Overlord II saapui arvosteluun jo jonkin aikaa sitten, mutta muut syksyiset työkiireet estivät tekstin julkaisun, tästä pahoitteluni.

Pelikotelon takakannen mukaan Overlord II on jatkoa kulttiklassikolle. Tämän lausunnon totuusarvosta en osaa sanoa, mutta myönnettäköön että olen kyllä kuullut Overlordista aiemmin, eikä sitä mitenkään lehdistössäkään lytätty, jos nyt ei taivaisiin asti kehuttukaan. Ajatuksena pahan pojan pelaaminen huumorivivahtein on ollut toki kiehtova aina jostain hieman laimeaksi jääneestä Dungeon Keeperistä lähtien, mutta en ole aivan varma, tekisinkö aiheesta kolmannen persoonan toimintapelin. Pelattuani Overlord II:ta nyt muutaman viikon, pysyn kannassani.



Nimettömäksi jäävä pahishenkilömme on tarinan alussa kiusattu pieni noitapoikanen, jota muut kyläläiset enimmäkseen yrmivät. Haluavatpa hyväkkäät vielä luovuttaa hänet ei niin vähän Rooman valtakuntaa muistuttavalle Imperiumillekin. Vaan eivätpä mokomat tiedä, että alamaailmassa asustavat ilkiöotukset löytävätkin tästä friikistä itselleen johtajan, ja parinkymmenen vuoden harjoittelun jälkeen on Mr. Lordin aika kivuta takaisin maan pinnalle tasaamaan tilit oman pikku öttiäisarmeijan kanssa. Mutta tappaako kyläläiset vai orjuuttaa pakkotyöhön? Pahiksen elämä on täynnä valintoja.

Ja kun alkuun on päästy, miksi lopettaa pelkän kotikylän valloitukseen. Imperiumi on kaapannut alamaailmasta suuren osan helvetillistä sotajoukkoa, ja lisäksi maan päällä hiippailee kaikenlaisia raivostuttavan positiivisia haltioita. Työsarkaa siis riittää, kun kaikkien päivä pitää käydä pilaamassa, ja olisihan se mukava jos alamaailmassa olisi naiskauneuskin edustettuna. Onneksi sentään turhat kuolemat eivät juuri pääse päivää pilaamaan, sillä kunnon pahislordin homma ei ole liata käsiään tappelussa, vaan usuttaa alamaisensa rellestämään vihollisten keskelle.



On taito tehdä "pahasta" hahmosta sen verran sympaattinen, että sitä haluaa pelata. Koen siinä määrin Clint Eastwood -kompleksia, etten mielelläni ole pelissäkään täydellinen mulkero. Olin asteen verran huolissani, kun pelin alkuvaiheessa elinvoimaa omille mörökölleille piti kerätä teurastamalla viattomia hylkeenpoikasia - tällainen pahistelu minun on aika vaikea perustella itselleni. Onneksi kuitenkin Imperiumi ja useimmat muut pelihahmot ovat joko vastenmielisiä tai täysin persoonattomia, joten moraalikysymys ei pääse häiritsemään verenvuodatusta.

Itse Overlord on kuin suomalainen perusmies, puhumaton mörökölli jonka kohteliaisuuden osoitus on se, ettei hän lyö hengiltä vaan orjuuttaa ikiajoiksi. Kuten todellisuudessakin, tämä menee naisiin kuin häkä, ja alamaailmassa suosiosta kamppailee pian useampikin rakastajatar. Kun naisille ostaa kaikki mahdolliset huonekalut, saa heiltä huomionosoituksia myös vuoteessa - tiukan realistinen ote pitää. Uutta God of Waria Hot Coffeella odottava kuitenkin pettyy, sillä ensinnäkin sänkykamarinäytös seuraa aikaisintaan tuntien pelin jälkeen ja toisekseen alamaailman sängyissä on verhot.

Mörököllien johtaja Gnarl onkin sitten saanut kaikki repliikit, mitä Overlordilta puuttuu - ja muutamia päälle. Eräänlaisena sisäisenä helppinä toimiva hölötys on monesti ihan hyödyllistä, mutta toisinaan selitetään asiat niin läpikotaisin, että kaikenlainen oivaltamisen ilo kaikkoaa.



Pelin ehdoton hyvä puoli on, että siinä on paljon tekemistä. Tehtäviä on melkein millä tahansa hetkellä valittavana 4-5 kappaletta erilaisia, jonka lisäksi aiemmissa kentissä voi käydä koluamassa aarteita. Pääjuoni etenee toki melko vääjäämättä suuntaansa, mutta tiukempaakin talutusta on nähty. Pelaaja saa vaikuttaa jopa keskusteluihin NPC-hahmojen kanssa. Väliin on heitelty meritaistelua, katapulttien valtaamista sun muuta välikevennystä.

Toinen riemastuttava piirre taas on se, että likimain kaiken saa rikkoa. Peliin on suunniteltu ällöttävän eteerisiä hellanlettas-lutumaisemia, jotka Overlord joukkoineen saa laittaa matalaksi, polttaa ja ryöstää. Lässyttävät haltiat voi tuikata tuleen ja lihavat Imperiumin kansalaiset voi valjastaa orjatyöhön. Jokainen, joka on pitänyt kädessään raskasta vasaraa posliiniesineiden lähellä, tietää mistä puhun.

Kritiikkiä tulee siitä, että taas kerran pelataan niillä ikuisilla elementeillä. Käskytettävänä on neljänlaisia ölliäisiä, jotka - yllätys yllätys - ovat tuli-, vesi-, maa- ja myrkkytyyppiä. Jos pelaaja eksyy kenttään, johon tarvittavia otuksia ei ole vielä löydetty, matkanteko tyssää siihen. Puzzleista yhdeksän kymmenestä liittyy oikean elementin löytämiseen tai ikuisiin vipuihin. Lisäksi hölmöt ötökät vielä harvinaisen usein tapattavat itsensä, kun tietämätön pelaaja lähettää maamölliäiset epähuomiossa veteen. Kontrollisysteemi on omiaan edesauttamaan tätä, sillä kestää hetken tottua siihen että nopea sauvan heilautus eteenpäin ei käännä kameraa, vaan lähettää menninkäiset matkaan.

Alamaisista koostuva sotajoukko seuraa pelaajaa kentissä, ja niiden jatkeeksi voi vielä alistaa vihollisia. Tämä tarkoittaa, että pelaajaa voi usein seurata kymmenittäin erilaisia otuksia - ja siinä vaiheessa loppuu grafiikkarutiinista ajoittain henki tavalla, jota on hyvin kivulias katsella. Ja ennen kuin kommenteissa alkaa konsolisota, Xboxillakin on nähty paremman näköïsiä pelejä, jotka eivät nilkuta muutamaa framea sekunnissa.



Xbox LIVE -moninpelitilaksi on valittu mm. meritaistelua ja yhteistyötila Survival-hengessä. Valitettavasti tämä jäi testaamatta, koska pelaajia ei linjoilta löytynyt, vaikka peli oli jo kuukausia vanha kun se lopulta testiin saapui. Huomioiden Liven suosion ja sen, että seuraa yleensä tapaa missä tahansa pelissä, heitän ilmaan arvion ettei verkkopeli ole kummoista.

Muutenkin Overlord II jättää itsestään kuvan, että se on matkalla korkeintaan samanlaiseksi "kulttiklassikoksi" kuin esiosansa. Periaatteessa pelissä on paljon sympaattista tekemistä, mutta myös kaikenlaista pikkuvikaa on mukana. Kontrolleista ja kamerasta en saanut intuitiivisia vaikka kuinka yritin, ja pitemmän päälle toiminta alkoi kuitenkin maistua puulta - etenkin, koska ajoittain checkpointien välit olivat todella pitkiä. Onneksi menoa rytmitettiin vaihtelevilla tapahtumilla ja käsikirjoitus on sinällään ihan hauskaa seurattavaa. Siltikään en näe itseäni juuttumassa pelin pariin kovinkaan pitkäksi aikaa, nyt kun arvostelu on kirjoitettuna.