Square Enixin Octopath Traveler (arvostelu) oli kehittäjältä avaus uusien 2D-spritegrafiikkaa ja upeita 3D-ympäristöjä yhdessä hyödyntävien roolipelien suuntaan. Perinteiset roolipeli- ja strategiaelementit yhdistyvät vahvaan tarinapohjaisuuteen Triangle Strategyssa, jota voisi kuvailla Octopathin henkiseksi jatko-osaksi. Usealla tapaa oman näköisensä Triangle Strategy on jännittävä lisäys kevään 2022 pelivalikoimaan Nintendo Switchille.



Tarina sijoittuu fiktiiviselle Norzelian mantereelle, jolla kolmen eri valtakunnan välejä hiertävät resurssit ja niiden hallinnasta käytävä kilpailu. Politiikan ympärille kuroutuvan kertomuksen päähenkilö Serenoa on Wolffortin armeijasuvun vesa ja vastuussa Glenbrookin kuningaskunnan puolustuksesta. Serenoa on purjehtimassa järkiavioliiton satamaan Frederican, Aesfrostin suurruhtinaan tyttären kanssa, kun valtakunnan epävakaus lisääntyy odottamatta. Frederican, tämän tutorin Geelan, oman neuvonantajansa Benedictin, Glenbrookin prinssi Rolandin ja nopeasti tarinan edetessä kasvavan ja elävän hahmojoukon kanssa nämä muodostavat Wolffortin suvun sotaneuvoston sekä yhdessä taistelevan armeijan. Hyvää armeijaa ja uskollisia liittolaisia tarvitaan, kun hallitsijoiden ja kansalaisten hyvinvointia uhkaavat mutkikkaat juonet, taistelut ja salaliitot. Vastuun taakka on raskas.


Peli lähtee liikkeelle todella verkkaiseen ja kiireettömään tahtiin. Norzelian historiaa ja politiikkaa esitellään pitkien, tarinallisten dialogien kautta, jotka ovat pääasiallinen kerrontatapa eri osioiden välillä. Alku on selvästi muuta peliä hitaampi koko kontekstia rakennettaessa tyhjästä, mutta ensimmäisten taistelujen jälkeen pidot paranevat merkittävästi. Jaksoittain etenevässä tarinassa tullaan välillä pisteeseen, jossa kaikenkarvaisen sankarijoukkion on tehtävä päätös siitä, mihin seikkailu seuraavaksi vie. Tämä tapahtuu Scales of Convictioniksi kutsutun mekaniikan kautta. Kolmella vaakakupilla varustettu puntari edustaa kolmea arvoa: käytännöllisyys, moraali ja vapaus, jotka toistuvat myös Seronoan keskusteluvaihtoehdoissa. Pelaajalle ei tosin ilmaista, mitä näistä eri repliikit ilmaisevat, mutta tarinan muodostuminen intuitiolla ei haittaa lainkaan, sillä se tekee lopputuloksesta kiinnostavamman.


Koska hahmoja esitellään alussa paljon, on hienoa, että kaikille tärkeimmille puhuville hahmoille on tehty saataville kuvallinen esittely näiden repliikkien aikana. X-painikkeen painaminen näyttää puhujan tyylitellen piirretyn naaman sprite-ukkelin sijasta, jolloin on helppo yhdistää nimi ja hahmon tekemiset ja sanomiset toisiinsa.



Jokaisella seitsemällä sotaneuvoston jäsenellä on joko on tai ei ole kantaa siitä, kuinka eri solmukohdista jatketaan eteenpäin. Silloin Seronoalle aukeaa pala aluetta, jolla pelaaja voi käydä tutkimassa ympäristöä, jutella ihmisten kanssa ja kuunnella näiden (joskus yllättäviäkin) ajatuksia sekä etsiä tietoa, joka toisi lisää viisautta tämän oman kannan muodostamiseen. Joskus puskien ja talojenkin koluaminen kannattaa pikkuesineiden, kirjojen ja irtokolikoiden muodossa. Seronoan asema huomioiden, ihmisten kotien koluaminen tuntuu kylläkin epäeettiseltä.


Kun kaikki tarpeellinen tieto on kerätty, pelaajalla on parempi valikoima erilaisia dialogivaihtoehtoja neuvoston eri jäsenten kanssa keskustelemiseen. Vakuutatko muut äänestämään oman mielipiteesi puolesta, vai onko jollakulla muulla niin vahva vasta-argumentti, että päädytkin muuttamaan mieltäsi? Joka tapauksessa, keskustelukierroksen ja vakuuttamisyritysten jälkeen äänestyksessä selviää, mihin suuntaan päätökset kallistuvat. Valinnat vaikuttavat tarinan kulkusuuntiin, dialogeihin, hahmoihin, taisteluihin ja useisiin muihin seikkoihin. Lisäksi keskustelut antavat hahmoille uutta syvyyttä ja persoonallisuuta, sillä jokaisen ajatukset ja vaikuttimet sekä näiden suhteet Seronoaan ovat erilaiset.



Kartalla osoitetaan tarinan suuntaa joko esittämällä tarjolle hahmoista lisätietoa antavia kohtauksia tai eri lokaatioihin sijoittuvia sivutehtäviä ja päätehtäviä. Päätehtävät ovat varsinaisesti ainoa polku jonka mukaan täytyy edetä, mutta lisätehtävät eivät ole tuntuneet olevan rasitteeksi ja hahmokohtausten lisäksi ne olivat mukava lisäkatsahdus Norzeliaan. Erilaiset kaupungit ja alueet edustavat tyypillisiä fantasiamaailmoja elementtivaikutteineen, näyttäväen silti dioraamamaisen kauniilta ja erottuen tyylillisesti edukseen. Niin kutsuttua HD-2D-grafiikkaa käytetään ikään kuin lavasteina kohtauksille ja kaksiulotteiset, pyöriteltävän kameran suuntaisesti asettuvat hahmospritet istuvat niihin oivasti. Karttanäkymä on yksinkertaistettu ja lattea, mikä oli harmi. 3D-ympäristöt ovat näyttäviä, mutta välillä niiden reunukset rikkoontuivat kameran liikkuessa. Kameran korkeuttakin olisi ollut mukava säätää suunnan ja kulman lisäksi. Myös suorituskykyongelmia ilmaantui kuvan FPS-droppien muodossa. Latausajat sen sijaan eivät ehtineet haitata ollenkaan.


Taistelunäkymä koostuu ruudukosta, jonka mukaan hahmot voivat liikkua taistelukentällä. Hahmojen orientaatioilla on väliä: sivusta ja takaa pääsee hyökkäämään tehokkaimmin ja jos vihollisen saa motitettua kahden hahmon väliin, se tietää lisävahinkoa. Samat säännöt pätevät toisinkin päin, joten osa taktiikkaa on hakea itselleen edullisimpia asemia ja ennakoida vihollisen liikkeitä – esimerkiksi hyödyntäen maaston eri ominaisuuksia, kuten edullisia korkeuseroja tai yhdistämällä taikuutta sopiviin elementteihin. Tulimagia toimii tietysti jäätä vastaan, sähkömagia auttaa käräyttämään vesilammikoissa seisovan vihollisarmeijan ja sitä rataa. Mekaniikka on siis itsessään klassisen helppotajuinen, jos pelitaustaa on lainkaan. Ympäristöä voi taistelun tiimellyksessä muokata jonkin verran, mikä on hienoa. Kaikki pyörii vuoropohjaisuuden ympärillä, joten vuorojärjestyksen esitys ruudun laidassa on osa taistelun tuntemusta.

Taisteluissa eri hahmoluokkien erot ovat merkittäviä ja tärkeitä. Luokat on pidetty kiinteinä ja riittävän erillään toisistaan, jottei pelaaja voi muokata niistä edes päivityksillä keskenään samanlaisia, mistä pidin erityisesti. Jokaisella hahmolla on kykynsä, kehityksensä ja merkityksensä ja se tuo taktikointiinkin lihaa luiden ympärille. Eri kokonaisuuksien koostaminen 8–12 hahmon tiimeiksi ei ole vaikeaa ja käytännössä yhdellä hyvällä kokoonpanolla voi selvitä koko pelin loppuun saakka. Varusteista ja pikkuromppeesta ei tarvitse huolehtia vaan kauppiailta löytyvät taikajuomat, kertaluontoiset lisähyökkäykset ja amulettiesineet riittävät varsinaisten taitopäivitysten lisäksi. Support- ja damage-roolit esimerkiksi selvästi tarvitsevat toisiaan, mutta tiukassa paikassa nekin pärjäävät pari vuoroa erillään.


Hahmojen kykykehitys on toteutettu helpolla ja yksinkertaisella tavalla ja valmistautumisvaihe ennen taisteluja tuntui palkitsevalta, kun pienetkin muutokset hahmorosterin kyvykkyyteen tuntuivat ja näkyivät taistelukentillä. Uusia tapoja ja mahdollisuuksia taktikoida annetaan sopivalla syötöllä: ei liikaa kerralla, vaan sen verran, että mahdollisuuksiaan voi tutkia rauhassa. Taistelut venyivät välillä pitkiksi, mutta ne olivat siitä huolimatta nautittavia ja palkinnot voitoista tuntuivat sopivasti mitoitetuilta. Jos taistelun häviää, mitä etenkin aluksi voi tapahtua, peli ei kuitenkaan rankaise siitä vaan antaa ystävällisesti yrittää uudestaan hahmojen vahingoittumatta pysyvästi. Jos oman armeijan taitotaso on liian alhainen, voi epäonnistumisestakin kertyneet taitopisteet pitää ja jatkaa uuteen yritykseen tai ottaa harjoituskierroksen ennen taistelua.



Uudelleenpelattavuutta löytyy, sillä tarinalla on neljä mahdollista loppua. New Game Plus- kampanjasta irtoaa enemmän potkua tarinan kannalta ja jokainen läpipeluukerta tarjoaa taktikoijalle uutta haastetta. Tarina korostaa inhimillisyyttä, vaikka jalon ajatuksen eteen on taisteltava. Hahmoissa on tarvittava kipinä pitämään kertomus mielenkiintoisena ja dialogien ja taistelun rytmitys on mielestäni suhteessa toisiinsa hyvä, joskin myönnettäköön, jutustelun määrä veti ensin hetkeksi maton altani. Hahmojen kehitys niin taistelutantereella kuin sen ulkopuolellakin on tasaista ja uskottavaa, vaikka aihepiiri on sidottu politiikkaan ja epävarmuuden aikoihin eikä esittele joukkoja tavallisen, rauhallisen elämän kontekstissa ollenkaan.


Musiikki on yleisesti ottaen erinomaisen maittavaa kuunneltavaa. Jotain odottamattomia poikkeuksia yleiseen tunnelmaan kohtasin taistelujen aikaisessa musiikissa, mistä jäikin vähän hämmentynyt olo. Ääninäyttely on parempaa japaniksi kuin englanniksi, sillä vaikka sitä on paljon, näyttelijöiden suoritukset eivät ole täysin tasalaatuisia keskenään. Englanninkieliset äänet kuulostavat myös keskenään puuduttavan samankaltaisilta. Ääninäyttelyn määrä on kuitenkin ilahduttava juttu.

Kiirehtivälle, toiminnallista roolipeliä hakevalle en suosittele Triangle Strategya ollenkaan, ettei peli menisi kärsimättömäksi tekstin skippailuksi. Tarinoista nauttijoille ja taktikointia rakastaville tämä toimii. Pelissä on verkkaisen tahtinsa vuoksi pitkäksi aikaa sisältöä ja uudelleenpeluuarvoakin siitä löytyy eri tavalla kehittyvien loppujen vuoksi. Vaikeusasteeksi voi valita jonkin neljästä: Very Easy, Easy, Normal tai Hard. Vaikeutta voi vaihtaa milloin tahansa taistelun ulkopuolella. Aivan vasta-alkajalle kaksi helpointa ovat varmasti parhaat vaihtoehdot, mutta haastetta kaipaavalle strategiafanille kaksi vaikeampaa ovat taas sopivampia vaihtoehtoja. Tarina on JRPG-intoilijan jokapäiväistä leipää, mutta myös hieno, hyvin toteutettu ja tunnelmallinen kokonaisuus.