Vampire the Masquerade – Swansong ei hyppää maailmaan kaikkein helpoimmasta tilanteesta. Se edellinen Vampire the Masquerade -peli, Bloodlines, on ehtinyt jo 18 vuoden ikään, mutta siitä huolimatta se muistetaan edelleen PC-pelaamisen parhaimmistoon kuuluvana roolipelinä.


Suurimmat syyt tähän olivat aika simppelit. Bloodlines oli erinomaisen hyvin kirjoitettu peli, jonka tarinaa seurasi mielellään. Lisäksi sen pelaaminen oli hauskaa, koska kehitystiimi oli löytänyt hyvän välimaaston alkuperäisen roolipelin mekaniikkojen ja pelattavuuden välimaastosta.

Tämä kaikki on hyvin oleellista taustatietoa, sillä tuore Swansong epäonnistuu näillä samoilla mittareilla aivan totaalisesti ja on melkoinen pannukakku.



Swansong on tyyliltään vähän kuin vampyyriaiheinen Life is Strange, ainakin osittain. Pelaaja ohjastaa kolmea vampyyriä Bostonin alamaailmassa. Vampire the Masqueraden maailmassa vampyyrit ovat eläneet yhteiskuntamme varjoissa ammoisista ajoista saakka ja välttelevät havaituksi tulemista niin kutsutun naamioleikkinsä ansiosta. Lyhyesti ilmaistuna kukaan vampyyri ei saa paljastaa olemassaoloaan tai vampyyrien yhteiskuntaa meille kuolevaisille, äärimmäisen ankarien seurausten uhalla.


Pelin tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun kahden vampyyriklaanin välisen liittouman juhlistamiseen suunnitellut juhlat muuttuvat hätätilaksi. Jotain on mennyt pahasti pieleen ja pelaajan ohjaama kolmikko löytää itsensä keskeltä tapahtumia. Edessä olisi kepeää roolipelailua ja pelaajan valintojen mukaan muokkautuvaa tarinaa, mutta hommassa on pari suurta ongelmaa. Näistä merkittävin on se, että jotenkin kehitystiimi on onnistunut ottamaan tarinan vampyyrien salaisen maailman valtasuhmuroinnista, selkäänpuukotuksista ja salaliitoista, ja tuottamaan siitä kokonaisuuden, joka saisi kuivuvan maalin katselun vaikuttamaan kiinnostavalta puuhalta.

Mekaanisesti tarinankerronta on ihan toimivaa. Pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat merkittävästi tarinan kulkuun, mikä on aina bonusta. Peli ei aina osaa ohjastaa pelaajaa eteenpäin mitenkään järkevästi. Esimerkiksi aivan pelin alkumetreillä tarkoituksena olisi etsiä erään vampyyrin asuntoa vampyyrien tukikohtana toimivasta pilvenpiirtäjästä. Peli itse ohjeistaa, että asunto on ensimmäisessä kerroksessa. Olemme selvästi kattohuoneistossa, joten ehkä joku kentän useista hisseistä vie takaisin maan tasolle? Pitkän kävelyn ja interaktiopaikkojen etsimisen jälkeen tämä ei tunnu toimivan. Lopulta löysin vampyyrin asennon kävelemällä rappuset ylös pelikentän toiseen kerrokseen, mikä ei kyllä mielestäni vastaa “ensimmäistä kerrosta” millään mittarilla.


Samanlaista löperöä tehtäväsuunnittelua on tarjolla jatkuvasti. Tuntuu siltä, että pelaajan tavoitteita kirjoittanut tyyppi ei ollut puheväleissä pelisuunnittelijoiden kanssa, joten vähän väliä tavoitteet ovat vain sinne päin ja pelaajan pitäisi tajuta, että todellisuus on aivan toisenlainen tai ainakin kuvauksesta on unohtunut muutamia tärkeitä askeleita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vähän väliä saa harhailla ympäriinsä etsimässä sitä yhtä kilkettä, jota olisi pitänyt tajuta käyttää tai katsoa, jotta skriptaus etenee.



Kuten monet varmasti tietävät, Vampire the Masquerade -pelit pohjautuvat saman nimiseen pöytäroolipeliin. Ymmärän kyllä, että kun pelinkehittäjät lähtevät työstämään digiversiota pöytäroolipelistä, on ihan oletettavaa, että pöytäpelin mekaniikkoja siirretään ainakin jossain muodossa myös digipeliin. Mitä intoa olisi vaikkapa Dungeons & Dragons -digipelissä, jossa ei olisi yhtään D20:n heittelyä? Swansongin tapauksessa homma on kuitenkin mennyt vähän överiksi.


Kaikilla kolmella pelihahmolla on pino ominaisuuksia, piirteitä ja kykyjä, jotka sitten vaikuttavat erinäisiin kohtauksiin. Osa ideoista on aika yksinkertaisia ja perinteisiä. Jos on nyyppä, saa vain vähän käpistellä velhon luolasta löytämäänsä tietokonetta. Jos taas on vähintään kahden kykypisteen veroinen hakkeri, voi yrittää haxoroida tietokoneen ja saada sitä kautta kätkettyjä salaisuuksia tietoonsa.

Swansong ottaa kuitenkin pari ylimääräistä askelta tämän lisäksi. Mukana on myös runsaasti vertauskuvallista kädenvääntöä, kun pelaaja yrittää vaikka urkkia keskustelukumppanilta lisää tietoa hyödyntämällä karismaansa tai suostuttelukykyään. Näissä väännöissä verrataan suoraan pelaajan ja kohteen kykyjä, mutta ei siinä vielä kaikki! Kykyjään voi myös väliaikaisesti boostailla polttamalla manapisteitään. Mutta myös kaverilla on satunnainen mahdollisuus boostata kykyjään, joten ei voi koskaan olla täysin varma, onko pistämässä manapisteitään nyt suoraan roskakoriin vai ei.


Erilaisia mekanismeja on ihan liikaa. Paljon vähempikin olisi riittänyt ja esimerkiksi suorat kykypisterajat erilaisten bonustoimien aktivointiin olisivat toimineet paljon paremmin. Toki satunnaisuuskin voi toimia tarinavetoisessa pelissä, sillä esimerkiksi Disco Elysium oli yksi viimevuosien tarinavetoisimmista peleistä ja se oli ladattu täyteen kykytarkistuksia. Mutta se oli myös hyvä ja taidolla tehty peli. Swansong… no, se ei ole.

Niinpä Swansongissa käykin helposti niin, että jos ei ole vain hankkinut hahmolleen oikeanlaisia kykyjä tai kädettää kykytarkistuksensa, jää jumiin. Ei totaalisesti, ei Swansongkaan niin tökerö tekele ole. Mutta pelaaminen kyllä tyssää pitkäksi aikaa kun pelaaja yrittää etsiä etenemiseen tarvittavan tiedon muita ja hankalampia reittejä pitkin. Usein tuntuukin siltä, kuin peli olisi suunniteltu niin, että pelaaja onnistuu suunnilleen kaikissa testeissä, vaikka todellisuudessa niin ei suinkaan käy. Kukaan ei sitten vain muistanut huolehtia siitä, että pelikokemus olisi viihdyttävä myös huonolla tuurilla.



Vertailu Bloodlinesiin on tavallaan epäreilua, koska se on kuitenkin yksi modernin PC-pelaamisen suurista klassikkoteoksista. Mutta samaan aikaan vertailu on myös väistämätöntä, koska se on saman lisenssin varaan rakennettu roolipeli. Ymmärtäisin kyllä, jos Swansong ei yltäisi samaan, mutta kun se ei päässyt edes kisapaikalle, vaan jäi puolimatkaan kompastuttuaan omiin kengännauhoihinsa.


Swansongia on selvästi kehitetty innolla ja rakkaudesta lisenssiin, mutta kokonaisuus ei vain toimi. Erilaisia vaiheeseen jääneitä ideoita ja mekanismeja on aivan liikaa ja kokonaisuus olisi varmasti ollut parempi, jos tiimi olisi kikkallut vähemmän ja keskittynyt enemmän hiomaan tarinaansa.

Nyt lopputulos on innoton ja tylsä teos, jonka tarina ei sieppaa mukaansa, jonka hahmoissa ei ole yhtään särmää ja jossa ei ole kovinkaan paljon pelaamisen arvoista. Pelatkaa mielummin Bloodlinesia, se voi olla 18 vuotta vanha peli, mutta myös aivan eri planeetalta kuin Swansong.