A Plague Talen keskiaikaista Eurooppaa voi todellakin kutsua pimeäksi paikaksi: sotien runtelema manner voi jo valmiiksi huonosti, kun mystinen kulkutauti vyöryy Ranskan läpi. Hirviömäisten rottien kuljettama tauti on painajaismainen versio mustasta surmasta. Jos verenhimoiset rotat eivät syö uhriaan elävältä, tämä jää kitumaan paiseiden ja kuolioiden täyttämänä. Rottien hyökyaalto on seurannut de Runen sisaruksia nyt kahden pelin ajan: löytyykö vastaus ikiaikaisten alkemistien salatuista taidoista?



Vuonna 2019 ilmestynyt A Plague Tale: Innocence oli mukava yllätys. Asobo Studiosin kehittämä kolmannen persoonan seikkailupeli kertoi keskiaikaisessa Ranskassa elävästä pikkupojasta, jonka geneettinen sairaus liittyi oudolla tavalla kulkutautia levittävään, hirviömäiseen rottien armeijaan. Inkvisition jahtaama pikkupoika Hugo pelastui täpärästi häntä suojelevan isosisko Amician ansiosta. Sisarusten pakomatka sodan ja ruton runtelemassa Ranskassa oli kuin kauhuntäytteinen sekä inhorealistinen versio menneiden aikojen saduista: sisarukset lyöttäytyivät yhteen alkemistiksi opettelevan taikurinalun, ryöstelevien veijarikaksosten ja muiden orpolasten kera. Pastellinsävyisen päiväunen sijaan tunnelma oli painajaismainen, kun lapset tekivät kaikkensa pelastaakseen Amician sekä sairaudensa kanssa kamppailevan Hugon — joka tarinan edetessä oppi paitsi ymmärtämään, myös hallitsemaan rottia.


Innocencen inhorealistinen satumaisuus on Requiemissa astetta inhorealistisempi. PC:lle, Xbox Series S/X:lle, Playstation 5:lle ja Nintendo Switchille (pilven kautta) julkaistavassa jatko-osassa de Runen sisarukset jatkavat pakomatkaansa, selvittäen Hugoa vaivaavan sairauden alkuperää. Kaikki merkit viittaavat Hugon lähestyvään menehtymiseen, mutta isosisko Amicia ei ole valmis heittämään pyyhettä kehään. Hugon näkemät unet mystisestä saaresta ja saaren parantavista vaikutuksista ohjaa sisarusten uutta seikkailua.


Muutamista harha-askelista huolimatta tarina on yhtä raastava ja koskettava kuin ensimmäisessä osassa, josta kuuluu kiitos hyvin kirjoitetuille sekä ääninäytellyille sisaruksille. Erityisesti Amician näyttelijä joutuu painimaan vaikeiden teemojen kanssa. Lopputulos ei ole virheetön, mutta silti upea. Tarina toimii yleisestikin hyvin, erityisesti laajempien teemojen tasolla: pintatason juoni ei juuri yllätä tai vavahduta, mutta kerronta on niin sujuvaa, ettei käännösten näkeminen haittaa.



Vahvasti skriptattu ja tarinavetoinen A Plague Tale on tyylillisesti kuin Naughty Dogin elokuvamaiset teokset. Yhtenä hetkenä katsellaan upeita CGI-välivideoita, toisena seurataan eeppisesti lavastettua toimintakohtausta, jossa esimerkiksi ammuskellaan jokilaivan kannella tai paetaan päälle vyöryvää rottien hyökyaaltoa. Naughty Dogin muutaman vuoden takainen The Last of Us Part II on ilmiselvin esikuva: The Last of Usin jatko-osan tavoin myös A Plague Talen jatko-osa vaihtaa kahden päähahmon suhteeseen keskittyvän road trip -tarinan introspektiivisemmäksi matkaksi traumojaan käsittelevän naisen psyykeeseen. Vaikka Asobo Studios kulkee Naughty Dogin valaisemaa polkua, nostan peukkua konseptin rohkeasta uudistamisesta. Kaikki riskit eivät toimi, mutta jälki on tasaisen laadukasta.


Suurin riski on tarinan kaavassa: ensimmäinen osa oli tosiaan varsin perinteinen road trip, jonka hitaasti avautuvat paljastukset valoittivat hyvässä tahdissa sekä maailmaa että tarinan hahmoja. Jatko-osassa olisi voinut helposti olla samankaltainen kaari, mutta tarinassa on sisällöltään hyvin erilaisia akteja. Paneutumatta juonikoukeroihin voin sanoa, että esimerkiksi luontaista rytmiä rikotaan luvuilla, joista osa on hyvinkin lyhyitä ja tiukasti käsikirjoitettuja, kun taas toiset hyödyntävät avointen ympäristöjen maailmankerrontaa. Miellyttävän vaihtelun lisäksi rakenne palvelee erinomaisesti tarinaa, jonka kertomiseen peli mukautuu.

Ongelmiakin tietysti on, joista suurimmat löytyvät käsikirjoituksesta. Varsinkin päähahmo Amicialla on paha tapa sanoa aina ääneen, mitä tunteita hahmo milloinkin kokee, vaikka hienovaraisempikin kuvaus riittäisi. The Last of Us Part II:n hienous piili nimenomaan vahvoissa ja realistisissa roolisuorituksissa, joiden vuoksi The Last of Usin Ellie ei joutunut huutamaan surullisena ääneen “olen surullinen!” mutta A Plague Tale ei kykene läheskään aina samantasoiseen esitystapaan.


Hienovaraisuus ei ole muutenkaan Asobo Studiosin vahvuus: kulkutaudin kuihduttamat siviilit, taudin etenemistä väkivalloin hidastavat sotilaat sekä pimeydestä vyöryvät rotat eivät selvästi tuoneet tarpeeksi inhotuksen tunteita, sillä päähahmoa kuljetetaan useamman kerran ties missä liejussa ja mätänevien ihmisruhojen täyttämässä viemärissä, jossa tarpoessa hahmot pidättävät epätoivoisesti oksennustaan. Tällainen iljetyksen hierominen naamaan on paitsi halpaa, myös tehotonta. Käsikirjoitus menee aidan samasta, matalemmasta päädystä myös muutaman hahmon ja toimintakohtauksen kanssa.



Uudistuksista huolimatta A Plague Tale on yhä A Plague Tale. Tarina etenee (yhtä avoimempaa poikkeusta lukuunottamatta) varsin tiukassa putkessa, jossa kohdataan vuoronperään rottia tai ihmissotilaita. Sotilaita vastaan taistellaan Amician lingolla, pommeilla ja varsijousella, joskin vastuksia voi vaihtoehtoisesti myös vältellä hiipimällä piilosta toiseen. Vaikka sisaruksilla on vastassaan yksi jos toinenkin armeija, kaikkea aikaa ei kuluteta ihmissotilaita vastaan. Ison osan ajasta vältellään näet pimeydessä väijyviä rottia. Jokaisesta mahdollisesta kaivosta, viemärinkannesta, kellarinovesta ja onkalosta vyöryvät rotat ovat päävastus pelin puzzleosuuksissa. Soihtujen sytyttämistä, kampien kääntelyä ja valaistujen oikopolkujen luomista ei ole lainkaan liikaa, sillä kulkutautia levittävien jyrsijöiden välttely on ensimmäistä peliä pienemmässä osassa: de Runet oppivat jo kertaalleen välttelemään rottia, eikä turhassa toistossa olisi ollut mitään järkeä.


Kuten aiemmin avasin, ensimmäinen A Plague Tale oli kertomus lapsista. Innocence keskittyi viattomiin sisaruksiin ja heidän alaikäisiin ystäviinsä, jotka asuivat satukirjan sivuilta repäistyssä hylätyssä linnassa. Pelin lisänimi ei ollut erityisen hienovarainen viittaus teemaan. Jatko-osa on selvä askel aikuisuuteen. Ensinnäkin satumaiset elementit ovat vähissä: seikkailevien orpolasten sijaan de Runet kohtaavat matkan varrella sodan ja tosielämän kovettamia aikuisia, ja tarina seuraa sadun sijaan ennemminkin aikuisille suunnattua mytologiaa tai realistista fantasiaa. Ero on ajoittain hiuksenhieno, mutta silti huomattavissa.

Myös pelimekaniikoilla on ollut kasvun paikka: toisin kuin ensimmäisessä pelissä, Amicia ei joudu enää jatkuvasti vahtimaan pikkuveljeään, sillä Hugo on nyt paljon omatoimisempi ja vahvempi hahmo. Hugon suojelemisen sijaan pelaaja voi keskittyä monimuotoiseen toimintaan. Vaikka Amicia ei ole keskiaikainen terminaattori, isosisko on tällä kertaa kaukana neuvottomasta. Amicia voi heittää, lingota, räjäyttää tai ampua nuolena viittä eri varianttia: tavallista, polttavaa, sammuttavaa, voimistavaa tai kutsuvaa iskua. Liekehtivä kivi ei ainoastaan kopahda kalloon vaan sytyttää myös tuleen; sammutusaineella vuorattu pikkukivi tai ruukku sammuttaa kohteensa liekin; voimistava isku sokaisee ja roihauttaa; kutsuva kivenmurikka saa rotat säntäämään kohteeseensa. Simppelit ainekset mahdollistavat paljon: soihdun varassa partioiva sotilas on pulassa jos liekki sammuu pimeällä kujalla, tervalammikossa kävelevä ritari roihahtaa upeasti pienestäkin liekistä.


Kaukoiskujen lisäksi Amicia voi nyt myös läimiä ja kuristaa lingolla, tai jopa puukottaa iholle pääseviä fransmanneja. Apua löytyy myös aikuisista: yksi taistelee miekalla ja kilvellä, toinen ohjaa vartijan reitiltään. Taistelun lisäksi myös hiipimistä on monipuolistettu. Hugon rottavoimat paikallistavat viholliset kuin kaikuluotaimella, ja lapset pystyvät hiipparoimaan ympäristöissä entistä useammalla tavalla. Vaikeusastetta on vaikea kuvailla, sillä Requiem on samanaikaisesti sekä hävyttömän helppo että turhauttavan rankaiseva. Yleisesti ottaen tekoälyn ÄO on kengännumeron kokoluokkaa eikä yksikään puzzleista haasta edes rotanviiksen vertaa, mutta pelissä tulee jatkuvasti äkkikuolemia turhalta tuntuvista asioista.



Vaikka kokonaisuus on selkeästi plussan puolella, keskiaikaista seikkailua pelaa mielellään jo sen takia, että peli näyttää kaikelta muulta kuin keskiaikaiselta. Upeat valaistusefektit ja animaatiot ovat jo oma juttunsa, mutta Requiemissa on myös tyyliä: ruudulle vyörytetään jatkuvalla syötöllä hienosti suunniteltuja ympäristöjä, mielenkiintoisia rakennelmia, eeppisiä kohtauksia ja postikortista repäistyjä maisemia. Maan uumenista vyöryvät rotat ovat hirvittävän hienosti toteutettu vastus, joka jaksaa inhottaa kerta toisensa jälkeen. Requiemin musiikit ansaitsevat nekin omat kehunsa: jousipainotteinen soundtrack vaihtelee vertahyytävän kauhun, jännityksen ja mystiikan välillä mestarillisesti.


Kaikista kehuista huolimatta Requiem jää millin päähän siitä korkeimmasta A-luokasta. A Plague Tale on upeasti luotu kokonaisuus, jonka jatko-osa uskaltaa samanaikaisesti sekä laajentaa ensimmäisen osan elementtejä, että ottaa omia riskejä – lopullinen laatu ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi korkealla. Hienovaraisuutta kaipaavat psykologiset hetket eivät ole tarpeeksi syväluotaavia, eikä peli löydä täydellistä balanssia vauhdikkaan toiminnan ja alkukantaisen pelon välillä. Mitään suoranaista vikaa Requiemissa ei silti ole, ja tarinavetoisia seikkailupelejä rakastavien kannattaa ehdottomasti tutustua A Plague Talen kauhistuttavaan maailmaan. Amician ja Hugon koskettava tarina kietoo pauloihinsa jo ensi hetkistä lähtien, eikä ote hellitä ennen viimeistä ruutua.

A Plague Tale: Requiem on pelattavissa ilmestymispäivänä Xbox Game Passin kautta sekä PC:llä, pilven kautta että Xbox Series S/X:llä.