Unkarilaisella NeoCore Gamesilla on pitkä historia kuningas Arthurin taruston parissa. The Role-Playing Wargame -lisänimellä kulkeneet King Arthur -pelit muuttivat myyttisen Britannian Total War -henkiseksi strategiapeliksi. Uudet tuulet puhaltavat, kun King Arthur: Knight’s Tale ottaa läheisemmän näkymän pyöreän pöydän ritareihin. Mutta kuka istuukaan kuninkaan valtaistuimella?



King Arthur: Knight’s Tale on täysin omanlaisensa kokemus. XCOMin kaltaista ryhmätaktikointia, roolipelielementtejä sekä kevyttä päämajanrakentelua yhdistävä strategiapeli oli minulle todella positiivinen yllätys. Vaikka napakymppiin ei päästä, Knight’s Tale tarjoaa kenties parasta vuoropohjaista taktikointia vuosiin, vaikka ensituntumalta pelkäsin pahinta.


Perinteisen taruston sijaan Knight’s Tale alkaa siitä, mihin tarina yleensä päättyy: kuningas Arthurin ja Mordredin kaksinkamppailu päättyy huonosti kaikille osapuolille, ja suuri kuningas siirtyy vehreämmille niityille. Kuninkaan ruumista Avalonin saarelle kuljettanut alus joutuu myrskyn riepottelemaksi, ja Arthurin ruumis katoaa. Pian alkaa tapahtua kummia: kuolleet nousevat haudoistaan, pahan voimat kasvavat ja maa muuttuu aroksi. Mikä pahinta, itse Arthurin huhutaan nousseen kuolleista pahuuden korruptoimana hirviönä. Avalonin ainoa toivo on Arthurin jo kertaalleen kukistanut Mordred: jos kuolleista herättäminen teki Arthurista hirviön, ehkä se voisi muuttaa Mordredin sankariksi.

Knight’s Tale on yllättävän laadukkaasti kirjoitettu, vaikka mistään mestariteoksesta ei ole kyse. Tarina itsessään kulkee johdonmukaisesti eteenpäin, mutta suurimmat ongelmat ovat tonaalisia: ajoittain mennään synkkään päätyyn niin ärhäkkäästi, että jopa rankkasateessa The Curea kuunteleva emokin neuvoisi piristymään. Knight’s Talen lukuisista tarinoista onnellisimpia ovat ne, joissa Avalonin naisväestön raiskaus ei pääty kuolemaan, tai periaatteensa myynyt isä joutuu tappamaan lapsensa vain kerran.


Kurjuudessa rypeminen sopii kyllä pelin henkeen, sillä Knight’s Talen maailma on läpeensä mätä ja korruptoitunut. Kuninkaantappaja Mordredikaan ei voi pelastaa Avalonia yksin, joten petoksista ja murhatöistä tunnettu ritari kokoaa uuden pyöreän pöydän ritarikunnan. Camelotin linna täyttyy hiljalleen tutuista nimistä: mukaan liittyy muun muassa mystinen velho Merlin, Isoldeen palavasti rakastunut Tristan sekä Arthurin leski Guinevere. Arthur ja Mordred eivät ole kuitenkaan ainoat, joita elämä (tai kuolema) on kohdellut huonosti, joten yllätyksiä on tarjolla.



Knight’s Tale tuo taistelun aiempaa lähemmäs. Toisin kuin aiemmissa Total Wareja kopioineissa peleissä, Knight’s Tale on XCOMin kaltainen taktiikkapeli, jossa ohjataan nelihenkistä tiimiä. Vuoropohjaista taktikointia myös riittää, sillä Avalonissa seikkaillaan kymmenien tuntien edestä. Roolipelielementit näkyvät kyvyissä ja muussa hahmoluokkiin pohjautuvassa hahmonrakentelussa. Hahmonrakennus on hyvällä tapaa rajattua: kymmenien eri taitojen sijaan hahmoilla on tiivis setti kykyjä, joita voi availla haluamassaan järjestyksessä. Hahmoluokkien sisällä erot jäävät varsin pieniksi, mutta vaihtelua on tarpeeksi että jokainen erottuu yksilönä – eikä koko peliaika tuhlaannu lukemattomien hahmokokonaisuuksien suunnitteluun. Kokemustasoja tulee juuri sopivalla tahdilla, että jokaisen elintärkeän pisteen sijoittamista miettii tarkkaan; tarjotut kyvyt ovat samanaikaisesti niin jännittäviä, että niitä haluaa päästä heti testaamaan.


Lancelotin miekkavalinnan ja Percivalin haarniskan lisäksi pyöreän pöydän pääjehun pitää päättää rakennusprojekteista. Camelot on pahasti ränsistynyt ja Avalonin väestö jatkuvasti jonkin kriisin keskellä, mutta resurssit ovat rajallisia. Maantierosvojen polttaman kylän jälleenrakentaminen vaatii kultaa, mutta niin vaatisi myös kaikille sankareille +5% elinpisteitä antava päivitys. Lisäpeti lasaretissa pitäisi sankarit taistelukykyisinä – vai olisiko sittenkin järkevämpi panostaa kauppiaan tarjoamaan haarniskaan, ettei lisäpedille tulisi edes tarvetta? Kaiken tämän lisäksi pelissä kohtaa jatkuvasti tilanteita, joihin reagoiminen määrittää Mordredin valtakunnan asenteita: kylmäveriset päätöset antavat tyrannia-pisteitä, kunniakkaat valinnat tekevät oikeudenmukaisemmaksi. Samanlainen binäärijako on myös pakana- ja kristinuskolle. Pisteitä keräämällä ansaitaan erilaisia bonuksia, kuten uusia sankareita tai ominaisuuksia.

Resurssien sijoittaminen ja valtakunnan pyörittäminen on mukava lisä jo valmiiksi moninaiseen pakettiin, mutta oman linnoituksen kunnostaminen ei ikinä nouse XCOMin päämajan rakentamisen tasolle. Sen sijaan että pelaaja saisi oikeasti päättää mitä missäkin tornissa ja kojussa tapahtuu, pelaaja vain ostaa valmiin päivityksen. Vastaavaa näkyy myös pelin muilla osa-alueilla: Knight’s Tale on selkeästi hyvin tehty peli, mutta erinomaisia ideoita ei ole aina ilmaistu parhaimmin tavoin.



Hyvä tarina kuljettaa peliä mukavasti eteenpäin, ja valtakunnan pyörittäminen sekä hahmonrakennus tuovat sisältöön vaihtelua, mutta Knight’s Tale on ennen kaikkea taktiikkapeli. Ylivoimaisesti suurin osa ajasta menee ritarien ohjaamiseen eri tehtävissä: pääjuoni kuljettaa Mordredia uuteen yhteenottoon Arthurin kanssa, jonka lisäksi Avalonissa riittää sivuhommia. Vaikka kyse on ritareista, urotyöt harvemmin sisältävät prinsessojen pelastamista tai lohikäärmeiden kukistamista.


Vaikka välillä etsitään Graalin maljaa tai pelastetaan ikiaikainen soturikuningatar mentaalivankilasta, sivutehtävissä keskitytään enemmän tai vähemmän turpamättöön. Vaikka tavoitteissa harvemmin on vaihtelua, turpiin vedettäviä on onneksi useampaa varianttia: sankarit listivät tavanomaisten ryövärien lisäksi kaikkea zombie-armeijoiden ja keijujen väliltä. Joidenkin vihollisten erot ovat pitkälti kosmeettisia: ihmisjousimies ei eroa luurankojousimiehestä kuin henkiinheräämiskyvyllä, pakanajousimieheen eroa ei ole senkään vertaa. Pelin loppupäässä variaatiota nähdään onneksi enemmän, ja esimerkiksi päälle rynnäköivät kentaurikeijukaiset ovat jo aivan omanlaisensa yksikkö.

Onneksi variaatiota syntyy puhtaasti siitä, miten moni elementti pelissä voi vaihtua: saman luurankoarmeijan kohtaaminen voi olla esimerkiksi tyystin erilainen kokemus, jos massiivista kilpeä kantavan defenderin ja varjoista iskevän vanguardin sijaan sankarit käyttävät jousipyssyjä tai viskovat tulipalloja. Hahmoluokissa on niin suuria eroja, että taisteleminen pysyy aina freesinä. Vaikka lähes jokainen taistelu alkaa suhteellisen samankaltaisesta tilanteesta ja seuraa tuttua kaavaa, haastetta on juuri sopivasti että jännite pysyy aina yllä. Hetkeksikin herpaantuva ote kostautuu aina: Knight’s Talessa ei tule game overia, vaikka Galahadin kaltainen sankari kaatuisi lopullisesti. Kuolema on niin merkittävä osa peliä, että yksi Camelotin päärakennuksista on kuolleille sankareille omistettu krypta.


Ritareiden on siis tarkoituskin kaatua ja maatua, johon viittaa myös pyöreän pöydän rajattu penkkimäärä: pöytään mahtuu vain 12 hahmoa samanaikaisesti, joten jos haluaa tehdä tilaa Morgan la Feyn mystiikalle, jostakusta on joka tapauksessa luovuttava. Tämä ei tarkoita etteikö jokainen kuolema kirpaisisi. Kuten genren peleissä on aina tapana käydä, Knight’s Talen sankareihin kiintyy matkan varrella – ja aina kun ritarin elinpisteet lähenevät uhkaavasti nollaa, alkaa ateistisinkin avalonilainen rukoilla tuuria niin vanhoilta kuin uusilta jumalilta.



Pelissä kohtalo koulii kuten koulii, mutta osumat ottaa mukisematta vastaan, sillä Knight’s Tale tuntuu hämmentävän reilulta peliltä. Monet genren suosikit, aina XCOMista Jagged Allianceen tuntuivat useinkin epäreiluilta, mutta Knight’s Talessa virheet olivat (muutamaa poikkeustehtävää lukuunottamatta) selvästi omiani. Ote ei myöskään ole liian ankara, eikä jokainen pieni virhe johda kymmeniä tunteja kasvatetun sankarin kuolemaan. Balanssi on muutenkin hyvällä tolalla: on kyse sitten action pointsien (AP) kokonaismäärästä, yksittäisen kyvyn AP-hinnasta tai vaikkapa loitsujen toimintaetäisyyksistä, Knight’s Tale tuntuu tarkkaan mietityltä ja hiotulta.


Pelkkiä kehuja ei silti ole tarjolla. Vaikka Knight’s Tale toimii suurimmilta osin moitteettomasti, bugeja löytyy. Osa tehtävistä vaati uudelleenaloitusta, peli kaatuili ja tallennukset korruptoituivat päivitysten johdosta. Välillä hahmotkin jumittivat ärsyttävästi ympäristöissä. Muutamia huolimattomuusvirheitäkin löytyy: välillä tuli vastaan kirjoitusvirheitä tai lähes identtisesti nimettyjä duplikaattiesineitä.

Vaikeusastekin heittelee ajoittain. Osa loppupään tehtävistä on lähestulkoon mahdottomia suorittaa ilman vaikeusasteen tiputusta, toiset urotyöt taas suoriutuvat kuin vettä vain. Pientä nipotusta annan myös tehtäväsuunnittelusta: alueet ovat välillä kunnon sokkeloita, ja niitä täytyy sahata edestakaisin, sillä uusia elinpisteitä ja panssaria tarjoavia levähdyspaikkoja kannattaa käyttää vasta kun on aivan pakko; samanaikaisesti kentistä löytyy piilotettuja arkkuja, jotka löytyvät vasta kun pelihahmo on kädenmitan päässä kalleuksista. Pengerryksien nuohoaminen ja levähdyspaikoille juokseminen ei ole sitä jännittävintä ritarifantasiaa.


Suurin ongelma on kuitenkin käsikirjoituksessa. Vaikka tarina itsessään toimii, Knight’s Tale yrittää olla aikuismainen väärällä tapaa. Synkistely on hyväksyttävää, mutta kurjuutta hierotaan niin pahasti naamaan, että ote tuntuu keskenkasvuiselta. Katsoin pelin innoittamana viime vuotisen The Green Knight -elokuvan, joka on Knight’s Talen tavoin nimenomaan aikuisille suunnattu tulkinta, mutta erot kahden teoksen välillä ovat kuin yö ja päivä: siinä missä elokuva osoittaa aikuismaisuutensa vahvalla symbolismilla, hienovaraisuudella ja teemojen kypsällä käsittelyllä, Knight’s Tale heittää ruutuun rivouksia kähisevän noidan ja yletöntä kurjuudessa rypemistä.

Ongelmat eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä, eikä King Arthur: Knight’s Talea kannata missään nimessä ohittaa vain käsikirjoituksen puutteiden vuoksi. Laadukasta vuoropohjaista taktikointia on niin harvoin tarjolla, että pienet hutiloinnit antaa helposti anteeksi.

Ritarikuntaa pääsee perustamaan myöhemmin tänä vuonna myös Playstation 5:n tai Xbox Series X:n kapula kädessä.