Aina kun joku listaa pelihistorian suurimpia strategiapelejä, klassikoiden joukosta löytyy Ensemble Studiosin Age of Empires. Tarkemmin sanottuna se suurin klassikko on eittämättä pelisarjan toinen osa, Age of Empires 2: The Age of Kings. Viime vuosituhannen lopulla julkaistu Age of Empires 2 on ehtinyt jo parin vuosikymmenen ikään, mutta pelin vannoutunut fanilauma sen kuin kasvaa. Varsinkin eri osien HD-versiot ja Definitive Editionit ovat lisänneet pelisarjan nostetta, niinkin paljon että 15 vuoden odotuksen jälkeen ilmestyy upouusi Age of Empires.



Age of Empires -pelit ovat liikkuneet aina ajassa eteenpäin. Ensimmäinen osa käsitteli antiikin valtakuntia, jatko-osa The Age of Kings siirsi näkymät keskiajalle. Vähäisemmälle huomiolle jäänyt kolmas osa käsitteli vastalöydetyn Amerikan valloitusta. Toisin kuin voisi luulla, neljännessä pelissä ei jatketakaan ajallisesti kohti nykyaikaa, vaan palataan U-käännöksellä ritarilinnoitusten suojiin.


Ensemble Studiosin sijaan puikoissa häärää Company of Heroes- ja Warhammer 40K: Dawn of War -pelisarjoista tuttu Relic Entertainment, sekä Age of Empires -pelisarjaa varten luotu World’s Edge. Varsinkin Relicin kädenjälki näkyy pelin hienosäädössä, vaikka yleisesti ottaen Age of Empires 4:ää pelatessa yllätyksiä ei juuri tule. Arvostelun otsikko ei siis ole kovinkaan kaukana todellisuudesta, neljäs osa kun on selkeästi suunniteltu pelisarjan valttikortit mielessä: mitään ei ole tehty huonosti, mutta näin yllätyksettömästä pelistä on vaikea innostua.



Jos strategiapelit ovat jääneet pelaamatta, lyhyt kertaus: Age of Empiresit kuuluvat reaaliaikaisten strategiapelien (real time strategy, RTS) genreen. Toisin kuin esimerkiksi Civilizationin kaltaisissa, vuoropohjaisissa peleissä, reaaliaikaisessa ohjailussa aika on rahaa: kiire painaa päälle ja hiki valuu otsalla, kun joukkoja pitää mikromanageroida hiiren naksahdus kerrallaan, ja vihollisarmeijatkin kolkuttelevat todennäköisesti jo ovella. Hiirikättä kannattaa siis venytellä ennen pelisessiota.


Kuten genren muissa peleissä, myös Age of Empiresissa rakennetaan samanaikaisesti sekä omaa kaupunkia, että armeijaa: työläiset keräävät ympäristöstä resursseja ja rakentavat rakennuksia, kun sotilasyksiköt tutkivat ja taistelevat alueista. Age of Empiresin jippo on valtakunnan kehitys: kun on täyttänyt vaatimukset, valtakunta voi kehittyä seuraavalle kehitysasteelle. Jokainen kehitysaste tuo luonnollisesti mukanaan uusia rakennuksia sekä yksiköitä.

Age of Empires 4:n rakennuspalikat ovat varsin identtiset Age of Empires 2:n kanssa. Aikakausi on sama, kuten ovat yksiköt ja pelin rakennekin. Erot näkyvät hienosäädössä: esimerkiksi ottelun alkaessa on hieman enemmän työläisiä, farmeja ei tarvitse rakentaa uudelleen ja seuraavalle aikakaudelle siirtyessä saa bonuksia antavan rakennuksen. Esimerkiksi venäläisten siirtyessä feudaaliajalle valitaan linnoituksena toimivan Kremlinin tai tuottavampaa vaihtokauppaa tarjoavan The Golden Gaten väliltä. Kolmannelle aikakaudelle edetessä taas noukitaan joko kultaa ja riistaa tuottava High Trade House, tai soturimunkkeja kouluttava luostari. Uudistukset toimivat hyvin, nopeuttaen erityisesti alkupelin resurssikeräystä.


Kaupunkien rakentelu on entistä monipuolisempaa, hyvällä tapaa. Muurit ovat nyt entistä jykevämpiä, eikä linnanportteja jyrätä alas kuin katapulttien ja muurinmurtajien kaltaisilla piiritysaseilla. Yhteen rakennetut rakennuksetkaan eivät luo automaattisia blokkitilanteita, sillä hahmot pystyvät liikkumaan rakennelmien läpi. Toki yksinkertaisempiakin puolia on: eri rakennuksia tuntuu olevan entistä vähemmän tarjolla, jolloin kaupungit eivät kasva pakosta massiivisiksi.



Tähänastisen kuvailun perusteella voisi olettaa, että mikromanagerointia on yritetty vähentää. Näin ei kuitenkaan ole. Työläiset toimivat jotakuinkin yhtä omatoimisesti kuin ennenkin: kultaa kaivetaan ja marjoja kerätään niin kauan, kuin kultaa ja marjoja on näköpiirissä, mutta sitten seistään tuttuun tapaan tumput suorina. Taistelumekaniikat ovat ottaneet askeleen kilpailijoiden suuntaan: vaikka Age of Empiresin jousimiehet ovat aina olleet heikkoja lähitaistelussa ja hevosmiehet ovat vastaavasti olleet nopeita kärkkyjiä, yksikön tyypillä on nyt entistä enemmän väliä. Erityisesti Total War -peleissä tutuksi tullut kivi-sakset-paperi -asetelma (jousimiehet kaatavat keihäsmiehet, keihäsmiehet keihästävät hevosmiehet ja hevosmiehet lanaavat jousimiehet) on nyt niin olennainen, ettei yleisluontoiseen ohjailuun ole enää varaa. Total Warin tapaan yksiköitä voi myös piilotella metsikköön.


Aiemmissa peleissä pystyi selviämään, vaikka vain klikkasi koko satapäistä armeijaa, ja lähetti sen könttänä sotimaan. Nyt voittaminen vaatii eri joukkojen tehokasta mikromanagerointia, mutta ongelmiahan siitä syntyy: yksittäisten yksiköiden ohjaileminen onnistui vielä jotenkin esimerkiksi Relicin Company of Heroes -pelissä, mutta Age of Empiressa yksiköitä on jumalattomasti enemmän. Vaikka hahmojen lukumäärää rajoittava population cap on edelleen tutussa 200:ssa, armeijaan mahtuu se kolminumeroinen määrä joukkoja. Vaikka yksiköitä voi ryhmittää hotkeyn taakse, taisteluiden aikana joutuu silti klikkailemaan sellaista vauhtia, että hiiri alkaa savuta – elleivät kämmenestä tulvivat hikipisarat viilennä sitä ensin. Armeija ei tietenkään ole ainoa asia mistä pitää huolta, sillä samanaikaisesti tulisi myös kouluttaa uusia yksiköitä parakeista, sekä varmistaa, että tiederakennukset tutkivat uutta teknologiaa ja työläiset keräävät yhä resursseja. Siihen on ihan syynsä, miksi esimerkiksi Total Warissa taistelun voi tauottaa joukkojen ohjeistamista varten.


Mikromanagerointi ei rajoitu oikealla yksiköllä hyökkäämiseen ja toisella puolustamiseen, sillä tekoäly ja reitinhaku on edelleen jossakin välttävän ja olemattoman välimaastossa. Hahmoja joutuu siis taluttamaankin kädestä pitäen. Ajoittain kaikki toki toimii kuten pitäisi, mutta monesti jonkin sortin pappismies tai katapultinpuolikas jumittuu ympäristöön. Parhaimmillaan jopa kokonaiset armeijat lepäävät laakereillaan keskellä sotaa, koska heidän jahtaamansa vihollinen katoaa elävien kirjoista – tai parin metrin päähän. Olo on kuin lastentarhan opettajalla, joka yrittää saada 20 muksulle ulkovaatteet päälle: “Menkääpä hevoset tuonne! Ja jalkaväki tuohon... Ei, älkääpäs jousimiehet liikkuko sinne asti, tässä on ihan hyvä! Miksi kaikki jalkaväkeni pysähtyi kesken kaiken? Ja miksi katapulttini ovat liekeissä?!”

Vastaavia, turhauttavia yksityiskohtia on kaikissa RTS-peleissä, joten niiden ilmaantuminen ei ole suoranainen yllätys. Parempaa voisi kuitenkin odottaa 15 vuoden odottelun jälkeen, erityisesti jos peli tuntuu lähinnä parannellulta versiolta aiemmasta.



Kaikki edellä listatut ongelmat ovat totta erityisesti skirmisheissä, eli vapaasti muokattavissa yhteenotoissa. Ongelmat kuitenkin lievenevät lähes olemattomiin, kun siirtyy Age of Empires 4:n kampanjoihin. Ranskalaisten ja englantilaisten sotia, mongoliarmeijoita sekä venäläisten nousua käsittelevät kampanjat sisältävät uskomattoman monipuolisia sekä hyvin suunniteltuja skenaarioita. Dokumentaarisilla välivideoilla pohjustetut kampanjat pyrkivät esittämään historiallisia tapahtumia paitsi uskollisesti, myös koukuttavasti. Ja piru vie, kun siinä onnistutaan hyvin!


Tarkasti käsikirjoitetuissa tehtävissä on juuri sopiva määrä joukkoja, että niiden ohjaaminen pysyy hanskassa, ja tarkat tavoitteet auttavat pitämään mielenkiintoa yllä. Skirmishien “tapa kaikki” -tyylisten tavoitteiden sijaan kampanjoissa nähdään kaikkea mongolien polttaman kaupungin jälleenrakentamisesta täydennysjoukkojen väijyttämiseen. Skriptatut tapahtumat ja tiukat rajoitteet kehystävät toimintaa sopivasti, ettei jokainen kenttä rönsyile monituntiseksi väännöksi.

Neljä kampanjaa ja kahdeksan eri kansaa kuulostaa vähältä, ja sitä ne vähän toki ovatkin. Otan silti mieluummin neljä kunnolla tehtyä kampanjaa, kuin tuplamäärän väljiä ja venytettyjä vääntöjä. Kansojenkin lukumäärä kuulostaa vähäiseltä, mutta mukana on kaikkea ranskalaisten perinteisestä ritarikuvastosta Delhin sulttaanikunnan elefantteihin sekä mongolien liikkuviin kaupunkeihin. Toisistaan aidosti erottuvat kansat vaativat myös erilaista pelailua. Lisäkansojakin on luvassa myöhemmin.



Teknisesti Age of Empires 4 ajaa hyvin asiansa. Vapaasti pyörivää kameraa saisi zoomata piirun verran kauemmas, ja voisivat hahmomallitkin näyttää hieman yksityiskohtaisemmilta. Yleisilme on kuitenkin tyylikäs sekä ennen kaikkea tunnistettava, joka auttaa varsinkin sekavammissa kahakoissa.


Jotakin kokemuksesta silti puuttuu: Age of Empires 2:ssa saatoin tuhlata tunnin luodessani mahdollisimman pittoreskia kaupunkia, nyt nakuttelin tönöjä minne sattuu; tämä siitäkin huolimatta, että kaupunkien rakentelu on entistä helpompaa ja vapaampaa. Ehkä kyse oli osittain kiireestä, joka pakotti mikromanageroimaan kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä. Sama vaivasi myös armeijoita: aiemmin mietin tarkkaan, millaisen armeijan haluan luoda – nyt vain nappasin mahdollisimman tehokkaita yksiköitä.

On ongelmallista, että pelin ylivoimaisesti pitkäikäisin pelimuoto, skirmish, sisältää eniten turhauttavia puolia. Skirmishien muokattavuus toki myös tarkoittaa, että ongelmia voi lieventää esimerkiksi yksiköiden määrää vähentämällä – mutta se ei tarkoita etteikö näin monen lautasen tasapainottelussa olisi perustavanlaatuisia ongelmia. Esimerkiksi Relicin aiempi Company of Heroes ratkaisi ongelman poistamalla yhtälöstä työläiset: toisen maailmansodan tantereilla resursseja ilmestyi laariin valtauspisteiden avulla. Uskaltaisiko seuraava Age of Empires yrittää jotakin yhtä erilaista? Tällaisenaan Age of Empires 4 on maistuva strategiapeli, jonka avulla on helppoa ja mukavaa nostalgisoida vuosikymmenten takaista strategiointia; ensi kerralla toivoisin kuitenkin rohkeampaa modernisointia.


Annan tähtiä saman verran kuin vuosi sitten arvioimalleni Age of Empires 3: Definitive Editionille. Age of Empires 4 on parempi peli, mutta hintaa on myös reippaasti enemmän – ja onhan pelien välillä myös 16 vuotta aikaa. Neljäs osa on sinällään neljän tähden peli, mutta ei omien ideoidensa ansiosta.

Lisähuomiona Game Passin omistajat pääsevät naksuttamaan ritareita jo ilmestymispäivänä, mikä on itsessään aika lyömätön diili.

Microsoft tarjosi pelikoodin arvostelua varten.