Neljän vuoden takainen God of War oli aikamoinen kunnari. Sony Santa Monican kehittäjät onnistuivat luomaan pelin, joka tarjoili yllin kyllin brutaalia toimintaa, mutta myös tarinan, joka oli kypsempi ja syvällisempi kuin monissa muissa tarinapeleissä, aiemmista God of Wareista puhumattakaan.

HUOM. Arvostelu saattaa sisältää spoilereita pelistä sekä sen edeltävästä osasta.

.
.
.
.
.


Vaikka tarina saikin tuolloin siistin rusetin ympärilleen ja loppui tyydyttävästi, loppuhuipennus avasi myös uusia kysymyksiä. Kratos ja hänen Atreus-poikansa saivat tietää, että Atreus oli puolijättiläinen, joka tunnettiin myös nimellä Loki. Tämä nimi kertoo tietenkin heti paljon kaikille norjalaista mytologiaa tunteville (tai Marvelin elokuvia katsoville), mutta kaksikolle itselleen sillä ei ollut mitään merkitystä.

Nyt onkin aika kurkistaa salaisuuksien verhon taakse ja selvittää, mitä kaikkea Atreuksen salainen identiteetti tuo mukanaan ja käydä sotaan itseään Odin-ylijumalaa vastaan. Ragnarök on saapunut.



God of War: Ragnarök hyppää hieman eteenpäin edellisen pelin tapahtumista. Maailmanloppua edeltävä fimbul-talvi on saapunut ja peittänyt Midgardin pysyvän lumen alle. Kratos ja Atreus piilottelevat kotonaan hätistellen kimpustaan loputtomia ryöstelijöitä, sekä edelleen Baldur-poikansa kuolemasta raivostunutta Freya-jumalatarta. Välttelyn aika tulee päätökseen, kun Odin saapuu vierailulle ja tarjoaa kaksikolle hyvin arveluttavaa diiliä. Suostumisen sijaan Atreus ja Kratos lähtevät itse matkalle etsimään keinoja Ragnarökin välttämiseksi ja kenties Odinin listimiseksi.


Edellisen God of Warin tarina oli kertomus siitä, miten koko ikänsä tunteitaan peittelemään kasvatettu Kratos oppi avautumaan ja olemaan isä pojalleen. Kratos on edelleen pelissä suuressa roolissa, mutta tarinan pääpaino on Atreuksen niskassa. Atreuksen vaihtoehtoista identiteettiä ja sen mukanaan tuomaa painolastia selvitellään useista perspektiiveistä.

Tarina on edelleen laadukas, mutta ei iskenyt minuun aivan yhtä kovaa kuin viimeksi. Ymmärrettävistä syistä tarina tunteiden käsittelyä opettelevasta miehestä vetosi suomalaismieheen enemmän kuin tarina teinivuosien uhmaikään kasvaneesta Atreuksesta, joka tuntuu joka välissä tekevän niitä kaikkein tyhmimpiä ja väärimpiä valintoja. Tämä ei tietenkään ole mitään kirjoittajien lepsuilua, vaan ihan tarkoituksellista. Atreus on uskottava teinipersläpi ja jokainen meistä muistaa varmasti itse omat persläpi-vuotemme.


Onneksi tarjolla on suunnattomat määrät sivutehtäviä ja -tarinoita, jotka avaavat maailman eri hahmojen ja porukoiden taustoja, selvittävät eri maailmojen historiaa ja antavat pelaajalle runsaasti lisätekemistä. Lopputekstit pyörivät minun pelissäni noin 35 tunnin kohdalla, enkä ollut suinkaan tehnyt vielä kaikkia sivutehtäviä.



God of War: Ragnarök on rakenteeltaan hyvin samanlainen peli kuin viimeksi, mutta suurempana. Pelaajan matkustaessa maailmasta toiseen hän kohtaa suuria ja avoimia pelialueita, joissa voi sitten suhailla milloin kanootilla, milloin veneellä, milloin susien tai outojen panttereiden vetämillä kelkoilla. Tarinallisten tavoitteiden ohella maailma on tungettu täyteen kerättäviä esineitä, sivutehtäviä, aarrejahteja ja ties mitä muuta tekemistä.


Taistelukin on enimmäkseen tuttua, mutta aiempaa syvällisempää. Kratos ja Atreus ovat oppineet uusia kombohyökkäyksiä, Kratos osaa aktivoida kirveensä ja kaaosteriensä elementaalivoimat, hyppiä korkeuksista vihollistensa niskaan ja liikkua muutenkin taistelukentällä aktiivisemmin ja kolmiulotteisemmin kuin aiemmin. Suurempi uudistus on se, että pelaaja ei ohjasta enää vain sitä yhtä ja samaa hahmoparia. Mukana on pitempiä osioita, joissa Atreus on pääosassa ja muulloinkin Kratoksen matkakumppanit vaihtuvat tarinan aikana sen vaatimusten mukaisesti. Kaikilla on omat pelityylinsä, joten edessä on aina hieman totuttelua. Kokonaisuus toimii silti erinomaisesti: pelaaminen on edelleen todella hauskaa, aseet tuntuvat tehokkailta ja kehitystiimi on tehnyt todella hyviä ratkaisuja pelattavuuden kannalta. Esimerkiksi viholliset teloittavat lopetusliikkeet voi aktivoida vaikka kesken hyökkäysanimaation.


Mukana on myös ongelmia. Alkuperäisen pelin tavoin osa vihollisista tuntuu ärsyttäviltä ja turhauttavilta, koska ne väistelevät pelaajan hyökkäyksiä aivan liian tehokkaasti ja nopeasti. Myös ongelmanratkonta on välillä todella rasittavaa. Yleisimmissä puzzleissa pelaajan täytyy sytyttää jotain palamaan Kratoksen palavien tikareiden kantomatkan ulkopuolella, tai heittää kirves usean kimmokkeen kautta oikeaan paikkaan. Puzzlet ovat teoriassa todella helppoja, mutta niiden toteutus on epäluotettava ja kiikkerä. Ei ole hirveän kivaa hakata päätään samaan seinään usean minuutin ajan, koska omalla ruudulla kyllä näyttää siltä, että maagiset miinat muodostavat ketjun kohteelle asti, mutta jostain syystä ketjureaktio vain katkeaa kesken. Kunnes seitsemännellä yrityksellä se sitten toimiikin.



Eräs God of War: Ragnarökin suurista uusista jutuista on, että vaikka peli ilmestyy myös PlayStation 4:lle, se on suunniteltu alusta saakka hyödyntämään PlayStation 5:n ominaisuuksia. Ohjaimen tärinäefektit ovat todella vaikuttavat ja lataustauotkin ovat mukavan lyhyitä. Myös tilaääni on parhaita peleissä kuulemiani, pelasipa sitten kuulokkeilla tai surround-systeemillä.


Perinteiseen tyyliin tarjolla on taas kaksi näyttötilaa, joista toinen pyörii natiivilla 4K-tarkkuudella mutta 30 FPS:n nopeudella, toinen taas 60 FPS:n nopeudella mutta 4K:ksi skaalattuna. Pelasin itse 60 FPS:n tilalla, joka näyttää myös erittäin hyvältä ja pyörii silkkisen pehmeästi. Ensimmäinen puolituntiseni pelin parissa oli enimmäkseen Atreuksen ja Kratoksen leirissä kävelyä ja sen yksityiskohtien ihailua “ei helkkari” -tason hämmennyksen saattelemana. God of War: Ragnarök on aivan älyttömän kaunis peli.

Joten mitä jää lopulta käteen? Alusta saakka oli tietenkin selvää, että Ragnarök ei pääse iskemään samasta tilanteesta kuin Dad of War aikanaan. Silloin olimme kaikki yllättyneitä sen tarinasta ja toteutuksesta, mutta tällä kertaa se on tietenkin perusoletus. Joku voi pettyä siitä, että peli on rakenteeltaan niin samanlainen kuin viimeksikin, mutta kun kokonaisuus toimii näin hyvin, eikä sama toteutus vieläkään tunnu turhan tutulta, en jaksa itse siitä valittaa.


Muutkaan pienet valituksen aiheet eivät kokonaisuutta juuri latista, joten lopputuloksena on erinomaisen hyvä peli. Lopputulos on juuri sitä, mitä odotin ja toivoinkin: edelleen erittäin hyvin kerrottua tarinaa ja todella tyydyttävää pelattavuutta, älyttömän kauniiseen ulkoasuun käärittynä.