Joku voisi ottaa yhteyttä pelien kattojärjestöön ja pyytää näiltä julistusta, jonka mukaan avoimen maailman pelit on nyt nähty. Keksikää jotain uutta. Ubisoft yksin on metsästänyt genren miltei sukupuuttoon, minkä lisäksi monet muutkin firmat yrittävät päästä aivan samoille apajille.


Tuorein yrittäjä on Evil Within -peleistä tunnettu Tango Gameworks, jonka Ghostwire: Tokyo -peliä on odotettu kirjaimellisesti PlayStation 5:n julkistuksesta lähtien. Odotus ei sinänsä mene hukkaan, sillä Ghostwire: Tokyo tekee paljon oikein. Mutta hitto vieköön, taas yksi avoimen maailman peli?



Pelin tapahtumat saavat alkunsa, kun Tokion kuuluisassa Shibuyan kaupunginosassa tapahtuu kummia: kaikki sen asukkaat katoavat kuin tyhjyyteen. Jäljelle jää vain paikalleen lyhistyneitä vaatteita ja muita irtotavaroita. Tai, eivät ehkä aivan kaikki, sillä yksi henkilö jää jälkeen: nuori poika, joka sattui olemaan juuri oudon tapahtuman aikaan teknisesti ottaen kuollut auto-onnettomuuden seurauksena.


Tämän pienen aikaikkunan aikana yliluonnollisia tapahtumia tutkiva KK, joka on itse aivan pysyvästi kuollut ja nyttemmin kummitus, onnistui singahtamaan kaverin tomumajaan ja ottamaan sen käyttöönsä. Nyt kaksikon pitäisi löytää keinot tulla toimeen jaetussa yksiössä, sekä myös selvittää, mihin kaikki ihmiset katosivat, miksi kaupungin kadut ovat yllättäen täynnä kummituksia ja tietenkin myös, kenen vika kaikki on.

Ghostwire: Tokyon tarina on rehellisesti sanoen aika paljon kiinnostavampi kuin monen modernin Ubisoft-sähellyksen, joissa karskit erikoisjoukkojen tyypit metsästävät huumekauppiaita, äärioikeiston edustajia tai jos muuta ei keksitä, muuten vain turhan ruskeaihoisia ihmisiä. Inspiraatiota on haettu avokäsin Japanin mytologiasta ja kansanuskomuksista. Hirviöt eivät ole mitään satunnaisia örkkejä, vaan paikallisia urbaaneita legendoja ja myyttejä mukailevia olentoja.


Pelaajan aseinakaan eivät ole AK-47:t ja Berettat, vaan shintolaisuuden ja buddhalaisuuden pyhät riitit… jotka kieltämättä käytännössä muistuttavat perinteisiä räiskintäpelien aseita. Mutta on silti piristävää, kun peli ei ole parkouria ja radiomastoissa kiipeilemistä, vaan kummitusten manaamista, ulottuvuuksienvälisten porttien sinetöintiä ja kirousten rikkomista.

Sen varsinaisen päätarinan ohella maailmasta löytyy paljon pienempiä tarinoita, joissa pelaajan täytyy ratkoa kummitusten ongelmia, jotta nämä voivat siirtyä eteenpäin matkallaan tuonpuoleiseen. Monet näistä sivutarinoista ovat todella yksinkertaisia, mutta mukaan mahtuu myös paljon hauskoja ja sopivalla tavalla mielikuvitusta kutkuttavia ideoita. Ja jälleen, on paljon hauskempaa vaikka ratkoa hylätystä musiikkikoulusta kaikuvan haikean pianomelodian saloja kuin trokata huumeita kartellien piikkiin.


Näin siis minusta. Jos jonkun toisen mielestä tilanne on päinvastoin, Ghostwire: Tokyo ei ehkä ole oikea peli, sillä tarina, aavemainen tunnelma ja mytologinen meininki ovat saaneet paljon taakkaa kannettavakseen.



Ghostwire: Tokyon maailma ja olennot voivat tuntua piristävän erilaisilta, mutta sen pelattavuus on puhdasta “taas yksi näistä” -menoa. Pelaaja kulkee pitkin Shibuyan katuja johtolankojen perässä, suorittaen sivussa pienempiä tehtäviä, keräillen jos jonkinlaista roipetta ja tietenkin taistellen kummituksia vastaan.


Jos on joskus sattunut näkemään erinomaisen hyvän Chinese Ghost Story -leffan, taistelu tuntuu heti tutulta, sillä pelaajan aseistuksena on pino erilaisia taikavoimia, jotka vastaavat käytännössä räiskintäpelien erilaisia aseita. Tuulivoimalla ammutaan nopeasti heikkoja laukauksia, vesivoimat ampuvat lyhyelle kantavan, mutta laajalle leviävän kaaren ja tulivoimilla pistetään kertalaakista kumoon koko kortteli. Maagisten voimien ohella pelaaja saa käyttöönsä myös pyhiä nuolia ampuvan jousipyssyn, joka sopii hiiviskelyyn ja vihollisten harventamiseen ennen varsinaista taistelua.

Viholliset voi tykittää kumoon, mutta tyylipuhtaampaa on heikentää näitä sen verran, että kummituksen sisällä piileskelevä ydin paljastuu. Tämän jälkeen sen voi nykäistä taikavoimiensa avulla pihalle ja päästää kummituksen päiviltä (uudelleen) kertalaakista. Sama onnistuu myös, jos pääsee hiipimään vihollisen selustaan huomaamatta. Ammuksia ei keräillä mistään ammuslaatikoista, vaan pitkin kaupunkia ripotelluista kirotuista esineistä, jotka manaamalla ladataan henkisiä akkuja.


Pelattavuus toimii teknisesti hyvin, vaikka kieltämättä ohjaimen kaikki napit ja niiden yhdistelmätkin ovat täynnä tekemistä. Nostan kehitystiimille hattua siitä, että mukaan on saatu Call of Duty -henkinen lukitusmekanismi, jonka avulla pelaaja voi lukita tähtäimensä helposti vihollisiin, jolloin ei tarvitse yrittää tiukassa tilanteessa tähtäillä analogitikulla juuri oikeaan paikkaan.

On hauskaa, että kehitystiimi on pyrkinyt löytämään avoimen maailman pelien perinteisille elementeille aihepiirin sopivat vastineet. Karttaa ja pelialuetta ei laajenneta radiomastoissa heilumalla, vaan siunaamalla pelialuetta täplittäviä pyhiä portteja, jotta niistä ei enää virtaa tappavaa kummitusenergiaa. Talojen katoille ei kiivetä kiipeilykoukulla, vaan pyytämällä kyytiä joidenkin talojen katoilla hengailevilta kenku-henkiolennoilta. Kun kaupungin kadut ovat tyhjiä, kauppoja pyörittävät rahaa rakastavat kaksihäntäiset kissat ja niin edelleen.


Tällaiset jutut eivät välttämättä paina paperilla paljon, mutta minun pelikokemustani ne piristivät mukavasti. Ghostwire: Tokyo tuntuu tuoreelta ja erilaiselta pelikokemukselta, vaikka elementit ovatkin pinnan alla turhankin tuttuja.



Ghostwire: Tokyo on älyttömän nätti peli. PlayStation 5 -version saa pyörimään joko aidolla 4K-resoluutiolla ja 30 FPS:n nopeudella, tai 1080P:stä ylöspäin skaalattuna, mutta vakaalla 60 FPS:n nopeudella. Itse valitsin jälkimmäisen säteenseurantaefekteillä höystettynä ja tulos oli todella kaunis. Kyse ei ole pelkästä efektitykityksestä, vaan todella hienosta taiteellisesta suunnittelusta, joka tihkuu yksityiskohtia. Esimerkiksi sade ei koostu vain sadepisaroista, vaan pienistä kirjoitusmerkeistä, jotka ilmeisesti tarkoittavat sadetta. Jälleen, pieni juttu, mutta kun pieniä juttuja kasataan pinoon tarpeeksi, tuloksena on hieno yhdistelmä.


Pelin suurin ongelma on se tyypillinen avoimen maailman pelien kompastuskivi: sitä on liikaa. Jossain 12 tunnin kohdalla alkoi tuntua siltä, että kaikki nähtävä oli jo nähty ja peli voisi hiljalleen suunnata kohti maaliviivaa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vielä pitkään aikaan, oletettavasti, koska pelaajien odotusten mukaan avoimen maailman pelien lopputekstien pitää pyöriä siinä 20 tunnin kohdalla, jos silloinkaan.

Jos Ghostwire: Tokyo olisi ollut kompaktimpi peli, se olisi todennäköisesti ollut erinomainen. Nytkään se ei ole huono, mutta veikkaan, että aika monelta loppuu bensa kauan ennen maaliviivaa. Niin olisi käynyt minullekin, jos en olisi velvollisuudentunnosta puskenut peliä loppuun asti.


Mutta… en vain silti voi olla peliä kohtaan kovin ankara, sillä se tekee niin paljon oikein. Ne huippuhetket ovat oikeasti todella hienoja, enkä tule aivan nopeasti unohtamaan vaikka ensimmäisiä kohtaamisiani outojen henkikulkueiden kanssa, tai niitä pelin parempia sivutehtäviä. Olkoonkin sitten liian pitkä, Ghostwire: Tokyo on minun kirjoissani hyvä peli.