Vakilukijoille tämä lienee jo selvää, mutta muille todettakoon lyhyesti, että Mario Party on eräs suosikkejani saman sohvan moninpeleistä. Siinä missä noin yhdeksän kymmenestä digilautapelistä onnistuu poimimaan molempien formaattien huonot puolet, useimmat Mario Juhlat ovat olleet peräti huisin hauskaa viihdettä perheen kesken. Muun muassa monipuoliset handicap-säädöt ja tilannetta muuttavat bonustähdet tekevät tarvittaessa pelistä sen verran satunnaista, että nuorimmatkin pääsevät juoneen mukaan. Ehkä sitä nyt voi katsoa jo onnistuneensa kasvattajana, kun ottaa sekä teiniltä että esiteiniltä pataan suurimmassa osassa minipelejä.


Nintendolla on havaittu jo jonkin aikaa sitten, että pitkäikäisen sarjan sisältöä voisi myös kierrättää. 3DS:lle ilmestyi Mario Party: The Top 100, johon oli valikoitu minipelejä sarjan osista 1–10. Valitettavasti se jäi aika vähälle pelaamiselle, sillä itselleni MP on aina ollut juurikin samassa huoneessa ja samalla näytöllä tehtävää toimintaa. Mario Party Superstars vie kierrätyksen piirun pidemmälle ja tarjoaa nyt sekä ikimuistoisia pelilautoja että minipelejä takavuosilta, tietenkin päivitettynä tämän vuosikymmenen graafiseen ilmeeseen. Mukana on nyt myös verkkomoninpeli, jonka kuitenkin jätän tämän arvion ulkopuolelle, sillä itselleni Partyt ovat ennen kaikkea perhepelejä eikä tuntemattomien kanssa kisailu kiinnosta.



Pelien konsepti on säilynyt hyvin samanlaisena aina Nintendo 64:n aikakaudelta alkaen: Nipa-universumista tutut hahmot heittävät noppaa, viilettävät pitkin teemoiltaan vaihtelevia pelilautoja ja jokaisen kierroksen jälkeen kohtaavat toisensa minipelissä. Niitä pelataan joko kaikki kaikkia vastaan, kahden hengen joukkueissa tai yksi vastaan kolme -jaoilla. Jos ihmispelaajia ei ole neljää, loput slotit täytetään tekoälyvastuksilla. Peleistä ja laudan muista tapahtumista on mahdollista ansaita kolikkoja, joilla voi sitten ostaa tähtiä tietyistä pelilaudan kohdista. Myös erilaiset tapahtumaruudut vaikuttavat pelin kulkuun, välillä ratkaisevastikin.


Jos unohdetaan se harha-askel, että osissa 9 ja 10 pelihahmot tungettiin samaan ajoneuvoon pelilautaa kiertämään, on pelin kehitys ollut johdonmukaisen iteratiivista: se on ikään kuin parantunut vähän kerrallaan koko ajan. Esimerkiksi tekoälyhahmot miettivät ensimmäisissä osissa siirtojaan miltei rasittavan pitkään, kun taas nyt kaikki sujuu sulavasti. Lisäksi minipelejä saa nyt harjoitella vapaasti aloitusruudussa, kun ennen se piti valita erikseen.

On siis aivan perusteltua tässä kohtaa ikään kuin palata vanhaan materiaaliin moderneilla elämänlaadun parannuksilla. Minä ja vaimoni olemme nakuttaneet Partyja Gamecubella julkaistusta nelososasta alkaen, lapset tulivat peleihin mukaan sitten vuorollaan oman kehitystasonsa mukaan. Superstarsin valikoimaan kuuluu pelejä aina N64:ltä asti, ja niistä voi myös valita haluamansa ”subsetin”, joten mukana oli kaikille sekä tuttua että tuntematonta materiaalia.


Erona moneen aiempaan osaan pelit eivät nyt paljastu valikosta yksi kerrallaan, kun arvonta osuu niihin. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska kaikki materiaali on ennalta tuttua, mutta samalla pieni yllätysmomentti oli aiemmissa osissa mukava lisä. Pelaamisesta kertyy kolikoita, joilla voi avata musiikkia kuunneltavaksi sun muuta ekstraa, mutta ei ainakaan tietojeni mukaan lisää lautoja, hahmoja tai minipelejä. Se olisi ollut myös omiaan pidentämään pelikokemusta.

Vaan erinomaisestihan mukana olevat pelit toimivat. Kun tarjolla on ollut iso valikoima, on voitu ottaa todellinen ”all killer, zero filler” -lähestymistapa, eikä yksikään koneen arpoma laji tuottanut suoranaisia tuskan huudahduksia. Paitsi yhdestä syystä…



Mario Party Superstars rikkoi nimittäin yhden pitkän putken. Olen vain kerran ennen paiskannut kiukuissani ohjaimen kädestäni lattialle: se tapahtui arvostellessani PS2:n Dark Cloudia, kun vaivalla hankkimani tehokkaan miekan elinvoima loppui ja se hävisi. Tämä ei ollut ohjaimen vaan pelin vika.


Sen sijaan ohjaimen vika oli, että ensin hävisin peliparini kanssa Dungeon Duos -ottelun, koska analogitikku pudotti minut viisi kertaa alustalta tyhjyyteen.Tämän saatoin vielä hyväksyä, mutta en enää sitä, kun saman ongelman vuoksi tulin valinneeksi Ei-vaihtoehdon pelin kysyessä, haluanko ostaa tähden.

Lisäksi Nintendo on nähnyt hyväksi lisätä peliin toiminnon, jolla pelaajat voivat lätkäistä peliruutua peittämään ihkuja reaktiotarroja. Idea ei ole lähtökohtaisestikaan häävi, ja täydellisesti sen pilaa tikkujen taipumus liikkua omia aikojaan: tarravalikko avataan liikauttamalla analogitikkua, ja kun tikku liikkuu itsestään, valikkoa saa olla koko ajan sulkemassa. On varsin moitittavaa, että Pohjoismaiden maahantuoja kiemurteli vastuustaan tikkujen johdonmukaisen korjaamisen suhteen ja ajoi asiakkaat eBay/AliExpress-varaosien suuntaan, kun ongelma oli kuitenkin aivan hyvin tiedossa.


Sinällään tämä ei kuitenkaan ole (hölmöjä tarroja lukuun ottamatta) pelin vika. Superstars on juuri niin erinomainen kuin on Mario Party, johon on poimittu parhaat palat pian 25 vuotta jatkuneesta sarjasta. Peli tulee jäämään oman perheen lauantai-iltojen vakio-ohjelmistoon pitkäksi ajaksi, kunhan on ensin korjattu yhden ohjaimen analogisauva.