Joo, tiedän että peli ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Kirjoittelen näitä harrastuksekseni ehtiessäni, ja aina ei vain ehdi. Tämä on kuitenkin hyvä peli, joten halusin sen käsitellä.


Kirby on eräs suosikkejani Nintendon hahmoista. Kyky omaksua taitoja nielaisemalla mahdollistaa kekseliäät pelimekaniikat ja viimeistään hahmon veikeät tanssit sulattavat sydämen. Kun paketissa lupaillaan sarjan ensimmäistä 3D-osaa, rentoa co-oppailua, valtavien esineiden nieleskelyä ja vielä Switchiksi varsin hyvän näköistä grafiikkaa, kyllähän tämä pitää katsastaa.

Tuntemattomaksi jäävässä maassa on siis tapahtunut jotain, jonka seurauksena luonto on valtaamassa kaupunkeja, rakennuksia ja rantoja takaisin itselleen. Pienet Waddle-Dee-otukset asuttaisivat omaa kaupunkiaan, mutta nepä on kaapattu ja vangittu häkkeihin kuin New Zealand Storyssa ikään. Siispä Kirbyn on aika käydä pelastusretkelle läpi kauniisti raunioituneen maailman.


Seikkailemista ja otusten pelastelua helpottaa, että perinteisen ominaisuuksien rosvoamisen lisäksi Kirbyllä on nyt käytössään Mouthful-tila, jossa se voi nielaista vaikkapa auton ja ottaa sen näin haltuunsa. Samalla logiikalla se voi myös siirrellä esineitä ja vaikkapa kaataa seinän edessä olevia esteitä. Mouthful-tilaa ei käytetä kovinkaan spontaanisti, vaan toivottu esine on aina melko selvästi asetettu pelaajan reitille, mutta piristävä lisäys se on joka tapauksessa.



Kirby and the Forgotten Landin kohderyhmä on selvästi nuori – jopa niin nuori, että kannen PEGI 7 -leima hieman yllättää. Tarjolla on nimittäin erikseen Spring Breeze Mode, jonka mainostetaan olevan erittäin leppoisa vaikeustasoltaan. Huomioiden, että otin käyttöön sen vaikeamman eli Wild Moden enkä oikeastaan onnistunut kuolemaan ensimmäisten noin 10 kentän aikana, se tila mahtaa sitten olla jo todella helppo.


Nykymuodin mukaisesti tarjolla on myös matalan kynnyksen kaksinpeliä. Toinen pelaaja voi ottaa hallintaansa Waddle-Deen ja avitella vihollisten tuhoamisessa, vaikka P1:n pitääkin ohjastaa Kirbyä ja tehdä tarvittavat toimet, että peli etenee. Testailin tätä moodia 11-vuotiaan poikani kanssa ja totesimme yhteisesti, että kaksinpeli laskee ennestäänkin leppoisan vaikeusasteen vieläkin kasuaalimmaksi. Jonkinlaista gudiksi gittaamista voi sentään harrastaa bonuskentissä, joissa pitää käyttää tiettyä erikoiskykyä ja kerätä harvinaiset jalokivet talteen. Osa tavoiteaikarajoista on nimittäin melko tiukkoja, vaikka kentät pääsee toki läpi muutenkin.

Läpipeluuarvoa tuovat erilaiset haasteet, joita saa harvoin kasaan ensimmäisellä pelikerralla. Kentän lopuksi peli aina paljastaa yhden haasteen lisää, jos siihen ei ole muuten törmännyt. Osa kentistä on suoraviivaisia, toiset varsinaisia sokkeloita joihin voi melkein eksyäkin. Eri asia on sitten, kuinka moni jaksaa kahlata niitä läpi vielä uudelleen. Joskus on kuitenkin pakko, sillä tiettyjen esteiden avaamiseen vaaditaan tietty määrä pelastettuja Waddle-Dee-otuksia.



Switch-pelien grafiikkaa tulee kieltämättä arvioitua hieman eri asteikolla kuin vaikka PS5:n tai Series X:n, mutta Kirby on kyllä ihan oikeasti soma peli joka mittapuulla. Polygonien määrittely on moitteetonta ja tekstuurit näyttävät suloisen maanläheiseltä. Välillä tarkennuksella leikkimällä saadaan kuviin hienon lelumaista ilmettä. Myös kontrollit toimivat moitteettomasti (silloin kun Joy-Con malttaa olla driftaamatta) eikä isompaa moitittavaa löydy tekniikan puolelta mistään.


On kuitenkin selvä, että monelle kokeneemmalle peli muodostuu aika köykäiseksi välipalaksi. Kun en omalla hosumisellani onnistunut käytännössä kuolemaan edes alkupään pomovastuksiin, vakavammin videopelaamiseen suhtautuvat todennäköisesti marssivat pelin läpi varsin ripeään tahtiin. Mutta onneksi heitä varten on olemassa runsaasti paljon vaikeampia julkaisuja, jolloin kevyemmän viihteen ystävät sekä peliuraansa aloittelevat voivat nauttia Kirbyn seurasta tässä sympaattisessa ja hienosti toteutetussa tarinassa. Blue sky gamingia vailla vertaa.