En muista, milloin jonkun videopelin arvostelu olisi ollut fyysisesti näin hankalaa. Henkisesti rankkaa on ollut useammankin kerran, kun videopelit ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan tuoneet eteen raskaista asioita. Dying Light 2 Stay Human on kuitenkin ensimmäinen videopeli, joka sai minut melkein tukeutumaan oksennusämpärin käyttöön.



Dying Light 2 on jatko-osa vuonna 2015 julkaistulle Dying Lightille. Alun perin jatko-osa esiteltiin jo vuoden 2018 E3-messuilla, mutta vuosi vuodelta julkaisua on lykätty useammankin kerran. Lähtökohtaisesti useasti lykkääntynyt julkaisu ei tiedä hyvää, mutta varmasti monella Dying Light -fanilla oli lippu korkealla ja odotukset katossa. Usein sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. En ole koskaan pelannut alkuperäistä Dying Lightiä, joten minulta fanihousut puuttuvat jalasta, enkä näin ollen ollut noussut myöskään hypejunan kyytiin.


Pelin tarina tuntuu näinä aikoina hyvin samaistuttavalta, sillä erolla, että meillä ainakaan toistaiseksi ei vilise zombeja kaduilla. Dying Light 2:ssa pandemia pyyhkäisi ihmiskunnan ylitse jättäen erilaiset ryhmittymät selviämään oman onnensa nojaan. Päähahmona nähdään pyhiinvaeltajiin eli pilgrimeihin kuuluva Aiden, joka on lähtenyt etsimään kadonnutta siskoaan. Matkanvarrella Aiden kuitenkin joutuu pohtimaan, kenen joukoissa hän haluaa seistä ja kenen leivissä hän suorittaa tehtäviä, jotka auttavat kyseistä joukkoa selviytymään paremmin. Heti alussa käy selväksi, että Aiden ei pelkää tappaa yhtään ketään, vaikka vastassa olisi ihminen. Lähtökohta on hyvin kliseinen ja tuttu monesta muusta videopelistä ja valitettavaa kyllä, tarina ei onnistu sykähdyttämään.

Usein tehtävät ovat paikasta A paikkaan B juoksemista. Välillä kiipeillään vesitornien päälle, jotta alueet valloitetaan asukkaille asuinsijaksi. Assassin’s Creedin tapaan korkealta voi usein hypätä heinäkasan sijasta patjakasan päälle. Osa tehtävistä tulee suorittaa öisin ja toiset taas päivisin, mutta vuorokauden aikaa voi onneksi vaihtaa pistämällä pyhiinvaeltajan unten maille. Ensimmäiseen Dying Lightiin verrattuna jatko-osassa öiset seikkailut ovat vähemmän pelottavia. Zombeja kulkee kaduilla, mutta Aidenin rivakat parkourtaidot pitävät huolta, ettei pyhiinvaeltaja jää kammotusten kynsiin. Yksi ongelma yöllä kuitenkin on - Aidenin on pakko saada säännöllisesti UV-valoa tai muuten hän muuntautuu itse hirviöksi. Öisiä katuja tallatessa onkin hyvä muistaa välillä käydä valaisemassa Aidenin sielua aimolla annoksella valoa tai vetää posket lommollaan inhalaattorista samaista ainetta.


Talon katoilla liikkuminen on järjettömän ihanaa. Aidenin parkourtaidot paranevat kehityspuuta päivittämällä, mutta jo heti kättelyssä yläilmoissa kiipeäminen ja pomppiminen on mukavaa. Olisipa Assassin’s Creed peleissä katoilla kiipeily yhtä vaivatonta. Pelinkehittäjät ovat selvästi panostaneet liikkumiseen, mutta valitettavasti lähes ainoana onnistuneena elementtinä se ei kuitenkaan riitä tekemään Dying Light 2:sta maailman parasta peliä.

Dying Light 2:n isoin ongelma on, ettei se avoimenmaailman pelinä tarjoa mitään, mitä emme olisi jo nähneet. Alun perin kehittäjät kertoivat, että tekemistä riittää yli 500 tunniksi. Sitten tulikin toppuutteleva viesti, jossa kerrottiin tuntimäärän pitävän paikkaansa, jos jaksaa tehdä aivan kaikki tehtävät mitä on tarjolla. Tarina itsessään on vedetty läpi noin 20-30 tunnissa. Sivutehtävät kuitenkin toistavat samaa kaavaa, eikä niiden tekeminen tyydytä. Jopa välivideot ovat välillä identtisiä keskenään, mikä vahvistaa samankaltaisuuden tunnetta. Pientä tekemistä ja sälää on niin paljon, että pelin ydin uhkaa välillä jopa hukkua kaiken keskelle. Kokonaisuus tuntuu siltä, että Dying Light 2 ei oikein tiedä mikä sen pitäisi olla ja siltä puuttuu täysin oma identiteetti. Jos peli olisi esitteillä Leijonan Luolassa ja minä olisin sijoittaja, käskisin painua takaisin työpöydän ääreen pohtimaan sitä omaa juttua.



Motion sickness eli eräänlainen pahoinvointi tuli hyvin tutuksi arviota varten tapahtuneiden pelisessioiden aikana. PlayStation 5:n kaverina minulla on LG:n OLED-televisio mallia CX55. Heti pelin alettua huomasin, että minulle iski todella huono olo. Ensimmäisenä ajattelin, että etätyöt ja niiden perään tapahtuva pelaaminen ei sovi yhteen. Seuraavana päivänä palasin pelin pariin ja tunne palasi noin 20 minuutin pelaamisen jälkeen uudelleen. Nopea googlaus tuotti tulosta ja en ollutkaan ainoa, joka kärsi samasta ongelmasta. PlayStation 5:lla on mahdollista valita kolmesta eri kuvanlaadusta sopiva. Lisäksi kuva-asetuksista voi nykyisin asettaa motion blurin pois päältä.


Mitkään asetukset eivät helpottaneet oloa, kunnes päätin kokeilla viimeistä vaihtoehtoa. Heitin PlayStation 5 -konsolin kiinni 2010-luvun alkupuolella ostettuun vanhaan “älyttömään” Samsungin televisioon. Pahoinvointi vähentyi lähes olemattomaksi ja pystyin pelaamaan helposti useita tunteja putkeen. Luulin, että kyseessä olisi lumejuttu ja palasin takaisin LG:n telkkarin pariin, kunnes taas oksennusämpärille meinasi olla käyttöä.

On oletettavaa, että pahoinvointia aiheuttaa pelihahmon pään pomppiminen sekä se, että pelikuvan FOV-asetusta ei voi säätää konsoleilla lainkaan. Eri alustojen versioita vertailevia YouTube-videoita katsoessa huomasin, että konsoliversioiden asetuksia voi säätää huomattavasti vähemmän, kun pc-versioiden. Jos vertailee esimerkiksi FOV-asetuksia PS5:lla ja PC:llä, ovat ne kuin päivä ja yö. Epäilen, että huonoa oloa voisi vähentää, jos konsoliversioihin saapuisi FOV-asetus.


On kuitenkin selvää, että Dying Light 2:n kehitystyö on kestänyt liian pitkään. Dying Light 2:n kehittäminen edellisen sukupolven konsoleille ja nykyisen sukupolven laitteille oli suuri virhe. Tässä julkaisussa PlayStation 5 on suuri kärsijä, sillä peliä on jouduttu kehittämään vanhemmat laitteet silmällä pitäen. Jään unelmoimaan, millainen zombieseikkailu olisi voinut olla, jos peli olisi voinut ottaa kaiken ilon irti konsolista sekä siihen sopivasta modernista televisiosta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että nykyisessä maailmassa on lähes “normaalia”, että pelit julkaistaan keskeneräisenä. Myös Dying Light 2 on saanut matkan varrella runsaasti päivityksiä, mutta päivitykset eivät ole ainakaan toistaiseksi onnistuneet korjaamaan kokonaisuutta paremmaksi. Aina voi toivoa, että kehitystyötä jatketaan, mutta pessimistinä luulen, etten palaa pelin pariin enää uudelleen.