Harvaa peliä on odotettu niin kuumeisesti kuin Final Fantasy XIV:n tuoreinta lisäosaa, Endwalkeria. Pari vuotta sitten ilmestynyt Shadowbringers nosti MMO-pelien rimaa sen verran korkealle, että monet nimeävät sen koko Final Fantasy -sarjan parhaaksi peliksi, enkä itse väittäisi vastaan.


Tällaista näytöstä on aika hankala seurata, eikä paineita suinkaan helpottanut se, että pelin päätuottaja Naoki “Yoshi P” Yoshida mainosti ennakkoon, että Endwalker tulisi olemaan sen alkuperäisen A Realm Rebornin aloittaman, miltei 10 vuotta jatkuneen tarinan päätös. Yoshi P:n mukaan tiimi oli innoissaan päästessään vihdoin antamaan pelaajille lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia, mikä on usein aika vaarallinen temppu, sillä läheskään aina nämä tiimin omat viralliset vastaukset eivät ole yhtä hyviä kuin pelaajien omat teoriat.

Kun Endwalkeria vielä lykättiin pariin kertaan, koska Yoshi P ei ollut tyytyväinen sen viimeistelyn tasoon, tuloksena olisi helposti voinut olla todellinen pannukakku ja Final Fantasy XIV:n raketinomaisen nousun pysäyttävä harha-askel.

Olisi voinut, vaan ei ole. Endwalker lunastaa kaikki huikeat ennakkolupaukset ja päättää Final Fantasy XIV:n ensimmäisen saagan miltei täydellisesti.



Endwalkerin tarinan suuri salaisuus on se, että sitä ei ole rakennettu minkään tyhjiön päälle. Kun kehitystiimi mainostaa, että se päättää A Realm Rebornissa alkaneen tarinan, tämä ei ole mitään hypepuhetta, vaan koko jutun pointti. Jokainen Final Fantasy XIV:n lisälevy on omalla tarinallaan tutkinut sitä samaa suurta konlifktia eri perspektiiveistä, Zodiarkin ja Hydaeleynin välistä vääntöä, jossa niin kuolevaiset kuin ascialaiset ja jopa itse Valon soturi ovat vain pelinappuloita.


Jo Endwalkerin trailerit alustivat tilanteen erinomaisesti: lopun päivät ovat täällä. Se sama muinainen katastrofi, joka aikanaan tuhosi ascialaisten sivistyksen ja halkaisi Hydaleynin planeetan useisiin rinnakkaisiin kopioihin, on palannut. Suuret uhkakuvat ja maailmanlopun vaarat ovat toki arkipäivää MMO-peleissä, mutta kun Yoshi P ennakkoon mainosti, että nyt koko Zodiarkin ja Hydaleynin välinen tarina pistetään lopullisesti pakettiin ennen uuden suuren tarinakokonaisuuden aloittamista, on syytä odottaa, että lopputekstien pyöriessä pelimaailma ei palaa takaisin samaan tilanteeseen kuin lisälevyn alussa. Eikä se tietenkään niin teekään.

En luonnollisesti spoilaa Endwalkerin loppuhuipennusta tai sen tarinaa yleensäkään sen enempää, sillä tarinan kokeminen on tietenkin Final Fantasy XIV:n tärkeintä antia ja Endwalkerin pariin kannattaa lähteä mahdollisimman puhtaalta pöydältä. Sen kuitenkin sanon, että koko usean kymmenen tunnin mittainen tarina on täynnä viittauksia menneisiin, usein tavoilla, jotka asettavat aiempia tapahtumia, hahmoja ja yksityiskohtia aivan uuteen valoon ja pakottavat pelaajan tarkastelemaan niitä uusista perspektiiveistä.


Tarinankerronta on mestarillista ja tarjoilee erinomaisen hyvin vuoroin suurta draamaa, vuoroin hiljaisempaa mutta sitäkin merkityksellisempää hahmonkehitystä tai vaikka hölmöä komediaa vapauttamaan paineita. En pelkää myöskään sanoa sitä, että tarinan aikana kyyneleitä virtasi usein ja lopputekstien pyöriessä fiilis oli suoraan sanoen aika tyhjä. Mutta hyvällä tavalla, kun pitkän ja monimutkaisen tarinan rakentama paine vihdoin raukesi.



Pitkän tarinan ja 10 uuden kokemustason ohella Endwalker sisältää uutta pelimekaanistakin sisältöä. Uutta pelattavaa rotua emme tällä kertaa saaneet, mutta vieira-puputytöt saavat nyt rinnalleen pupupojat, jotka ovat hyvin nopeasti osoittautuneet äärimmäisen suosituksi vaihtoehdoksi.


Niiden aiempien ammattien ohella pupunsa voi kouluttaa viikatemieheksi tai tietäjäksi. Reaper on uusi melee DPS -hahmoluokka, joka rakentaa kombojensa avulla kahta mittaria. Näistä ensimmäinen mahdollistaa voimakkaiden kykyjen kertalaukaisut, toinen taas hypyn kunnon burst-ikkunaan, jonka aikana kriittiset osumat ja suuret numerot lentävät. Reaper tuntuu mekaanisesti todella tyydyttävältä ja on aika selvää, että Squaren tyypit ovat oppineet vuosien varrella, mitä kaikkea hyvän Final Fantasy -hahmoluokan täytyy pystyä tekemään. Pelaaminen on virtaviivaista ja sujuvaa, mutta lisäksi Reaperilla on erinomaisen hyviä liikkumiskykyjä, jotka tekevät pomotaisteluista todella viihdyttävää puuhaa.

Sage taas on uusi parantaja ja hyvin karkeasti yksinkertaistettuna voisi sanoa, että se on Final Fantasyn versio World of Warcraftin Discipline-papeista. Sage on keskittynyt suojakilpien ympärille ja sen erikoisena jippona on, että Sagen tekemä vahinko parantaa Sagea itseään ja lisäksi valinnaista toista ryhmän jäsentä, eli usein tankkia. Se todellinen juju on kuitenkin siinä, että Sagella on vapaasti käytettävä tuunakekyky, joka muuttaa monen muun kyvyn toimintaa. Parannuksen sijaan loitsut nostavat suojakilpiä, vahinko muuttuu Damage Over Time -tyyppiseksi ja niin edelleen. Aluksi kuriositeetilta tuntunut tuunake osoittautuu koko hahmoluokan selkärangaksi, sillä hyvin pelattuna Sage on jatkuvasti liikkuva discopallo, joka heittelee suojakilpiä ja lennosta laukeavia parannuksia pitkin maita ja mantuja.


Sage nousi nopeasti myös omaksi suosikikseni Final Fantasy XIV:n parantajien joukossa. Sen pelaaminen on sopivan hektistä ja nopeatempoista ja tuntuu, että taitokatto on todella korkealla. Huonosti pelattu Sage on koko ajan liemessä, mutta pienen harjoittelun jälkeen pystyy todellisiin ihmeisiin.

Siinä sivussa kaikki muutkin hahmoluokat ovat kokeneet ainakin pieniä uudistuksia ja tuunauksia, mutta suurin voittaja on ehdottomasti Summoner. Aiemmin hieman identiteettikriisistä kärsivä ammatti on pistetty kokonaan uusiksi ja sen pelaaminen on nyt kolmen elementaalivoiman ympärille rakennetun summonin pyörittämistä. Kun kolmikko on pyöritetty läpi, voi vuorotellen kutsua Bahamutin tai Phoenixin hetkeksi kentälle mellastamaan. Uuden Summonerin liikkuvuus on aivan naurettavaa ja hahmoluokka tuntuu melkein loitsuja käyttävältä physical ranged DPS:ltä. Hyvällä tavalla.



On ehkä aika selvää, että pidin Endwalkerista melkoisesti. Sen verran, että se on kiistaton vuoden pelini, jos MMO:n lisälevy nyt voi sen tittelin saada. Ja koska minä annan sen omalle suosikilleni, niin miksei voisi?

En ennakkoon täysin uskonut, että edes Final Fantasy XIV -tiimi pystyisi lunastamaan Yoshi P:n kovia ennakkopuheita tai pistämään Shadowbringersistä paremmaksi ja olin jo varautunut siihen, että tuloksena tulisi olemaan uusi vertauskuvallinen Stormblood sille Shadowbringersin Heavenswardille. Ihan hyvä ja toimiva lisälevy, mutta… Mutta "mutta" oli tällä kertaa turha.


Endwalker on uskomattoman kunnianhimoinen tarina, joka kurkottaa korkealle ja kauas. Matkalle mahtuu pari pientä horjahdusta, mutta valtaosan ajasta tarina jaksaa yllättää, hämmentää, koskettaa, viihdyttää ja pistää aivosolut raksuttamaan.

Oikeastaan ainoa pilvi taivaalla on se, että Endwalkerin kokeminen ja siitä nauttiminen on tyhjältä pöydältä aika pelottava operaatio, koska sinne pääseminen vaatii muutaman sadan mittaista aiemman tarinan pelaamista. Toisaalta kun tämä aiempi tarina on niin viihdyttävää ja laadukasta kuin se on ollut, tämä on ongelma vain aikavaatimuksen osalta.

Ja tiedätte kyllä, mitä vanha sanonta kertoo: paras aika aloittaa Final Fantasy XIV:n pelaaminen oli 9 vuotta sitten. Toiseksi paras aika on tänään.