Että vaihteeksi pieniä ninjoja? Kuka ei keksi kolmessa sekunnissa useampaakin tuoreempaa peli-ideaa? Big Boned Ninjas: helposti hengästyvien töppöjalkaisten möhömahaninjojen on yritettävä pysyä piilossa ja suoritettava tehtäviä nopeasti insuliinipistosten välissä. Faking Huge Ninjas: Godzillan kokoisten ninjojen on hiippailtava suurkaupungeissa ja siemennettävä kuuluisia monumentteja. Haaveeksi jää.

Ninjoista, joskin pienistä sellaisista, kertova Mini Ninjas ei ole huono peli, mutta se on se sama peli kuin moni muu. IO Interactive tunnetaan parhaiten Hitman-sarjasta, eli täten myös siitä, että pelaaja saa valita etenemistavan. Lähinnä vaihtoehtojen määrä vie mini-ninjojenkin seikkailut plussan puolelle.



Paha Samurai Sotalordi on päässyt irti ja muuttanut viattomia eläimiä kätyreikseen, jotka muistuttavat Marvin Marsilaista. Ohjekirja väittää sankarimme Hiron olevan viimeinen henkilö, joka kelpaa maailmaa pelastamaan. Kateellisten panettelua: standardit ninjahommat hoituvat klopilta kylmän asiallisesti. Tarinaa tai muuta sellaista ei ole vaivaksi asti. Hiro klaaraa viisi maailmaa ja loppupomoa. Matkan varrella pelastetaan ninjavuoren muut oppilaat, joiden välillä päästään sitten vapaasti vuorottelemaan. Futon nuija tepsii kookkaisiin samuraihin. Shunilla on jousi. Huilutytöllä Suzume ei tee mitään. Seivästytöllä Kunoichi ei tee mitään. Wolverine-fani Tora lienee paras lähitaistelija, mutta hänellä ei tee mitään. Hiro kykenee ainoana loitsimaan, joten kumppaneiden käyttö on taktinen veto lähinnä nukkumatin käydessä päälle.

Mini Ninjas on askarreltu suunnilleen näin. Ensin on luotu lapsiystävällinen suoraviivainen putkijuoksu, jonka voi hyvin pitkälti läpäistä rämpyttämällä hyökkäysnappia ja/tai juoksemalla vaarallisimpien konnien ohi. Tämä on tylsää, joten Hirolle on koodattu kavereita, ninjatavaroita ja loitsuja. Putkea on levennetty, jotta vaarattomien vaarojen ohi voi hiipiäkin. Muutamista alueista on tehty avoimia ja kentistä löytyy myös kokonaan vaihtoehtoisia reittejä, joten illuusio vapaudesta syntyy. Paras esimerkki irrallisesta yksityiskohdasta on loitsu, jolla otetaan eläimiä haltuun. Hiro voi pomppia pupuna vaarallisen väijytyksen ohi tai kouria konnia karhuna - tai tehdä vastaavia asioita ihmisenä. Kerran ajattelin muuttua linnuksi päästäkseni nopeasti muurin yli. Mutta ei lintu sitten lentää osannutkaan. Ominaisuus on vain ilmaa.

Hahmo ja rankaisutapa on yleensä vapaasti valittavissa: useimmat hyökkäykset kaatavat useimmat kelmit. Kaikki keinot huomioidenkin helpoin tapa läpäistä peli on juosta siinä putkessa ja väistellä. Kokemusta jää saamatta, mutta niin jää hiippaillessakin. Tasojen nousu helpottaa peliä entisestään, sillä Hiron vaarallisuus kasvaa nopeammin kuin yksitoikkoinen vastustus. Vaativimpien temppujen vapaaehtoisuus on sinänsä fiksu juttu nuoremmille suunnatussa pelissä. Kuvittelisin vaikeustason olevan kohdallaan kohdeyleisölle, vaikka kaikkein kokemattomimmat varmasti juuttuvat muutamaan pientä harkintaa vaativaan kohtaukseen. Heinän vaarallisuudella varustettujen perussamuraiden sekaan on ripoteltu pientä jäynää. Juokseminen päin keihäsmiehiä on huono idea. Suojakentällä panssaroidut velhot voivat muuttaa eläimiä takaisin samuraiksi. Körmysamurait ja mitkä lie maagiset samurait kaatuvat ajoitusta vaativilla komboilla, mikä tuottaa kovimmalla vaikeusasteella jopa ongelmia (jos tilanne on ruuhkainen, eikä pelaaja tahdo juosta ohi).

Vihollislauman pysäyttäminen pippuripommilla ja tornadon luominen yskivän poppoon keskelle on yksi esimerkki toimintatavasta, joka ei ole kovin käytännöllinen, mutta huvittava kuitenkin. Leikki on kivaa ja sadismikin aivan sallittua, sillä ninjat eivät tapa ketään, vaan tosiaan vapauttavat eläinparkoja ahdingosta. Peli välittää tunteen, että pienoisninjat elävät harmoniassa ympäristön kanssa. Ninjafiiliksiä parantaa sellainenkin säätö, että suurin osa parannus- ja muista taikajuomista tehdään itse, kunhan jostain kentän laitamilta on löytynyt yrttejä.



Kontrollit eivät täysin uponneet selkäytimeeni missään vaiheessa. Ohjaimen kaikki ulottuvuudet ovat käytössä, lukuun ottamatta 75 % ristiohjaimesta, ja juuri ristiohjain olisi kätevä pyhittää inventaarion käytölle pelissä, jossa sähelletään vaihtoehtojen kanssa. Kaikki mitä on tehtävä, on helppo tehdä, mutta joskus jokin tietty kokeilu kuten pippuripommi/tornado-kombo tuntuu tervaiselta. Oma nappi on päätetty pyhittää sellaisellekin tempulle kuin hatun laittamiselle päähän. Lätsä toimii kilpenä, veneenä ja kelkkana, ja yhdessä mäenlaskukohtauksessa pitää oikeastikin ohjata. Tasoloikkaa on vain vähän ja kohtaukset antavat paljon anteeksi. Kaksi tai kolme kenttää pääsi yllättämään siten, että ajattelin kenttäsuunnittelun olevan aika jännää, mutta yleisesti kyse on lähinnä kokoelmasta mahdollisuuksia.

Tyyli ja taide ajavat asiansa. Aivan aluksi, kun vain kävelin eteenpäin, ajattelin pelin olevan ruma ja kliseinen. Aloitettuani aktiivisen leikkimisen ja vaihdettuani hard-tasolle (joka vastaa useimpien pelien iisiä), peli alkoi tuntua ihan kivalta, ja vau, näyttääkin siedettävältä kiitos automaattisen itsepetoksen. Kovasti tutun oloinen söpötyyli tuntuu Wiin ehdoilla väsätyltä jo teknisessäkin mielessä. Jotkut maisemat miellyttävät kokonaisuutena. Rujoja ovat vähintäänkin välianimaatiot: kameran zoomatessa liian lähelle paljastuu, että niinkin pyöreät asiat kuin silmät ovat kulmikkaita. Tietokoneanimaatiolla on väsätty ainoastaan ninjojen esittelyvideot, jotka näyttävät juuri siltä miltä pelikin saisi näyttää.

Kyseessä lienee huumoripeli, mutta hymyyni tuli hieman sarkasmia. Viholliset on tosi tyhmii ja kans tosi pelkureit', mikä tulee ilmi sekä mätkiessä että hiippaillessa. Samurailordia lukuunottamatta isottelevat pomohahmot kaatuvat heh-heh-hassusti nykytyylisissä välinäytöksissä, jotka ovat samalla reaktiotestejä. Yksi pomoista pitää saada tukehtumaan omiin pieruihinsa ennen reaktiotestiä. Niin! Kun et ole luonnostasi mielenkiintoinen, sympaattinen etkä hauska - syö pussi lakuja ja herätä tunteita ja keskustelua.



Moninpelin puute on erityisen suuri sääli. Kertomukseen kuudesta ninjasta yhteistyötila sopisi ja peli vihjailee ihan varsinaisilla ansioillaankin, että näissä ympyröissä mahtuisi kirmailemaan useampi heppu. Niinkin kulunut moninpelitila kuin lipunryöstö kuulostaisi mielenkiintoiselta vaikka jo näissä yksinpelikentissä, kun konstit kerran ovat monet.

Yksinpelissä ei kauaa nokka tuhise. Standardi minimikesto pelille on teoriani mukaan 8 tuntia. Mini Ninjas kesti kourissani jokusen minuuttia enemmänkin, mutta tähän lasketaan lopputeksteihin etenemisen lisäksi useampi tunti vaihtoehtoisten etenemistapojen testailua ja kokematta jääneiden loitsujen etsiskelyä. Luultavasti peli on mahdollista juosta läpi kahdessa. Erilaisia vihollisia on laskutavasta riippuen noin kymmenen ja vähän erikoisemmat kohtaukset voi laskea yhden käden sormin, joten lisää ei varsinaisesti jää kaipaamaan.

Tämmöiset ihan kivat hutaisut ovat alkaneet tuntua entistä pahemmalta riistolta nykyään, kun Live Arcadeen ilmestyy laatua sievistettyyn hintaan.