Super Monkey Ball on niitä klassisia Sega-pelisarjoja, joita kohtaan monilla on hyvin lämpimiä ja nostalgisia muistoja. Itse onnistuin jotenkin enimmäkseen missaamaan apinoiden pallorallin, vaikka toki olen käsitteen tasolla hyvinkin tietoinen niistä.


Normaalisti tässä kohtaa sanoisin, että olin yllättynyt, kun Sega kaivoi pelisarjan naftaliinista loppuvuodesta 2021 uuden pelin myötä, mutta koska kyseessä on Sega, tällainen touhu on aika normaalia. Firma tekee aivan omia juttujaan ja tuloksena on joskus puhdasta kultaa ja magiaa, kuten vaikka Yakuza-pelien kohdalla. Yakuzan nimi on relevantti myös siinä mielessä, että Super Monkey Ball Banana Manian on kehittänyt myös Yakuza-peleistä vastaava Ryu Ga Gotoku Studio.

Joten miten on? Onko tämä niitä Segan yllättäviä maagisia pelejä vai enemmänkin turha nostalgiarahastus?



Super Monkey Ball -pelien perusidea on käytännössä hyvin intuitiivinen ja selkeä, mutta paperilla selitettynä ehkä vähän hämärämpi. Tarkoituksena on navigoida fysiikan voimien alaisena oleva apinapallo kentän alkupisteestä maaliin kenttää kallistelemalla, kuin Labyrintti-lautapelissä konsanaan.


Aivan perustason harjoittelukenttien jälkeen kenttäsuunnittelu karkaa täysin lapasesta, kun kuulaa pitäisi rullailla vaikka ohuita parruja pitkin, tai kun kentän osat kaartuvat itsestään rullalle ja aukeavat hirmuisella vauhdilla. Onkin syytä tottua siihen, että ne parhaat ajat ovat tulevaisuuden juttu, kun pelkkä maaliin pääseminen vaatii usein kymmeniä yrityksiä.

Vaikka Banana Mania onkin uusi peli, sen sisältö on enimmäkseen tuttua ainakin tietäjille, sillä se kasaa yhteen pakettiin useita satoja kenttiä ja pinon minipelejä aiemmista pelisarjan osista, toki nyt uusille konsoleille päivitettynä.


Banana Mania näyttää todella kivalta, sillä sen grafiikkatyyli on hyvin sarjakuvamainen ja värikäs, kuten Segan klassikkopeleissä oli tapana. Myös ruudunpäivitysnopeus on luonnollisesti hyvin sujuva, kuten tietenkin ”20 vuotta vanha peli, mutta nyt HD:nä” -julkaisulta sopii odottaakin.

Paperilla pelaamisen siis pitäisi olla oikein sujuvaa ja mukavaa, mutta jotenkin peli vain ei iskenyt. Miksiköhän?



Ongelmana voi osittain olla se, että minulla ei ole mitään spesifistä nostalgiaa Monkey Ball -pelejä kohtaan. Ennen Banana Maniaa olin pelannut niitä vain muutamia kertoja ja silloinkin lähinnä niitä monen pelaajan mellastukseen tarkoitettuja bilepelejä. En toki tunne mitään inhoa pelejä kohtaan, mutta kun se nostalgian hohto puuttuu, pelin täytyy pärjätä puhtaasti omilla meriiteillään.


Banana Manian ongelmana on, että se pelisarjan varsinainen jippo, eli kenttien kallistelu, ei toimi mekaanisesti hirveän hyvin. Pelasin itse PlayStation 5 -versiota, jossa kenttää pystyy kallistelemaan ohjaimen analogitikuilla tai liikeohjauksella, kuten Wii-apinapalloissa konsanaan. Molemmat ohjaustavat tuntuvat hyvin kiikkeriltä, joten nopeat ohjausliikkeet kyllä onnistuvat hyvin helposti, mutta tarkemmat eivät niinkään. Todennäköisesti pitkällä harjoittelulla kontrollien kanssa pääsisi sinuiksi, mutta pitkä harjoittelu vaatisi paljon Monkey Ballin pelaamista ja siinä törmäämme toiseen ongelmaan.

Banana Manian pääasiallisena pelitilana on oletettavasti niin kutsuttu tarinatila, joka on käytännössä reilun 100 kentän kokoelma ilman sen suurempaa tarinaa. Vaikeuskäyrä nousee hyvin jyrkästi, mikä on vähän huono juttu. On toki ihan oletettavaa ja positiivista, että kentät muuttuvat vaikeammiksi, mutta Banana Maniassa käyrä hyppää yllättäen loivasta äärimmäisen jyrkäksi. Tuntuu siltä, että parin tusinan helpon harjoittelukentän jälkeen peli kaikki apupyörät kiskaistaan pois ja sitten se todellinen opettelu alkaa – mutta nyt täysin omatoimisesti ja erehdyksen kautta.

Turhauttavaa.



Kenttien läpäiseminen kerryttää pelaajan pankkitiliä, jonka sisällöllä voi sitten ostella vaikkapa uusia pelattavia hahmoja. Nostan Segalle ja kehitystiimille hattua siitä, että avattavia hahmoja ei ole tehty mitenkään vasurilla, vaan ainakin pienellä innolla. Sonic-hahmojen ohella tarjolla on vaikkapa Jet Set Radion rullaluisteleva graffiti-artisti ja tietenkin myös Yakuza-pelien päähahmona tunnettu Dojiman lohikäärme, Kazuma Kiryu. Kaikki vierailevat tähdet on mallinnettu Monkey Ball -pelien sarjakuvamaisella tyylillä ja banaanien sijaan ne keräilevät omia juttujaan, kuten vaikka kultaisia renkaita, spray-pulloja tai energiajuomaa. Hauskaa!


Sama hauskuus jatkuu myös minipeleissä, joissa voi pelata vaikka minigolfia tai ajaa kilpaa apinakuulilla. Mutta vain, jos paikalla on pino kavereita. Yksin pelattuna minipelit eivät ole kovinkaan hauskoja, luonnollisesti.

Niin ikävä kuin peliarvosteluja onkin päättää sanomalla, että jokin peli todennäköisesti miellyttää pelisarjan ystäviä, Super Monkey Ball: Banana Mania tuntuu olevan tarkoituksella suunniteltu juuri se mielessä. Toki varmasti jokunen uusikin pelaaja huomaa, että apinakeilailussa on meininkiä ja muuttuvat faneiksi, mutta todennäköisesti aika moni törmää samaan seinään kuin minäkin: uuden 4K-grafiikan takana piilee 20 vuotta vanha peli, joka on suunniteltu 20 vuotta vanhoilla piirustuksilla ja jonka pääasiallinen pelimekaaninen jippo ei toimi ihan niin hyvin kuin aikanaan.


Tämä ei tee Banana Maniasta huonoa peliä, mutta olisin kaivannut silti vähän merkittävämpiä uudistuksia ja parannuksia kuin kohtalaisen tarpeettoman ”näytä reitti maaliin” -toiminnon ja graafisia päivityksiä. Mutta toisaalta silloin pelisarjan fanit olisivat hermostuneet ja olisiko uusi yleisö riittänyt paikkaamaan heidän jättämänsä aukon? Kenties ei.