Ei ole Virtua Tenniksen voittanutta, tuumaa menneisyyteen jämähtänyt retrosetä. Pelasin Segan tennispeliä 2000-luvun alkupuolella niin paljon Dreamcastilla ja pelihalliversiolla, että ohjausliikkeet tarkkoja rajaa hipovia ohituksia myöten tulevat edelleenkin selkärangasta, mikäli peli eteeni isketään. Xboxin Top Spin -pelit ja Virtua Tenniksen myöhemmät jatko-osat pääsivät lähelle tuota elämystä, mutta vieläkään sitä ei ole ylitetty. Uusin yrittäjä on Kalypso-julkaisijan ja Torus Games -tekijän Matchpoint: Tennis Championships.


Kalypso Media on tunnettu lähinnä Tropico-sarjastaan, vaikka se on julkaissut pienempiä nimikkeitä vuosikymmenten ajan. Matchpoint onkin sen ensimmäinen loikkaus varsinaisten urheilupelien puolelle. Torus Games taas on pitkän linjan tekijä keskinkertaisten lisenssipelien työstäjänä ja se on tehnyt joitakin NBA-pelejä, mutta kumpikaan osapuolista ei varsinaisesti laadun tae ole.

Mielestäni urheilupelien tärkein (ja pelinkehittäjien kannalta yksi vaikeimmista) ominaisuuksista on vaikeustason ja kontrollien hiominen sellaisiksi, että pelaaja tuntee pystyvänsä haastamaan tekoälyparhaimmiston kohtuullisen nopeasti, mutta silti hyväksi tulemiseen vaaditaan treenaamista. Käytännössä siis se perinteinen “helppo oppia, vaikea tulla mestariksi” lisättynä pienellä urheilusankarillisuuden tunteella. On eri asia iskeä ässiä tuntemattomien pelaajien tennistossujen viereen kuin pärjätä palloralleissa maailmanlistan ykkösille.


Siksi suupieleni kääntyivätkin ensikosketuksessa ylävinkkeliin, kun ensimmäinen tutoriaali käynnistyi ja havaitsin, että ohjausmenetelmä oli kopioitu lähes kokonaan ja melko toimivasti Virtua Tenniksistä. Monet pelit yrittävät tuoda kontrolleihin lisää tenniksen satunnaisuuden realismia tai muita ylimääräisiä lisäominaisuuksia, jotka lopulta vesittävät sen keskeisimmän koukuttavuuden.

“Lähes kokonaan ja melko toimivasti” aiheuttikin aluksi ongelmia meikäläiselle, jolla Segan palloilun lyönnit tulevat selkärangasta miettimättä. Matchpointin ohjauksessa on nimittäin muutama lisämutka, jotka piti oppia … käytännössä olemaan huomioimatta. Lyöntityyppi, kierteet ja lyönnin voimakkuus suoritetaan samaan tapaan kuin klassikkopelissä, mutta sen jälkeen pelaaja saa niin halutessaan sotkettua kuviot yrittämällä liian kovaa tai tarkkaa lyöntiä. Kun ottaa rennosti ja antaa tekoälyn avustaa, pääsee pitkälle ilman hikikarpaloita.


Uskomattoman aneemisen äänimaailman lisäksi tämä helppous vie osaltaan peli-iloa. Jossain muuallakin mättää, sillä monen pikkuvian kombinaation myötä en vain päässyt sisään sellaiseen zoneen, joka parhaita urheilupelejä pelatessa syntyy: Ympäristö häipyy ajatuksista ja adrenaliini nousee juuri sopivalle tasolle. Voisin kuvitella, että kilpailuhenkistä kaveria vastaan pelatessa Matchpoint pääsee paremmin vauhtiin, varsinkin, kun silloin voi koittaa ottaa riskinkin uhalla käyttöön niitä kikkoja, joita ei tekoälyvastustajia vastaan välttämättä tarvita.

Niissä vastustajissa on mukana kourallinen lisensoituja tennistähtiä (mm. Daniil Medvedev, Madison Keys sekä ilmeisesti tennismuseon lasivitriinistä kaivettu Tim Henman), mutta suurin osa toiseen päähän kenttää asettuvista mailanheiluttelijoista on keksittyjä tapauksia tai sitten nimiä, joita ainakaan minä en tunnistanut.


Pelillinen epätasapaino heijastuu ja vahvistuu entisestään myös teknisessä toteutuksessa. Hahmonluonti on PS3-aikakaudelta, käyttöliittymät Excelistä ja graafinen loisto muutenkin kaukana siitä, mitä joissain urheilupeleissä nykysukupolven konsoleilla on nähty. Pienehkön studion ja julkaisijan resurssien puute repsottaa reunojen raoista, eikä Matchpointin pariin tee mieli palata takaisin parin päivän tauon jälkeen.