Olen aina rakastanut nokkelia komedioita. Nokkela ei tietenkään tarkoita samaa kuin kultturelli tai hienosteleva: esimerkiksi Mel Brooksin ja Zuckerin veljesten komedioita ei voi millään muotoa kutsua korkeakulttuuriksi, mutta elokuvien kekseliäät ja erinomaisesti kerrotut vitsit ovat nimenomaan nokkelia. Samanlaista nokkeluutta ja nerokasta idiotismia löytyi myös Telltalen huijarikomedia Tales from the Borderlandsista, joka nauratti minua enemmän kuin yksikään videopeli sitä ennen tai sen jälkeen. Nyt ilmestynyt jatko-osa New Tales from the Borderlands on kuin toisinto aiemmin mainittujen Zuckerin veljesten urasta: uusi rajaseutujen tarina ei ole uusi kulta-aikojen Hei, me lennetään! tai Mies ja alaston ase, vaan ennemminkin männävuosien Scary Movie 5.



Rajaseutua riittää kesytettäväksi, sillä vaikka Borderlands-pelisarja on päässyt jo murkkuikään, hullunkurisesta scifi-universumista löytyy yhä uusia tarinoita kerrottavaksi. Viimeisin numeroitu pääpeli ilmestyi nelisen vuotta sitten, jonka jälkeen pelaajat ovat tutkineet rajaseutuja sekä ladattavissa lisätarinoissa että Tiny Tina’s Wonderlands -fantasiapelissä. Telltalen kehittämä Borderlands-tarinapeli Tales from the Borderlands sai myös uudelleenjulkaisun puolitoista vuotta sitten: rajaseudun pyrkyreistä ja huijareista kertova farssi kuului Telltalen erinomaisen pelikatalogin erinomaisimpaan päätyyn, joten uudelleenjulkaisun otti ilolla vastaan.


Alkuperäisen Tales from the Borderlandsin tarinaan mahtuu käänteitä. Pelin kehittänyt firma Telltale ajautui vuonna 2018 konkurssiin, jolloin Tales katosi (Telltalen muiden pelien tavoin) digitaalisilta kauppapaikoilta. Borderlands-pelisarjan emopeleistä tuttu Gearbox kuitenkin kokosi episodeittain julkaistun pelin yhtenäiseksi teokseksi ja uudelleenjulkaisi sen vuonna 2021. Vaikka Telltale Games on sittemmin jälleenrakennettu uuden omistuksen alla, nyt ilmestyvä New Tales from the Borderlands ei ole enää Telltalen, vaan Gearboxin käsialaa. Voin sanoa että lähestyin uutuutta avoimin mielin ja realistisin odotuksin, mutta rajaseudun uudet tarinat jättivät minut silti kylmäksi. Jos rajaseudulle haluaa silti matkata, se onnistuu niin Playstation 4:llä ja 5:llä, Xbox Onella ja Series X/S:llä, Nintendo Switchillä kuin PC:llä.

Uusi Borderlands-peli tuo mukanaan uudet sankarit, joskin yhtymäkohtia vanhoihin peleihin toki löytyy. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Borderlands 3:sta tuttu Promethea-planeetta, jota asuttavat myös sisarukset Anu ja Octavio. Anu on Atlas-aseyhtiön tutkija, joka haaveilee väkivallattomasta huomispäivästä – joskaan aseyhtiö ei jostakin syystä innostu hänen esittelemästään aseesta joka ei tee vahinkoa. Borderlands-universumin tunteva saattaa hoksata, että Atlasta johtava Anun pomo on aiemmasta Tales-pelistä ja Borderlands 3:sta tuttu Rhys Strongfork, överinä parodiana entisestä itsestään. Anun veli Octavio taas on katujen kasvatti ja pikkuhuijari, joka haaveilee pikaisesta vaurastumisesta, “hustlaamisesta” ja kapitaalin synergeettisestä investoinnista kuin Slushissa vuosikymmenen pitchannut pikkuporvari.


Kun Atlaksen kilpaileva aseyhtiö Tediore yrittää yrityskaappausta hyvin vihamielisellä (ja kirjaimellisella) valtaamisella, Promethea jää sotivien aseyhtiöiden väliin. Maailmanparannuksesta ja äkkirikastumisesta haaveilevat sisarukset lyöttäytyvät yhteen ikikiimaisen jogurttijäätelöyrittäjä Franin sekä eksistentiaalista olemustaan pohtivan salamurhaajarobotti L0U13:n kanssa. Inkompetenttien idioottien kommellus johtaa (jälleen kerran) maagisen vaultin luokse, joka saattaa sisältää vastauksen heidän toiveisiinsa.



Tarinapeliksi New Tales from the Borderlandsissa on yksi iso ongelma: pelissä on surkea tarina ja surkeaa tarinankerrontaa. Ongelmaan löytyy varmasti lukuisia syitä, joista ilmiselvimpiin lukeutuvat sekä Gearboxin ensikertalaisuus tarinapelin puikoissa että pandemian vaikutukset tarinaan ja pelinkehitykseen. Esimerkiksi käsikirjoitusta jouduttiin kuulemma suoraviivaistamaan pandemiarajoitusten vuoksi. Gearboxin kehittämien Borderlandsien tarinankerronta on ollut jo entuudestaan tönkköä, eikä nykyisillä taidoilla kilpailla varsinkaan tarinankerrontaan erikoistuneiden kehittäjien kanssa.


Ongelmia löytyy oikeastaan tarinan jokaiselta osa-alueelta. Start-up -yritysmaailmalle naureskelu toimii premissin tasolla, mutta toteutus jää puolitiehen ja ilmiselvien viittausten tasolle. Pelattavia hahmoja on tällä kertaa kolme – sisarukset sekä jogurttiyrittäjä Fran – mutta siinä missä alkuperäisen Talesin ihastuttavan inhottavia ja omiin jalkoihinsa kompastelevia neroja rakasti jo ensimmäisen episodin aikana, uuden New Talesin ennalta-arvattavat, stereotypisoidut ja mauttomat mukasankarit haluaisi hyvästellä jo ensimmäisessä kohtauksessa.

Hahmot ovat yksiulotteisia ja heidän tarinakaarensa ovat ilmiselviä ensi minuuteista lähtien: mitäs veikkaat äkkirikastumista ja julkisuutta kaipaavalle kaiffarille tapahtuvan? Entä pelkkää tappamista ymmärtävälle robotille? Selvät ladut eivät haittaisi jos hiihtäessä olisi hauskaa, mutta kun vitsitkin ovat jossakin piereskelevän mummon ja mahdollisimman kovaäänisen kiljumisen välimaastossa, avomielisinkin pelaaja suksisi mieluiten kuuseen. Adam Sandler -elokuvien tapaan peli pysähtyy myös silloin tällöin pariksi minuutiksi esittämään syvällisen kuuloisia, mutta todellisuudessa hyvin pinnallisia pohdintoja ihmissuhteiden tärkeydestä. Halpaa sentimentaalisuutta, siis.


Päähahmo Fran esimerkillistää kaiken, mikä käsikirjoituksessa mättää. Fran on halvaantunut ja ylipainoinen, mutta tästä huolimatta seksuaalisesti itsevarma nainen, jolloin hahmo on näennäisesti varsin progressiivinen ja inklusiivinen. Käytännössä kaikki vitsit kuitenkin pohjautuvat lopulta siihen, että iholle työntyvä esihenkilö Fran haluaisi ahdistella seksuaalisesti työntekijöitään, harjoittelijoitaan, tajuttomana makaavia tai ylipäätään keitä tahansa vastaantulevia, joilla sattuu olemaan pulssi. Onpa voimaannuttavaa. Muuten hahmosta löytyy syvällisyyttä sen verran, että kaikkea vastaantulevaa tekisi mieli vetää turpiin. Tyyli on sen verran matalalla, että elokuvasovituksessa Frania voisi hyvin esittää läskipukuun ja peruukkiin pukeutunut Eddie Murphy.

Muita jatkumovitsejä ovat esimerkiksi Octavion rakkaus tacoja kohtaan sekä jatkuvasti kaikkea stressaava Anu, joka tärisee, änkyttää ja kompastelee kohtauksesta toiseen ilman pienintäkään huumorin hiventä. Toinen toistaan vinoutuneempien karikatyyrien täyttämässä maailmassa Anu on oikea karisman musta aukko.



Peli peliltä överimmäksi mennyt “hullunkurinen huumori” on totta kai jälleen läsnä. Ensimmäisessä Borderlandsissa meininki oli vielä varsin hillittyä, mutta peli peliltä kärjistynyt “hullunkurinen huumori” on edennyt nyt jo sellaiselle tasolle, että Tedioren valtausarmeijaa voi johtaa verenhimoinen ja kimeästi huutava, elävä rynnäkkökivääri – eikä kukaan edes ihmettele asiaa. Satiiri tähtää yrityskulttuurin lisäksi myös reality-telkkariin ja muihin äkkirikastumisen väylöihin, mutta vitseistä osuvimmatkin kompastelevat kankeaan kerrontaan. Kuten sanonta kuuluu, komediassa tärkeintä on ajoitus, eivätkä gearboxilaiset osaa editoida materiaalia tippaakaan. Jokaista punchlinea seuraa parin sekunnin hiljaisuus ennen seuraavaa vuorosanaa, reaktiot eivät välitä haettua tunnetilaa, animaatiot ovat kankeita ja dialogi on omituisesti tauotettua. Aivan kuin keskusteluun olisi rytmitetty paikat naururaidalle, joka on unohdettu laittaa mukaan. Telltalen pelimoottori oli kankeudestaan surullisenkuuluisa, mutta New Talesiin verrattuna Telltalen jälki oli sulavampaa kuin vaseliinilla valeltu saukko.


Hahmokaarien ja yksiulotteisten hahmojen lisäksi ongelmia löytyy myös hahmojenvälisistä suhteista: käytännössä pelin suurimpia teemoja ja tarinaelementtejä on yhteistyö ja (erityisesti sisarusten välinen) ihmissuhde, mutta Gearboxilla ei ole ollut lopulta aiheesta kamalasti sanottavaa. Tavatessaan vuosikausien välirikon jälkeen Anu ja Octavio äyskivät toisilleen minuutin ajan, mutta seuraavassa kohtauksessa samat sisarukset jo tanssivat ja naureskelevat keskenään ongelmitta. Sisarukset tulevatkin toimeen koko loppupelin ajan kuin mitään välirikkoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kunnes viimeisessä episodissa pelintekijät muistavat teeman olemassaolon ja luovat hätäisesti kohtauksen, jossa sisarukset käsittelevät vuosien takaista välirikkoaan. Että silviisii. Samanlaista laatua on nähtävissä myös Franin posttraumaattisen stressihäiriön käsittelyssä.

Ennen pelin loppukohtauksen näkemistä olisin myös sanonut, että New Tales from the Borderlands on ällistyttävän helppo tarinapeli, jonka quick time eventit ovat niin sallivia ja dialogivaihtoehdot niin ilmiselviä, etten hävinnyt yhtäkään minipeliä tai hätiköinyt yhtäkään vastausta koko pelin aikana. Jotakin silti tein väärin, sillä yksi päähahmoista kuoli pelikerrallani. Mitä tein väärin ja miten olisin voinut kuoleman estää, on täysi mysteeri. Kaikki sankarit tulivat pelikerrallani täydellisesti toimeen ja halivat toisiaan minkä kerkesivät, mutta silti yksi heistä päätyi ennenaikaiseen hautaan.


Hauskinta kuolintapauksessa on tietysti se, miten huonosti Gearbox oli valmistautunut siihen että joku päähahmoista kuolee. Miten asia esitettiin tarinassa? No tietysti päättämällä yksi kohtaus siihen että kaikki päähahmot seisovat käsi kädessä hymyillen, kunnes seuraavassa kohtauksessa yksi päähahmoista tokaisee toiselle “olipa se kyllä harmi että kolmas päähahmo kuoli tämän ja viime kohtauksen välissä, mutta viedäänpä hänen haudalleen kukkia”. Samassa kohtauksenvaihdossa hoidettiin myös maailmanrauhaa uhkaava mega-ase pois päivänjärjestyksestä, niin ei senkään seurauksia tarvitse sen enempää miettiä. Toivon että kyseessä oli pressiversion bugi joka poisti välistä elintärkeitä kohtauksia, mutta kun miettii edeltäneen pelin laatua, en olisi niinkään varma.

Pientä plussapeukkua peli saa sentään sivuhahmoista, jotka osaavat ajoittain naurattaa. Erityisesti mitä eriskummallisimmista paikoista ilmaantuva figuurikeräilijä sekä keskenään kinastelevat Tedioren vartijat synnyttivät aitoja naurunpyrskähdyksiä. Jopa robotti-L0U13:sta saadaan irti muutamia humoristisia hetkiä, vaikka suuri osa vitseistä tuhlataan siihen miten robotti ymmärtää kielikuvat täysin kirjaimellisesti. Peli myös näytti ihan nätiltä, eivätkä latausajat kestäneet kauaa.


Ei New Tales from the Borderlands mikään pelihistorian surkein tekele ole, mutta vaikea tästä on kehujakaan keksiä. Ensimmäiseen Tales-peliin verrattuna taso on laskenut sellaisella vauhdilla, että mahalaskun lässähdys kuuluu viereiseen aurinkokuntaan saakka. Sekä Telltalen perintö että Tales from the Borderlands ansaitsisi parempaa.