Brittiläinen Supermassive Games on noussut pelikauhun suurten nimien joukkoon viimeisten vuosien aikana. Until Dawn aloitti niin kutsutun Dark Pictures Anthology -pelisarjan, jonka pelit ovat kyllä tyyliltään ja toteutukseltaan hyvin samanlaisia, mutta ovat silti tarjoilleet mukavan erilaisia kauhukokemuksia.


Kun pelejä on kertynyt jo useita, on suorastaan yllättävää, että “teinit kesäleirillä” -aihepiiri on antanut odottaa itseään näinkin pitkään. Onhan kyseessä kuitenkin lähtökohta, jonka ympärillä lukemattomat slasher-leffat pyörivät 80-luvulla. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka The Quarry ei olekaan ihan tyypillinen kesäleiri-slasher-tarina.



The Quarryn tarina ja miljööt sopivat hyvin sen julkaisuajankohtaan, sillä aurinkoiset kesäleiritunnelmat tuntuvat jopa Suomessa juuri nyt kovin uskottavilta ja jokainen saa ihan omassa olohuoneessaan kokea tarinaan hyvin sopivia lämpötiloja.


Hackett’s Quarry on kesäleiri jossain New Yorkin osavaltion pohjoisosissa ja tarinamme pyörähtää käyntiin kun leiriläiset kotiin vievä bussi kiihdyttää ulos porteista ja kohti kaupunkia. Jäljelle jäävät vain leirin ohjaajat, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat jäämään leirille vielä yhdeksi yöksi. Tämä on klassinen virhe, sillä kaikki tietävät, että ylimääräisen yön viettäminen missä tahansa on kuin vertauskuvallinen keskisormen ojennus kohtalon suuntaan, eikä moista katsota hyvällä. Aurinko on hädin tuskin ehtinyt laskea, eivätkä kaikki juomatkaan ole vielä historiaa kun ensimmäiset ohjaajat joutuvat jo veristen hyökkäysten kohteeksi.

En sen enempää spoilaa tarinan taustalla vaikuttavia tahoja tai sen selityksiä, sillä niiden selvittäminen on suuri osa draaman kaarta ja ne kannattaa kokea tietenkin itse. Sen sanon, että tarina on jälleen onnistunut imitoimaan hyvin esikuvana toimivaa leffagenreä, lainaillen ideoita ja suoria vaikutteita milloin mistäkin. Ilkeämpi voisi sanoa, että näin muodostuu kliseinen kokonaisuus, mutta se on tavallaan tarkoituskin. Supermassiven kauhupelit kuitenkin ovat selkeitä kunnianosoituksia milloin millekin kauhuleffojen genrelle (tai joskus jopa selkeästi tunnistettaville yksittäisille elokuville).



The Quarry ei ole osa Dark Pictures Anthology -pelisarjaa, mutta sitä ei kyllä rehellisesti sanoen välttämättä edes huomaisi epäillä, jos joku ei sitä olisi minulle kertonut. Rakenne on miltei viimeistä piirtoa vaille samanlainen kuin Supermassiven pääsarjassa, mitä nyt mausteet ovat hieman erilaisia. Tarinan lukuja rytmitetään taas vetäisemällä pelaaja irti tarinasta puhumaan oudon yliluonnollisen kertojan kanssa, mutta tällä kertaa kertoja ei ole Tony Pankhurstin esittämä kuraattori, vaan pääkallojen ja voodoo-tarvikkeiden keskellä istuva vanha noita. Ja siinä ne erot sitten suunnilleen olivatkin.


Mutta miksi edes vaivautua? Miksi näin pienen eron takia erottaa The Quarry pääpelisarjasta? Taustalla ovat bisnessyyt: The Quarryn oli alkujaan tarkoitus olla Googlen megaflopiksi muodostuneen Stadian yksinoikeus, mutta kun firma kakki sänkynsä totaalisesti edes valoja sammuttamatta, Supermassive julkaisi pelin vähin äänin muillekin alustoille.

Tämä tarkoittaa, että pelaaminenkin on käytännössä samanlaista kuin Dark Pictures Anthologyn muissakin peleissä. Tarina on rytmitetty hyvin ja sisältää vuoroin rauhallisempia ja seikkailupelimäisiä osioita, joiden välissä sitten juostaan paniikissa pitkin pimeitä metsiä tai väistellään kuoleman kouraa. Toimintaosiot ovat ennalta purkitettuja animaatiokohtauksia, joissa pelaajan vastuulla on painella oikeita nappeja oikeaan aikaan, jotta ohjattava hahmo vaikka väistää eteen osuneet oksat tai ei kompastu pimeässä maassa piileskelevään oksaan. Jos epäonnistuu, toisinaan tarina haarautuu uusille poluille, toisinaan taas yksi ohjattavista hahmoista saattaa kuolla pysyvästi ja verisesti.


Hauskasti hahmojen kohtalot eivät ole vain reflekseistä kiinni, vaan pelaajan tekemät valinnat voivat myös vaikuttaa tarinan kulkuun joko välittömästi tai paljon myöhemmin. Jos ei huomannut poimia huoneesta lamautinta ennen kuin avaa oven, jonka takana tappaja piileskelee, ei välttämättä voi enää tehdä mitään välttääkseen kohtaloaan. Ja jos taas toisaalta antoi haulikon kaverilleen kun porukka hajaantuu kahtia, aseeton leiriläinen voi joutua ikävään välikäteen tunteja myöhemmin. Tai kenties kaveri voikin nyt välttää muuten varman kuolemansa.

Haluan nostaa hattua Supermassivelle siitä, että peliin on laitettu mukaan runsaasti saavutettavuusominaisuuksia. Niitä ei ole pakko käyttää, mutta peli ei myöskään sakota mitenkään siitä, jos antaa vaikka niihin takaa-ajojen napinpainalluksiin enemmän reagointiaikaa tai muuttaa “rämpytä nappia henkesi edestä” -kohtaukset pelkäksi napin pohjassa pitämiseksi. Näin pelaaminen muuttuu mahdolliseksi monille sellaisillekin, joille ne alkuperäiset vaatimukset olisivat mahdottoman tiukkoja. Lisää tätä, pelaaminen kuuluu kaikille.



Tässä vaiheessa Supermassiven kauhupelit eivät enää yllätä, sillä ne noudattelevat pelistä toiseen hyvin tuttuja kaavoja. Toisaalta koska tarinat ovat aina uusia ja myös tyyliltään kovin erilaisia, tämä ei ole minusta suunnaton ongelma. Tällä kertaa tarinakin toimi paremmin ja viihdytti enemmän kuin House of Ashesissa, joka tuntui aikanaan jotenkin kovin lyhyeltä paketilta. The Quarrylla on pituutta jonkin verran enemmän ja siinä missä House of Ashes oli pelattu läpi noin kuudessa tunnissa, The Quarry viihdytti minua reilut 10 tuntia.

Mukaan on tungettu myös mahdollisuus katsella koko peli ei-interaktiivisena elokuvana, useilla tuunausoptioilla. Haluatko nähdä tarinan, jossa kaikki selviävät? Tai jossa kukaan ei selviä? Tai jossa kaikki kokevat sen kamalimman mahdollisen loppunsa? Siitä vain katselemaan.

On toki myönnettävä, että kesäkuu ei ole sitä parasta aikaa kauhutarinoita varten, sillä pikimustan kauhupelin pelaaminen auringonpaisteen ja linnunlaulun keskellä kieltämättä vesittää vähän tunnelmaa ja tekee jopa tapahtumien seuraamisesta ajoittain hankalaa. Jos tästä pääsee ylitse vaikka järeiden pimennysverhojen avulla, The Quarry on esikuvalleen uskollinen ja viihdyttävä kauhukokemus.