Supermassive Games on viimeisten vuosien aikana kehittynyt kauhupelien erikoistiimiksi. Until Dawnista alkanut peliputki on venynyt jo kunnioitettavan pitkäksi, kun The Dark Pictures Anthology -nimellä kulkeva antologia saa säännöllistä tahtia uusia pelejä. Viime vuonna seikkailtiin noitien täyttämässä amerikkalaiskylässä, mutta nyt edessä on matka aivan erilaisiin maisemiin.


House of Ashesin tarina alkaa historian syövereissä, kun Akkadin valtakunnan hullu kuningas pyrkii hyvittämään syntejään uhraamalla satoja, ellei tuhansia ”kuujumalan” seuraajia temppelinsä syövereissä. Kaaoksen keskellä kuninkaan luottokenraali ja vankityrmistä paennut vanki joutuvat lyömään hynttyynsä yhteen, kun käy ilmi, että temppelin syövereissä on herännyt jotain muinaista ja pahaa.

Tarina päättyy tietenkin verisesti ja sitten hypätään 4000 vuotta eteenpäin moderniin Irakiin, jossa pino amerikkalaissotilaita tulee pikaisesti huomaamaan, että joskus historian kannattaisi vain antaa olla historiaa.



Muinaisen prologin jälkeen tarina pyörähtää käyntiin vuonna 2004. Länsiliittolaiset ovat puskeneet tiensä Bagdadiin ja Saddam Hussein on hylännyt kansansa ja piiloutunut johonkin monttuun. Vaikka viralliset sotatoimet ovatkin historiaa, Irakissa riittää yhä eliittijoukkoja, jotka ovat asiasta eri mieltä. Merijalkaväen tiedustelujoukkue valmistautuu erityistehtävään, sillä analyytikko uskoo löytäneensä kokeellisen teknologiansa avulla Irakin vuoristosta maanalaisen varaston, jonka täytyy sisältää Saddamin legendaarisia kemiallisia massatuhoaseita.


Porukka lähtee ylävitosia läpsien ja rokki soiden matkaan, mutta elvistelyä ei tietenkään kestä kovin kauaa. Maanalainen varasto ei ole asedumppi, vaan 4000 vuoden takainen temppeli, jonka syövereissä piileskelee yhä jotain pahaa ja jotain, mikä on 4000 vuoden tauon jälkeen sangen nälkäinen.

Tästä alkaa noin kuuden tunnin mittainen kauhutarina, jossa pelaaja Dark Pictures -antologian perustyylin mukaisesti ohjastaa vuorotellen useaa eri hahmoa yrittäen pitää näitä hengissä. Välillä tarjolla on hitaampia osioita, joissa saa tutkia paikkoja, löytää vihjeitä ja salaisuuksia sekä rakentaa hahmojen välisiä suhteita. Sitten juostaan, painellaan oikea-aikaisesti ohjaimen nappeja, ammuskellaan hirviöitä ja koitetaan paineen alla tehdä suuria valintoja, jotka ratkaisevat, kuka elää ja kuka kuolee.


Kuvio on toiminut mainiosti Until Dawnista lähtien ja toimii edelleen, sillä peli peliltä Supermassiven tyypit hiovat sitä ja tekevät peleihin pieniä käytettävyystuunauksia. On erittäin kivaa, että normaaleilla vaikeustasoilla peli varoittaa ennakkoon, kun vaikka pitkä välianimaatio on siirtymässä quick time eventiin, jossa täytyy nopeasti painaa haluttua nappia vaikka estääkseen ohjattavan hahmon kompastuminen kesken takaa-ajon. Näin voi uppoutua paremmin tarinaan, koska ei tarvitse jatkuvasti pelätä sitä, että kohta on sekunti aikaa tajuta, että pitäisi reagoida johonkin, reagoida johonkin ja tehdä se oikein. Tai kuolla.

Mukana on myös kattavasti saavutettavuusvaihtoehtoja, joiden avulla nappien rämpytykset ja muut joillekin hankalat toiminnot voi muuttaa helpommin käytettäviksi. Nostan tästä tiimille hattua, sillä kun pelien varsinaisena pointtina on kuitenkin kokea tarinaa, on ihan kiva, että sitä tarinaa pystyy kokemaan, vaikka tulisi pelin pariin erilaisista tilanteista.



House of Ashesin tarina tulee varmasti jakamaan mielipiteitä ja sen käsittelemät teemat tulevat ehkä aiheuttamaan pahaa mieltä, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka Irakin sodasta onkin jo käsittämättömät 20 vuotta, sen tapahtumat ovat yhä käynnissä olevan sukupolven juttuja. Niinpä onkin ihan kiva, että peli pyrkii käsittelemään tapahtumia kohtalaisen realistisesti ja objektiivisesti.


Tuntuu jotenkin erikoiselta ja hieman vaivaannuttavalta joutua käymään keskusteluja siitä, annetaanko joukoille lupa käyttää valkoista fosforia hyödyntäviä ”savukranaatteja” vihollissotilaiden polttamiseen tai siitä, onko OK piestä hämärissä olosuhteissa pidätettyjä irakilaisia, joiden oletetaan olevan jollain tavalla mukana jenkkien vastaisissa sotilastoimissa.

Dark Picturesin perustyyliin näihin kysymyksiin ei ole olemassa peliteknisesti oikeita tai vääriä vastauksia. Peli ei jaa pisteitä siitä, että kieltää joukoiltaan sotarikokset, vaan kyse on enemmänkin siitä, minkä valintojen kanssa pystyy itse elämään. Toki tarina haarautuu myös valintojen mukaan, joten brutaalista menostaan voi joutua maksamaan myöhemmin kovaa hintaa. Mutta ehkä ei.

Nostan tiimille hattua myös siitä, että mukaan on saatu sitä toisen puoliskon näkymää, sillä erinäisten tapahtumien kautta kauhujen tunneleihin päätyy mukaan myös irakilainen sotilas, jota pelaaja ohjastaa vuorollaan. Irakilaiset puhuvat arabiaa (tai niin kuvittelisin, itse en kieltä hallitse) ja heidätkin on kuvattu neutraalin realistisesti.


Muuten tarjolla onkin sitten paljon perinteistä kauhumenoa. Juoksua tunneleissa, muinaisten retkikuntien jäämistöjen löytämistä, verta ja brutaaleita kuolemia, hankalia valintoja ja niiden karuja seurauksia. Dark Pictures -perusmenoa, siis – mikä ei ole huono juttu. Kaava toimii edelleen.



Dark Pictures -sarjan pelit eivät ole koskaan olleet hirveän pitkiä, mutta House of Ashes taitaa olla sarjan lyhyin peli. Omat lopputekstini pyörivät noin kuuden tunnin pelaamisen jälkeen ja mukaan mahtui jonkin verran valikoissa istuskelua ja muutaman kohtauksen uudelleen pelaaminen, kun Xbox Series X:n quick resume -toiminto päätti näyttää keskisormea. Toki perinteiseen tyyliin uudelleenpeluuarvoa on kohtalaisesti, sillä todennäköisesti ensimmäinen läpäisy ei päädy kaikkien hahmojen kannalta hyvin, joten halukkaat voivat palata takaisin koittamaan pelastaa muitakin, tai etsimään kätkettyjä salaisuuksia ja aarteita.


Tämä kaikki mielessä pelin 30 euron hintalappu tuntuu ihan kohtalaiselta. Luonnollisesti indie-maailmassa saa enemmän pelattavaa halvemmalla, mutta ymmärrän senkin, että näin korkeat tuotantoarvot vaativat paljon vaivaa ja työtunteja kehitystiimiltä. Hauskana yksityiskohtana Supermassive Games on ottanut tavakseen käyttää uudelleen aiemmista peleistä tuttuja hahmomalleja, joten esimerkiksi irakilaisen armeijan kusipäinen kapteeni Dar näyttää heti tutulta, jos on pelannut Little Hopen.

House of Ashes ei siis kamalasti yllätä, ainakaan kokonaisuutena, mutta ei myöskään tuota pettymystä. Jos Dark Pictures -antologia ei ole vielä tuttu, aloittaisin ehkä itse Man of Medanista tai Little Hopesta, mutta House of Ashes tarjoilee taas yhdeksi illaksi toimivaa ja viihdyttävää kauhupelaamista.