Borderlands 2 on nyt jo useamman vuoden ikäinen peli, mutta nousee taas tavallaan tapetille Gearboxin tuoreen pelin myötä. Tiny Tina’s Wonderlands kun on selvästi paljon velkaa Borderlands 2:n suositulle Tiny Tina’s Assault on Dragon Keep -lisäsisällölle.


Tuon lisäsisällön ideana on, että Tiny Tina on kutsunut Borderlands-maailman hahmoja pelaamaan omaa versiotaan Dungeons & Dragonsista, Bunkers & Badassesia. Minulle tuntemattomista syistä Dragon Keep saavutti niin suuren suosion, että Gearbox päätti tehtailla samasta ideasta kokonaisen itsenäisen pelin ja tässä sitä nyt ollaan: Tiny Tina’s Wonderlandsin porteilla.

Pelikokemuksen viehättävyyttä voi arvioida suoraan sen mukaan, miten paljon pitää Tiny Tinasta ja tämän tavaramerkiksi nousseesta huumorista, sillä koko peli on ladattu aivan täyteen sitä.



Tiny Tina’s Wonderlandin taustatarina on suunnilleen yhtä simppeli kuin Dragon Keepinkin. Tiny Tina on taas kutsunut kotiinsa kolme Borderlands-seikkailijaa osallistumaan Bunkers & Badasses -pelisessioon. Pelaaja ohjastaa ”nyyppänä” tunnettua pelaajaa, joka pelaa ensimmäistä kertaa. Muut pelaajat ovat murhanhimoinen robotti ja itseään suurena rakastajana pitävä säheltäjä, joiden rooleissa kuullaan Wanda Sykes ja Andy Samberg .


Onkin aika rikollista, että kun peliä varten on palkattu kaksi hyvää ja tunnettua koomikkoa, heistä kumpaakaan ei hyödynnetä juuri lainkaan. Sykes ja Samberg ovat tarinan aikana äänessä vain satunnaisesti. Tiny Tina itse on äänessä jatkuvasti, sillä pelinjohtajan roolissa hän kommentoi ja kuvailee tapahtumia kaiken aikaa, mikä tarkoittaa, että jos minun tapaani saa näppyjä Tiny Tinan mökellyksestä, Wonderlands kannattaa kiertää kaukaa. Koko peli on rakennettu sen ajatuksen varaan, että pelaajan mielestä räjähdykset ja Butt Stallion -hevonen ovat edelleen huumorin suurinta multihuipentumaa.

Idea fiktiivisestä roolipelisessiosta olisi voinut olla todella antoisaa ainesta kirjoittajille, mutta valitettavasti Wonderlands ei mene koskaan pintaa syvemmälle. Tehtävien välissä liikutaan kartalla, joka on suunniteltu näyttämään Tiny Tinan romuista kasaamalta pelipöydältä ja välillä jotkut hahmoista heittävät metakommentteja ”hitto vie teitä seikkailijoita kun aina vain haluatte murhata kaikki”-hengessä.


Lukemattomat nettisarjakuvat ja radiokuunnelmat ovat saaneet paljon enemmän irti samasta ideasta, joten on todella harmillista, että Tiny Tinan käsikirjoittajat eivät joko ole ymmärtäneet pöytäroolipelien maailmasta tämän enempää, tai eivät vain ole uskaltaneet pistää peliin mitään vähänkään syvällisempiä viittauksia tai sisäpiirin vitsejä.

Tämä ei toki tarkoita, että koko tarina olisi pelkkää tuubaa. Vaikka Tiny Tina hahmona ärsyttääkin minua suuresti, on todettava, että pelin menossa on tiettyä hurmaavaa rehellisyyttä ja innokkuutta. Tiny Tina todellakin haluaa kertoa fantasiatarinan räjähtävistä linnoista ja Butt Stallion -kuningattaresta ja nojaa siihen täydellä voimallaan. Vaikka turhan moni vitseistä onkin aivan liian pliisua tai väsynyttä kamaa, peli ei missään vaiheessa ärsyttänyt yhtä paljon kuin Tiny Tinan esiintymiset aiemmissa peleissä, joten … jee, tiimi?



Joku voisi olettaa, että kun Borderlands-tiimi lähtee tekemään peliä, joka väittää olevansa perinteinen fantasiaroolipeli, tuloksena olisi miekkoja ja magiaa, mutta Borderlandsin hengellä varustettuna. Näin ei kuitenkaan ole. Tuloksena on Borderlands 3, jonka grafiikoita on hieman tuunattu.


Kaikki pelin elementin on lainattu sellaisenaan Borderlandsista ja esimerkiksi pelin suurta uutta innovaatiota, syvällisempää meleetaistelua, ei hyödynnetä lainkaan. Se vain tarkoittaa, että pelihahmojen hahmolomakkeessa on uusi paikka lähitaisteluaseelle, mutta lähitaistelu on edelleen oikean tikun painamista ja 95% ajasta käytetään tuliaseita.
Tiny Tina’s Wonderlands jaksaa nojata ”varsijouset pyssyjen tilalla” -estetiikkaan noin viisi minuuttia ja sen jälkeen pelaajan käteen lyödään rynnäkkökivääri, joka näyttää suoraan Borderlands 3:sta lainatulta, eikä meno siitä enää laannukaan. Suojakilvet ja kranaatit löytyvät pelistä myös, mutta nyt niitä vain kutsutaan loitsuiksi.

Tämä ratkaisu tuo mukanaan ongelmia. Ensinnäkin pelin hahmoluokat tuntuvat automaattisesti hieman pliisuilta, koska vaikka tarjolla on varkaita, sotureita ja maageja, pelaaminen on edelleen käytännössä puhtaasti rynkyillä ja haulikoilla tykittelyä, eivätkä hahmoluokat tuo mukaan paljon muuta kuin silloin tällöin käytettäviä erikoiskykyjä. Erikoiskyvyt, samoin kuin oikeastaan kaikki muutkin pelin numeroarvot, olisivat kaivanneet myös tuunausta.


Pelasin itse Graveborn-loitsijalla, jonka erikoiskykynä on että perässä seuraa epäkuollut kätyri, joka loitsujen heittelyn jälkeen paiskoo mukaan omia loitsujaan. Kiva idea, mutta kätyrin loitsut tekevät noin puolet vähemmän vahinkoa kuin yksi pistoolin laukaus, joten miksi välittäisin tuon taivaallista kätyristäni? Kykypuut ovat täynnä totaalisen turhilta tuntuvia kykyjä, jotka vain nostavat vaikka pistoolien tai tarkkuuskiväärien vahinkoa muutamalla prosenttiyksiköllä.

Myös aseet tuntuvat enimmäkseen todella alitehoisilta. Borderlandsien ongelma on aina ollut, että viholliset ovat melkoisia luotisyöppöjä, eikä Tiny Tina’s Wonderlands katkaise kierrettä: perustason vihollisiinkin saa pumpata pari lippaallista luoteja ennen näiden kellistymistä, mutta pelaaja itse ei kestä kuritusta juuri lainkaan. Niinpä joka välissä joutuu kykkimään seinien takana odottelemassa suojakilpien palautumista ennen kuin uskaltaa taas räiskiä hieman vihollisia kohti.



Sananen vielä teknologiasta. Pelasin itse PlayStation 5 -versiota, joka perustyyliin tarjoaa kaksi grafiikkavaihtoehtoa: tarkemman resoluution tai nopeamman ruudunpäivityksen. Näistä jälkimmäinen kannattaa skipata suosiolla, sillä koko peli pyörii käyttöliittymää myöten jollain naurettavan pienellä resoluutiolla ja näyttää oikeasti 4K-ruudulla pyörivältä PlayStation 2 -peliltä. Onneksi resoluutiota painottava pelitila pyöri enimmäkseen ihan kohtalaisesti, joten pelikokemuksesta sai lopulta katselukelpoisen.


Tiny Tina’s Wonderlands tuntuu eeppiseltä hukatulta tilaisuudelta. Kehitystiimillä olisi ollut kokonainen uusi maailma, jossa leikkiä, mutta tuloksena on vain paketti, joka tuntuu Borderlands 3:n lisäsisällöltä tai modilta, mutta 70 euron hintalapulla varustettuna. Myöskään todella mainiosta ja potentiaalia tihkuvasta ideasta ei ole saatu irti oikein mitään, joten koko paketti tuntuu vain todella innottomalta ja tyhjältä.

Vaikka olisi millainen Borderlands-superfani ja tietäisi, että sarjan huumori ja kankea räiskintä kolisevat kunnolla, vähäisestä sisällöstä ei ehkä kannata maksaa täyttä hintaa, vaan odotella alennusmyyntejä.