Ilmaston lämpeneminen on vakava juttu. Jopa niin vakava, että lähitulevaisuuden ihmiskunta rakentaa planetaarisen kilven suojaamaan yhä ankarammiksi käyviltä sääilmiöiltä. Kuten tieteisfiktiossa on usein huomattu, jumalten härnääminen teknologialla on vaarallista puuhaa. Hybris kostautuu, kun suojakilpi sekoaa ja jättimäiset sähkömyrskyt lanaavat kaupungit. Ihmiskunnan ainoa pelastus on maanalaisissa inehmopakastimissa, joita ei paha kyllä riitä kaikille. Niinpä rikkaat ja etuoikeutetut lukkiutuvat suojiinsa, ja prolet jäävät luonnon armoille.

Miljardit kuolevat mutta kun Echeloniksi ristitty etuoikeutettujen joukko lopulta nousee takaisin pinnalle, kaikki eivät olekaan kadonneet. Pinta-asujat eli sait ovat sopeutuneet ja mutatoituneet planeetan myrskyisään eloon ja saaneet ohessa koko joukon eksoottisia kykyjä. Eipä mene aikaakaan, kun uinunut luokkakonflikti ja etninen viha roihahtavat liekkeihin. Niin herkullinen kuin Stormrisen lähtöasetelma onkin, Total War -sarjasta tunnetun Creative Assemblyn eväät tai aika ovat loppuneet liian varhain.



Stormrise on reaaliaikastrategia, jossa Echelon ja sait taistelevat pallon hallinnasta. Yksinpeli on narratiivivetoista ja pyrkii ihan aidosti vetämään pelaajan mukaan tapahtumiin. Päähenkilö on Echelonin muistinsa menettänyt sotilaskomentaja, jonka taustassa on jotain mystistä. Kliseinen amnesiapotilas palauttaa hiljalleen muistikuviaan ja pian seuraa käänne, joka johtaa protagonistimme uuteen mutta ennalta-arvattavaan seuraan. Asetelmassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen kuvaukseen yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, ihmisen itsekkyydestä tai darwinistisesta eloonjäämiskamppailusta, mutta tuloksena on jälleen taattua videopelikerrontaa, jossa juustoiset ja täysin kontekstistaan pihalla olevat pahvihahmot heittävät huoletonta läppää tai vaihtoehtoisesti patsastelevat teatraalisesti.

Kerronta ja käsikirjoitus eivät ole pahaksi onneksi likimainkaan Stormrisen vakavimmat ongelmat. Stormrisea mainostetaan muutamalla avainominaisuudella, jotka ovat DirectX 10 (ei DX9-tukea), oikeasti kolmiulotteinen ympäristö ja superinnovoiva ”ruoskaohjaus”. Jos haluaa olla lempeä, ohjaustyylin idea on ihan jännä: joukkojen lassoamisen sijaan yksiköt valitaan tekemällä hiiriele niiden suuntaan, jolloin kamera syöksähtää yksikön taakse. Pelaaja näkee samalla vain sen minkä yksikötkin – vapaata kameraa ei ole. Ohjaus tuntuu aluksi ihan hyvältä idealta (varsinkin jos ajatellaan konsoleita), kun käytössä on kourallinen yksiköitä, jotka voi vielä ryhmitellä kätevästi kolmittain. Muutama tovi myöhemmin yksiköitä on kymmenkertainen määrä ja pelaaminen yhtä helvetillistä kuin paikalliset sääolot. Syy tähän on yksinkertainen: kun 360 astetta kiertävällä kehällä, jolle valittavat yksiköt ja laitokset sijoittuvat, on enemmän kuin kourallinen symboleita, osuminen oikeaan yksikköön käy erinomaisen vaikeaksi. Yhdistettynä älyttömään pelisuunnitteluun tuloksena on ratkimurheellista pelattavaa.



Kuten varsin pian käy selväksi, Stormrisen tehtävärakenteeseen kuuluu eteneminen putkimaisessa kartassa ja tiettyjen avainpisteiden valtaaminen. Näihin pisteisiin saa sitten tuikattua tykin, suojakentän, resurssinkeräimen ja toisinaan joukkojentuontiportaalin. Portaalista tuotetaan lisää jalkaväkeä, ajoneuvoja ja lentohärveleitä, jotka maksavat infloituvan määrän resurssipisteitä. Koska pisteet juoksevat kummallakin osapuolella, joukkoja tarvitaan usein massiivinen määrä. Jo heti alkupuolella tulee vastaan tehtävä, jossa pelaajan pitää murtaa vihollisen tykkien ja loputtomien hyökkäysaaltojen suojaama avainpiste. Läpäisin tehtävän parin päivän, kymmenien yritysten ja ahkeran guuglailun jälkeen.

Joku voisi ajatella, että tällainen on sitä strategiaa, mutta vahinko kyllä Stormrisen pelaaminen ei ole vähäisimmässäkään määrin hauskaa. Kun massarynnäköt yhdistyvät ohjaustapaan, joka tekee omien yksiköiden ja tuotantolaitosten valinnasta hidasta ja epätarkkaa, huulilla kareilee jokin muu kuin hymy. Yksikköjen taktinen ohjaaminen on täyttä utopiaa, sillä niitä on liian paljon ja yhdessä taistelujoukossakin voi olla vain kolme yksikköä. Tuloksena on vimmainen sohiminen siinä toivossa, että kamera zoomaa oikeaan kohteeseen. Jos ”ruoskanisku” menee väärään kohteeseen, kamera voi hypätä toiselle puolelle karttaa, mikä sekoittaa suuntavaiston täysin.

Kirsikkana kakussa joukkojen polunetsintä ontuu ja ne saattavat jäädä kiinni rakennelmiin. Joukot eivät myöskään tahdo totella komentoja ja ryntäävät usein kuolemaansa ampumatta laukaustakaan. En ole tosin aivan varma tästä, sillä hahmojen animaatio bugailee jatkuvasti ja välillä yksiköt tuhoutuvat ilman, että mitään näkyisi osuvan niihin. Yleensäkin yksikköjen tuhoutuminen tapahtuu sekunneissa, eikä asiaa kaikelta kiireeltä ja kaaokselta ehdi noteerata muuten kuin asiasta kertovista tiuhaan toistuvista ääni-ilmoituksista.

Pystyn tavallaan näkemään idean Stormrisen pelimekaniikan takana, mutta ohjaus- ja kamerajärjestelmä ei sovi millään tavalla kolmiulotteisiin ja esteitä täynnä oleviin ympäristöihin eikä etenkään valtavien joukkomäärien kellontarkkaan zergrushaamiseen. Yksikköjen onneton tekoäly ja lukuisat bugit pahentavat ongelmaa entisestään. Ajoittaisia hengähdyksenpaikkoja lukuun ottamatta pelikokemus on vain tuskainen ja turhauttava.



Stormrisen PC-painos vaatii DirectX 10 -rautaa ja luonnollisesti Windows Vistan tai tulevan 7:n. Valaistusefektit ovat paikoin ihan näyttäviä, mutta täysillä asetuksilla peli on myös erittäin raskas. Keskitason grafiikoilla meno on silti sujuvaa eikä grafiikan laatu putoa liikaa.

Stormrise vaikuttaa ennen kaikkea viimeistelemättömältä. Kuka tietää, mitä puoli vuotta lisää olisi tehnyt. Creative Assembly suunnitteli peliin päivitystä, joka kuitenkin peruttiin huonojen myyntilukujen johdosta. Näin peli jää pysyvästi raakileeksi, jonka pienet loiston hetket jäävät lukuisien ongelmien varjoon. Parempaakin ostettavaa todennäköisesti löytyy.