ystävänsä parhaansa mukaan. Se tehdään liikkumalla isossa keskusmaailmassa ja päihittämällä siellä liikkuvia vihollisia, josta saa palkinnoksi kaikenlaista tavaraa, mutta ennen kaikkea portaalirattaita. Niillä taas aukeaa kenttiä, joita suorittamalla saa avaimia säiliöihin, jotka sisältävät kaaossmaragdeja – ja kun Sonic saa viimeksi mainittuja tarpeeksi, hän voi tietenkin muuntautua Super Soniciksi ja kellistää kunkin keskusmaailman lopussa odottavan erittäin ison hirvityksen.

Erona aiempiin sarjan peleihin on, että keskusmaailmoina toimivat saaret (yhteensä viisi) ovat erittäin suuria ja täynnä kaikenlaista tehtävää. Sinne tänne on rakenneltu kiskoja, joita pitkin Sonic voi liukua, sekä jousia ja renkaita, jotka heittelevät sinisiiliä suuntaan jos toiseenkin. Monesti kartan ylimpään pisteeseen kipuaminen vaatiikin suoritusten onnistunutta ketjuttamista – ja kartasta putoaminen, jota on hankala kokonaan välttää, taas tarkoittaa yrittämistä uudelleen edellisestä checkpointista. Kentässä tallustelevilla isommilla pomovastuksilla on jokaisella oma jipponsa, jonka keksimisen jälkeen taistelu niitä vastaan helpottuu huomattavasti. Myös Sonicin kykyjä voi parantaa keräämällä siihen soveltuvia taitopisteitä.



Varsinaiset kentät koostuvat joko perinteisestä tasoloikinnasta tai myöhempien aikojen 3D-Sonicien henkisestä eteenpäin viilettämisestä, suunnilleen puolet ja puolet kumpaakin. Kenttiin on asetettu erilaisia tavoitteita, kuten tietty määrä sormuksia, kaikkien punaisten tähtien kerääminen tai läpäisy alle tietyn aikarajan, eikä niitä yleensä voikaan saavuttaa samalla kertaa. Jokaisesta tavoitteesta saa yhden avaimen, millä rohkaistaan luonnollisesti pelaamaan kenttiä uudelleen. Toisinaan se innostaa, toisinaan ei niin hirveästi. Onneksi kaikista kentistä ei sentään tarvitse nyhertää täydellistä suoritusta päästäkseen etenemään pelissä.


Kaiken kaikkiaan peli tuntuu ilahduttavassa määrin tutulta Sonicilta, ja nyt siis hyvässä mielessä. Edellinen enemmän pelaamani sarjan 3D-peli oli Generations, joka yhdisteli erilaisia kenttiä hieman samaan tapaan. Sonic Mania taas sitten maistui kaksiulotteisena aivan erityisen makealta, mutta samalla myönnän itsekin, että välillä voidaan loikkia myös nykyajassa pelkän retrofiilistelyn sijaan.

Pelasin peliä leppoisasti Easy-vaikeusasteella, jolla ensimmäisen viidestä saaresta läpäisi noin neljään tuntiin, ja osa salaisuuksista jäi edelleen selvittämättä. Koko pelin kestoksi veikkaillaan 60 tuntia, ja sisältöä on kyllä niin runsaasti, ettei tätä ole edes syytä epäillä.



Vaan löytyyhän sitä nokan koputtamistakin. Aika monia 3D-Soniceja on vaivannut pieni holtittomuus, ja siitä myös Frontiers kärsii etenkin keskusmaailman puolella. Asioita tapahtuu välillä niin nopeasti, ettei pelaaja aina ymmärrä, mihin päin vauhtiveikon nenä osoittaa ja mitä pitäisi seuraavaksi painaa. Osa kisko- ja hyppysekvensseistä muistuttaa enemmän Quick Time Eventejä, joissa pelaaja on pikemminkin matkustaja, ja väärästä painalluksesta putoaa maan pinnalle (tai varsin usein kentästä ulos). Tuttu avoimen maailman 3D:n ongelma eli “olikohan tuosta tarkoituskaan hypätä vai osuinko tänne vahingossa” nostaa sekin toisinaan päätään, mutta ei onneksi muodostu esteeksi peli-ilolle.


Kritiikkiä on kuulunut myös siitä, että osassa konsoliversioita esineiden ponnahtelu esiin on todellinen ongelma, ja välillä on tehtävä aikamoisia uskonhyppyjä luottaen siihen, että edessä oikeasti on taso johon tähdätä eikä vain tyhjää ilmaa. Pari vuotta vanha järeä peli-PC ajoi peliä tasaisella 60 fps:n nopeudella ilman tällaisia ongelmia, ja valittavana on myös 30 fps hieman vaatimattomammalle raudalle. Luonnollisesti peliohjain on melko pakollinen lisävaruste, sillä muuten voivat jäädä kombot tekemättä ja hyökkäykset torjumatta. Mainio ominaisuus on lataustauoilla näytettävä liiketutoriaali, josta on oikeasti hyötyä.

Kuten me Sonicin uraa seuranneet hyvin tiedämme, jokainen uusi peli on ollut aina myös uusi uhka vai mahdollisuus -tyyppisen pohdinnan paikka. Ilokseni voin ilmoittaa, että Frontiers on ehdottomasti mahdollisuus ja parasta, mitä ei-kierrätettyjen Sonicien rintamalla on tapahtunut vuosiin. Viihdyin pelin parissa aidosti ja jopa jälkikasvu kyseli, saako peliä nyt lainata Steam-kirjastosta, kun se on arvosteltuna. Tämä tietää hyvää sinisen salaman tulevaisuudellekin.

Testattu: Ryzen 9 3900x, Geforce RTX 3080, 32 Gt RAM, NVMe SSD, Xbox-ohjain