Niin kutsutut metroidvania-pelit ovat nykyään todella yleisiä ja useampikin indie-pelinkehittäjä louhii kultaa kyseisestä kaivoksesta. Genren esi-isät, Castlevania ja Metroid, ovat tosin viettäneet hiljaiseloa viimeisten vuosien ajan. Nyt tapahtuu, sillä Metroid, se koko roskan aikanaan aloittanut pelisarja, on palannut.


Metroid Dread on ensimmäinen 2D-Metroid sitten vuoden 2017. Eikä kyseessä ole mikään uusintaversio, pienen budjetin sivupeli tai muukaan pikkujuttu, vaan iso ja merkittävä Metroid. Juhlan paikka, vai mitä?

Enimmäkseen kyllä!



Intergalaktinen vaara nostaa taas päätään galaksin pimeillä nurkilla, kun mystiset X-parasiitit tekevät paluun oletetusta sukupuutostaan. Planeetalle lähetetään aluksi puolijoukkue EMMI-tutkimusrobotteja, jotka kuitenkin katoavat jälkiä jättämättä. Kun robotit eivät pärjänneet, seuraava yrittäjä on Samus Aran, legendaarinen palkkionmetsästäjä.


Samuksen matkakaan ei ala kovin hyvin, sillä hän on hädin tuskin ehtinyt laskeutua planeetalle kun hänen kimppuunsa hyökkää Chozo-soturi. Seuraavaksi Samus herää jostain planeetan syövereistä ilman mitään muistoja siitä, mitä on tapahtunut, tai muistoja siitä, miten hänen moninaisia kykyjään käytetään. On tämäkin toki selitys sille, miksi Samuksella ei pelin alussa ole mitään erikoiskykyjä ja miksi ne pitää taas kerran kerätä yksi kerrallaan eri puolilta pelialuetta.

Tämä on melkoinen hidaste, sillä metroidvania-pelien perustyyliin kartta on aluksi täynnä ovia, joita ei saa avattua, kielekkeitä, joihin ei ylety ja mystisiä esineitä, joille ei voi tehdä yhtään mitään. Paikasta toiseen etenemällä löytää kuitenkin aina uusia kykyjä, joista jokainen avaa aina uusia osia pelialueesta käyttöön. Peli on sinänsä lineaarinen sillä matka tarinan läpi kulkee uudesta kyvystä toiseen, mutta toki sen varsinaisen kuuman reitin ohella uudet kyvyt avaavat myös sivupolkuja, joiden päästä voi löytää Samuksen kestopisteitä tai ohjusvarastoja kasvattavia esineitä.


Tässä touhussa ei tietenkään ole mitään uutta, mutta ei toisaalta myöskään mitään vikaa. Näinhän ne metroidvania-pelit ovat aina toimineet. Metroidien toisen ikiaikaisen perinteen mukaan pelialue on jaettu pienempiin kokonaisuuksiin, joista jokaisella on oma teemansa. Jossain on laavaa, toisaalla jäätä. Myös nämä tarjoavat omia haasteitaan, sillä oletusarvoisesti Samus ei kestä hirmuisen kuumia tai kylmiä lämpötiloja, joten luonnollisesti edessä on taas varusteiden keräilyä ja löytämistä.

Kokonaan uutta taas on se, että pelaaminen ei ole pelkkää kepeää tasohyppelyä ja keräilyä, vaan mukana on myös aimo annos kauhua. Tämä on toki nimen perusteellakin aika selvää, mutta valitettavasti tämä uusi idea on myös pelin heikointa osa-aluetta.



Muistatteko vielä ne EMMI-robotit? No, ne eivät tietenkään oikeasti hävinneet mihinkään, vaan ainoastaan sekosivat tai muuttuivat pahoiksi – en spoilaa tarkkoja selityksiä sen enempää. Oli syy mikä oli, lopputulos on selvä: tieteellisen tutkimuksen tekemisen sijaan EMMIt vaanivat Samusta omilla suljetuilla partioalueillaan. EMMIt ovat käytännössä tuhoutumattomia ja jos ne pääsevät Samukseen käsiksi, edessä on niin ikään käytännössä varma kuolema, sillä EMMIt murhaavat Samuksen kertaiskulla ja ainoa toivo on kirjaimellisesti yhden animaatioruudun tarkkuudella tehtävä torjunta.


Niinpä matkat EMMI-alueiden läpi ovat hermoja raastavaa kuurupiiloa. EMMIt partioivat alueillaan ja Samuksen havaitessaan lähtevät jahtaamaan tätä armoitta. Brutaali kerrasta poikki -kuurupiilo olisi ihan hauskaa, jos se ei olisi niin kankeaa. EMMIen havaitseminen on hyvin hankalaa, elleivät ne ole hyvin lähellä Samusta ja jos ne ovat vähänkään lähempänä, ne kuulevat pelaajan pienimmätkin liikkeet ja suuntaavat täysillä kohti.

Niinpä väistely tuntuukin olevan sitä, että juostaan EMMI-alueen ovesta sisään ja ulos toivoen, että tällä kertaa EMMI olisi jossain alueen toisella laidalla. Jos näin on, yritetään juosta kohti määränpäätä ja toivotaan, että vihu ei osu lähelle matkan aikana. Jos osuu… no, ainakin pelin pystyy aloittamaan uudelleen lähimmältä EMMI-alueen ovelta.

Tarinan edetessä opittavat kyvyt kyllä auttavat, mutta vain väliaikaisesti. On ihan kiva pystyä vaikka roikkumaan näkymättömänä katossa, mutta kun seuraava EMMI liikkuu itsekin kattoja pitkin, kyvystä ei ole kovin pitkään iloa. Sitten kuollaan, kiroillaan ja yritetään uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.



Metroid Dread on enimmäkseen erinomainen toimintaseikkailu, vaikka EMMI-sähellys onkin välillä ärsyttävää. Sen suurin ongelma on epä-nintendomainen, sillä se itse pelikokemus jättää välillä toivomisen varaa. Se on toki ihan Switchin perustason ongelma, että lataustauot ovat tuskallisen pitkiä. Minkäs teet, mutta ikävää se on silti.


Sen sijaan ne muut jutut ovat puhtaasti tiimin omalla vastuulla. Pelin kontrollit ovat ärsyttävän epämääräiset ja kankeat. Kun vain juoksennellaan ja hypitään vauhdikkaasti paikasta toiseen, kaikki toimii enimmäkseen ihan hyvin, vaikka välillä tarkat hypyt ovatkin turhan hankalia. Sen sijaan kaikki pienemmät liikkeet ovat täyttä tuskaa, koska Samus singahtaa paikaltaan täyteen sprinttiin kun ohjaimeen vähänkään koskee.

Pelin uutena juttuna on, että monien vihollisten todella tehokkaat erikoishyökkäykset voi keskeyttää, jos onnistuu tarkalla ajoituksella juoksemaan näiden iholle ja mätkäyttämään niitä keskeyttävällä lähitaisteluhyökkäyksellä. Paitsi että usein näin tekemällä vain juoksee päin vihollista, ottaa vahinkoa ja sitten ottaa reippaasti lisää vahinkoa kun se vaarallinen erikoishyökkäys laukeaa.

Kontrollit ovat muutenkin kankeat. Samus osaa tarvittaessa seistä paikallaan ja tähdätä analogitikun avulla kaikkiin ilmansuuntiin, kunhan vetää yhtä olkanappia pohjaan. Jos haluaa samalla ampua perusaseen sijaan ohjuksia (kuten useita kovempia vihollisia ja pomoja vastaan täytyy tehdä), vedetään pohjaan myös toinen olkanappi. Sitten pitäisi samaaan aikaan ampua niin nopeasti kuin peukut antavat periksi, tarvittaessa hyppiä vihollishyökkäysten yli ja ehkä myös kierähtää palloksi kiskomalla ohjainta alaspäin. Metroid Dreadin vaatimat sormikoukerot ovat välillä oikeasti fyysisesti hankalia tai jopa hieman kivukkaita, kun niitä täytyy toistaa nopeasti ja usein.


Nämä ongelmat eivät tapa peliä, mutta kyllä rehellisesti sanoen latistivat pelikokemustani välillä huomattavasti. Toisaalta pelin laadusta kertoo paljon jo se, että pienen puhaltelun ja stressipallon puristelun jälkeen yleensä purin hammasta ja palasin Metroidin ääreen. Kyse ei olekaan siitä, että Metroid Dread olisi huono peli. Sitä se ei todellakaan ole. Se on erinomaisen kaunis ja tunnelmallinen metroidvania-peli, joka on enimmäkseen todella viihdyttävä ja kiehtova pelikokemus.

Mutta samalla takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että jos tiimi olisi hionut peliä hieman enemmän, jos näitä tiettyjä asioita oltaisiin tehty hieman paremmin tai hieman eri tavalla, Metroid Dread ei olisi vain viihdyttävä ja kiehtova peli, vaan se voisi olla vaikka vuoden peli -kandidaatti. Nyt se jää tästä hämmentävän korkeasta rimasta hieman ja on siis vain todella hyvä metroidvania.