Suurimman osan peleistä on kehittänyt kehitystiimi, joka tuntee ainakin jonkinlaista aitoa innostusta projektiaan kohtaan. Ei ihminen muuten pistä itseään läpi sellaisen rääkin, jollaisia pelinkehitysprojektit nykyään ovat. Mutta joidenkin pelien tapauksessa se into on vielä suurempaa ja siirtyy jo intohimon puolelle.


Pentiment on täysin avoimesti yksi näistä peleistä. Pelin pääsuunnittelija, Josh Sawyer, on julkaisua edeltäneissä haastatteluissa ja jopa arvostelukappaleen saatekirjeessä todennut, että Pentiment tehtiin, koska oli pakko. Koska pään sisällä oli niin kiehtova idea, että se oli pakko päästää ulos. Sawyer myöntää, että todennäköisesti lopputulos ei kiinnosta suuria ihmismassoja, mutta toivottavasti edes jotakuta.

Yritänkin nyt selittää, miksi aika monenkin olisi syytä kiinnostua Pentimentistä ja myös, miksi se on yksi vuoden suosikkipeleistäni.



Pentiment on vaatimattoman näköinen, mutta todella kunnianhimoinen seikkailupeli, joka kertoo tarinan pienestä saksalaiskylästä 1500-luvun alkuvuosina. Kylään on saapunut nuori maalari, joka työskentelee läheisessä luostarissa kuvittajana samalla kun työstää kirjaimellista mestariteostaan, eli maalausta, jonka viimeistely on osa mestarin arvonimeen vaadittavaa prosessia.


Kyläläisten ja luostarin munkkien välit ovat olleet kireät jo jonkin aikaa, sillä luostarin apotti on asetettu kantamaan veroja ja hallinnoimaan kylää, eivätkä vähävaraiset kyläläiset arvosta sitä leveää elämäntapaa, josta munkit nauttivat. Vanhat haavat aukeavat entisestään, kun paikalle saapuu myös rikas paroni, jolla on yhteistä historiaa kylän ja luostarin kanssa, sekä poliittisesti tulenarkoja näkemyksiä kirkon nykytilasta. Ennen aikaakaan pelaaja löytää itsensä keskeltä murhamysteeriä.

Kun muistetaan, että Pentimentin suunnitellut ja kirjoittanut Josh Sawyer tunnetaan Alpha Protocolin ja Fallout New Vegasin kaltaisista avoimen tarinankerronnan mestariteoksista, ei ole kovinkaan yllättävää, että Pentiment kohoaa myös korkeuksiin. Tarina on erinomaisen hyvin kirjoitettu ja kerrottu, sekä tarinallisesti että pelimekaanisesti.


Pentiment on niitä pelejä, joissa on hyvin vähän mitään ehdottoman oikeita tai vääriä vastauksia, mutta sitäkin enemmän tilaa tulkinnoille. Murhaa tutkiessaan pelaaja löytää todisteita tukemaan jos jonkinlaisia teorioita, mutta ei suinkaan mitään aukottomia faktoja, joiden avulla voi nimetä sen yhden oikean syyllisen. Pikemminkin kyse on siitä, miten pelaaja käytössään olevat faktat tulkitsee ja minkä johtopäätöksen hän niistä tekee. Eikä peli senkään jälkeen julista, että olit oikeassa tai väärässä. Teit valintasi, nyt katsotaan, mitä siitä seuraa.

Murhan tutkiminen kun on vain pieni osa Pentimentin tarinallista kaarta. Peli hyppää muutamaankin otteeseen useita vuosia eteenpäin ajassa, antaen pelaajan nähdä konkreettisesti, mihin hänen valintansa johtivat. Tarina on hyvin realistinen ja välttelee videopelimäisiä ratkaisuja. Otetaan pieni esimerkki. Eräissä tutkimuksissani löysin todisteita siitä, että eräs kyläläinen oli ollut uskoton aviopuolisolleen. Normaalissa seikkailupelissä tämä olisi ollut se vipu, jota vetämällä pettäjä paljastaisi minulle salaisuutensa ja auttaisi minut eteenpäin pelissä. Mutta ei Pentimentissä. Pentimentissä vipua vetämällä paljastin vain kolmen ihmisen elämään dramaattisesti vaikuttavan salaisuuden, enkä hyötynyt siitä itse mitenkään. Kukaan osallinen kun ei tuntunut lopulta liittyvän mitenkään tutkimuksiini.


Onkin todellinen kuningasidea, että Pentimentissä ei voi tallennella vapaasti. Peli sen sijaan automaattitallentaa aktiivisesti ja aggressiivisesti. Ideana on, että kun jonkun ratkaisun on tehnyt, sen kanssa on myös elettävä, olivat seuraukset hyviä tai huonoja. Mitä ilmeisimmin tarina haarautuu hyvin voimakkaasti sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja tekee ja vaikutukset kylän asukkaiden kohtaloihin ovat hyvin dramaattiset.

Niinpä sen reilun 25 tunnin pelaamisen jälkeen onkin kokenut vain yhden useista mahdollisista tarinoista, mutta hieman erikoisesti en itse kokenut mitään palavaa halua palata heti takaisin uusintakierrokselle. Olin kuitenkin juuri kokenut minun tarinani, joka ei ole yhtään oikeampi tai väärempi kuin muidenkaan tarinat, joten miksi haluaisin heti palata takaisin muokkaamaan sitä? Tulen kyllä silti jossain vaiheessa palaamaan Pentimentin pariin, sillä vaikka juuri nyt haluankin olla uskollinen omalle tarinalleni, haluan myös jossain vaiheessa nähdä, miten eri tavalla kaikki olisi voinut tapahtua.



Pentiment on todella kaunis ja oudolla tavalla tyydyttävä peli, audiovisuaalisesta puolesta puhuttaessa. Kehitystiimi on luonut pelin, joka näyttää kuin eloon heränneeltä keskiaikaiselta maalaukselta. Kyse ei ole mistään halvasta tyylin apinoinnista, sillä lopputekstien pyöriessä mukana on myös usean sivun mittainen lähdeluettelo, sekä lista asiantuntijoista, jotka ovat auttaneet autenttisen kokemuksen luomisessa.


Pelin aloittamisen jälkeen kaikki näyttää ja tuntuu autenttiselta. Käyttöliittymä on kuin keskiaikainen kirja, jonka reunukset on täytetty niin sanotulla marginalialla, pienillä maalauksilla ja piirroksilla, joita oikeat kirjoja kuvittaneet munkit teoksiaan koristelivat. Pelihahmojen dialogi piirretään ruudulle moninaisilla fonteilla, jotka kuvastavat sitä, miten pelihahmo nämä hahmottaa. Talonpoikien dialogi piirtyy ruudulle karkeana kaunokirjoituksena, luostarin väen teksti taas koreana ja täyttyvänä goottilaisfonttina. Hauskasti tällä mekanismilla leikitään moninaisilla tavoilla: tekstissä on joskus kirjoitusvirheitä, jotka sitten kumitetaan pois ja korjataan lennosta. Toisinaan päähenkilön suhtautuminen vastapuoleen taas muuttuu dialogin aikana, jolloin tekstin tyylikin muuttuu.

Pentimentin äänimaailma taas on puhdasta ASMR:ää. Porisevat padat, seiniin osuva sade, dialogin piirtymistä mukaileva sulkakynän rapsutus paperiin (tai vaikka painokoneen lonksunta) ja monet muut äänet luovat äänimaailman, jonka kuunteleminen on samaan aikaan todella rentouttavaa, mutta myös oudolla tavalla tyydyttävää.



Tähän väliin raotan hieman verhoa ja paljastan, että minulla on ADHD. Normaalisti kiinnostavatkin asiat vaativat aktiivista keskittymistä, jotta huomioni ei lähde harhailemaan muualle, eivätkä pelit ole poikkeus. Tämä on oleellista tietoa sen takia, että Pentimentin tapauksessa näin ei käynyt. Jotenkin peli vain veti huomioni alusta saakka täysin puoleensa, eikä päästänyt siitä irti. Alkuun päästyäni pelasin kuin huomaamatta yli kahdeksan tunnin maratonin, joka päättyi vain sen takia, että oli pakko mennä nukkumaan.


Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että Pentimentin pelaaminen on niin miellyttävää ja tyydyttävää. Peli näyttää ja erityisesti kuulostaa todella houkuttelevalta ja paremman termin puutteessa pehmeältä. Mutta vielä merkittävämmin sen tarina on uskomattoman kiehtova. Se tarjoilee realistisia ja koskettavia tarinoita ihmisten pienistä elämistä ja niitä ravistelevista tapahtumista. Siinä sivussa se myös pohtii suuria kysymyksiä uskon merkityksestä ihmisten elämässä, sukupuolten välisistä rooleista ja 1500-luvun yhteiskuntajärjestyksestä. Se tekee tämän kaiken erinomaisen hyvin ja tasapuolisesti. Missään vaiheessa ei tunnu siltä kuin peli saarnaisi pelaajalleen, vaan siltä, kuin 1500-luvun ihmiset pohtisivat näitä kysymyksiä omista perspektiiveistään, käytössään olevan tiedon pohjalta.

Lopputulos on mestariteos. Uskon, että Pentiment tulee ajan kuluessa löytämään oman paikkansa Planescape: Tormentin ja muiden tarinankerronnan jättimenestysten rinnalta. Nostan siis hattua Josh Sawyerille siitä, että hän on uskaltanut lähteä tekemään näin erikoisen ja erilaisen pelin, mutta toivon, että hän oli väärässä ainakin yhdestä asiasta. Pentiment kun ansaitsee mahdollisimman suuren yleisön huomion.