XCOM on hyvä peli, mutta mitä jos geneerisen tieteismeiningin sijaan se olisi täynnä universumin parasta (tai ainakin äänekkäintä) meininkiä, Warhammer 40K:ta? Tämä on kysymys, johon pitkän linjan kehitysstudio, Complex Games, pyrkii vastaamaan tuoreella pelillään.


Rehellisyyden nimissä täytyy heti toisessa kappaleessa vetää hieman takaisin ensimmäisen kappaleen juttuja, sillä vaikka Warhammer 40K: Chaos Gate – Daemonhunters on selvästi sukua XCOMille, sukulaisuus on suunnilleen sillä tasolla, että kaksikko on nähnyt toisensa kerran jonkun serkun kaiman häissä.

Daemonhuntersin jujuna on, että Warhammer 40K:n perustyyliin se kannustaa pelaajaa olemaan aggressiivinen ja rohkea. Tuloksena on todella maistuva taktiikkapeli, joka ymmärtää aihepiirinsä kohtalaisen hyvin, mutta kaipaisi vielä hieman tuunausta.



Daemonhuntersin tarinan keskipisteessä ovat avaruusmerijalkaväen todelliset salaiset erikoisjoukot, Grey Knights -jaoksen taisteluveljet. Siinä missä muut mariinit käyvät ikuista sotaansa kaikkia ihmiskunnan vihollisia vastaan, Grey Knightit ovat sen pyhiä sotureita, jotka taistelevat kulisseissa kaaosta ja sen korruptoivia voimia vastaan. Tämä asetelma tekee janttereista ihan hyvän keskuspisteen pelille, sillä Grey Knightit ovat nimensä mukaisesti aina liikkuneet tavallaan ihmisten imperiumin harmailla laitavyöhykkeillä. Grey Knighteilla on omat erikoistuneet aseensa ja teknologiansa, jotka on kehitetty nimenomaan taisteluun demoneita ja kaaoksen katalia voimia vastaan.


Kun jaoksen pitkäaikainen komentaja kaatuu taistelussa kivitalon kokoista demonia vastaan, vastuu kauas korpimaille juuttuneen taisteluarkin komennosta kaatuu pelaajan harteille. Jaoksen muinainen neuvonantaja, enimmäkseen robottiosista koostuva Adeptus Mechanikuksen tukihenkilö ja porukkaan alkuvaiheilla liittyvä inkvisiittori toimivat neuvonantajina, mutta lopulta päätökset ja sitä myötä ristiretken menestyminen ovat pelaajan vastuulla.

Tämä suurempi strategiaosio toimii, kuten tällaiset pelit yleensäkin. Pelaaja tutkii uutta teknologiaa, korjailee ja parantelee taistelussa pahoin vaurioitunutta arkkia, manageroi sotureitaan ja suhaa tukka putkella ympäri tähtijärjestelmää sammuttelemassa kaaoksen aiheuttamia tulipaloja. Kyseinen sektori on joutunut taudin ja kuoleman jumalan, Nurglen, aloittaman ruton valtaan ja jos pelaaja ei hoida hommiaan riittävän asiallisesti, koko sektori tulee pian olemaan yhtä liman ja kärpästen kesäfestaria.


Tämän tyylisten pelien perustyyliin suuri osa haasteesta tulee siitä, että pelaaja ei ensimmäisellä tai toisella pelikerrallaan vielä välttämättä aivan ymmärrä, mitä lukuisista mahdollisuuksista kannattaisi painottaa. Mihin suuntaan mariinien kykypuita pitäisi kehittää, mitkä kyvyt ovat muita parempia, mitä tutkimuslinjoja pitäisi priorisoida, mitkä aluksen parannukset ovat elintärkeitä ja mitkä vain ihan kivoja juttuja. Niinpä kannattaa varautua siihen, että ensimmäiset pelikerrat todennäköisesti päättyvät tappioon jo muutaman tunnin pelin jälkeen.



Suurimmat erot XCOM-menoon löytyvät taktiikkatilasta ja alkavat siitä, että Daemonhunters sisältää paljon totuttua vähemmän satunnaisuutta. Jos joku kohde on aseen kantaman sisällä, laukaukset osuvat automaattisesti ja tekevät ennaltamäärätyn määrän vahinkoa. Tämä määrä laskee jos kohde on liian kaukana tai suojassa. Kriittiset osumatkaan eivät tee ylimääräistä vahinkoa, vaan polttavat kohteelta seuraavan vuoron toimintapisteitä tai tuottavat muita ylimääräisiä efektejä.


Koska kyse on Warhammer 40K -pelistä, Daemonhunters myös kannustaa pelaajaa hakeutumaan lähitaisteluun ja pelaamaan aggressiivisesti. Lähitaistelu on todella murhaavaa puuhaa ja esimerkiksi kriittisen osuman seurauksena vastustajalta saa iskeä irti raajoja tai murhata tämän kertaiskusta. Ja kun vihollinen puree pölyä, kaikki oman tiimin tyypit saavat hieman käytettyjä resurssipisteitään takaisin.

Pelaajan käytössä olevat aseet ja varusteet ovat yleisesti todella tuhovoimaisia ja miltei kaikissa aseissa on myös ylimääräinen erikoishyökkäys, joka polttaa normaalien toimintapisteiden ohella niitä jo mainittuja resursseja. Näin esimerkiksi raskaan konekiväärin voi pistää ampumaan räjähtäviä ammuksia, jotka pistävät kohteen ohella koko lähialueen paskaksi ja palamaan.


On selvää, että tällaisesta tuhovoimasta maksetaan kova hinta, sillä myös viholliset ovat semitylyn alun jälkeen täysiä paskiaisia. Niiden aseet ovat myös äärimmäisen tehokkaita ja tekoäly pelaa fiksusti. Totuttuun tyyliin yksikin väärä liike voi tarkoittaa mariinin kuolemaa, joskin ensimmäinen kuolema on vain harvoin pysyvä ja usein soturin saa palautettua pitkän levon jälkeen taas ruotuun. Tämä on erinomaisen tervetullut juttu, sillä kun peli pääsee vauhtiin, on ihan mahdollista joutua taistelemaan samaan aikaan toista kymmentä vihollista vastaan.

Tuntuu siltä kuin Chaosgate olisi tasapainotettu sen mukaan, että pelaaja osaa rakentaa itselleen täysin rikkinäisen neljän hengen ryhmän, joka hyödyntää eri hahmoluokkien erikoiskykyjä säälimättä. Erikoiskyvyt ovat kieltämättä todella muikeita, sillä kukapa ei tykkäisi vaikka tilaisuudesta teleportata koko ryhmäänsä keskelle vihollisporukkaa, joka yllättäen vaelsi näköetäisyydelle ja saman tien livahti suojaan odottamaan pelaajan liikkeitä aseet tanassa?


Mutta mitä jos ei ole vielä kantapään kautta opetellut näitä rikkinäisiä komboja, tai ei ole vain ehtinyt vielä avata kaikkia kykyjä? Sitten kannattaa varautua siihen, että turpaan tulee ja kunnolla. On välillä naurettavan turhauttavaa katsoa, kun viholliset yhdellä vuorolla herättävät kaikki kuolleet kollegansa uudelleen henkiin, paukauttavat kehiin eeppiset suojakilvet ja sitten taikovat kaikkiin pelaajan sotureihin ruton, joka vie reippaasti kykypisteitä ja nollaa erikoiskykyjen vaatimat resurssit. Parempi tuuri ensi kerralla!

Onkin haastavaa löytää se oikea tasapaino armottoman aggressiivisuuden ja takki auki juoksentelun välillä. Daemonhunter palkitsee aggressiivisuudesta ja sen avulla on mahdollista kääntää vaikeitakin tilanteita edukseen, vaikka siinä aiemmassa esimerkissä murhaamalla vihollisen velhon ennen kuin tämä ehtii heitellä suojaloitsujaan. Mutta jos velho on keskellä runsasta vihollisporukkaa, operaatio ei suinkaan ole helppo.


Myönnän että on todennäköisesti haastavaa tasapainottaa peliä niin, että ne tehokkaimmat kykykombinaatiot eivät muuta koko touhua täydeksi farssiksi, mutta samalla myös oikoen pahimpia ryppykohtia aloittelevien pelaajien tieltä. Silti jotain tämän suuntaista pitäisi tehdä.



Daemonhunters ei vaadi pelaajaltaan mitään Warhammer 40K -opintojen tutkintoa, jotta siitä voisi nauttia. Jos ajatus aggressiota ja hyökkäysvoittoista pelaamista kannattavasta taktiikkapelistä kuulostaa hyvältä, tässä sellainen olisi. Itse asiassa väittäisin ehkä, että liiallinen Warhams-innostus jopa hieman laskee nautintoa, koska kehitystiimi ei ole saanut aivan Warhammer 40K -universumin tyyliä ja ääntä vangittua.


Tuntuu usein siltä kuin seuraisi tarinaa, jonka kirjoittaja ei ole koskaan itse lukenut Warhammer 40K -taustamateriaalia, mutta on ehkä kuullut kaveriltaan epämääräisen kuvauksen siitä. Tämä ei toki tapa pelinautintoa, mutta nostaa välillä hieman kulmakarvoja.

Sanoisin, että Gears of War Tactics vie yhä voiton aggressiivisten ja persoonallisten XCOM-henkisten pelien kädenväännössä, mutta Daemonhunters ei jää mahdottoman kauas jälkeen. Se on erinomaisen nätti, vauhdikas ja enimmäkseen myös viihdyttävä peli, joka on muutaman hyvän päivityksen päässä mestariteoksesta.