Mario Party -pelit ovat perheessämme aina tapaus. Edelliset kolme on pitänyt tilata ulkomailta heti USA-version ilmestyttyä, ja tämän kahdeksannen version ruutukuviakin on seurattu innostuneina alusta alkaen. Syy on yksiselitteinen: vaimollani on kolme sisarta, ja Mario Party vetoaa koko porukkaan, jolloin luvassa on aina riemukasta kaksin-, kolmin- ja nelinpeliä kunhan tyttöset ja Nintendon konsoli kohtaavat samassa paikassa. MP7 tulikin pelattua puhki Cuben viimeisenä pelinä, joten heti julkaisupäivänä kävi matka kauppaan kasin ostoon - ja saivatpa samalla myytyä sen neljännen Wiimotenkin.

Pelisarjana nämä jo Nintendo 64:llä taipaleensa aloittaneet Partyt muistuttavat läheisesti Electronic Artsin urheilupelejä. Versio pukerretaan ulos likimain joka vuosi, ja se sisältää 90-prosenttisesti samanlaista toimintaa kuin edellinenkin versio. Mario-universumista tutut otukset seikkailevat noppia heitellen erilaisilla pelilaudoilla ja kisaavat minipeleissä. Tavoitteena on kerätä tähtiä, joita saa kentästä riippuen joko ostamalla tai kulkemalla tietyn reitin päähän. Tärkeä osa toimintaa ovat bonukset (tässä osassa karkit, aiemmin mm. kapselit, orbit jne jne) joilla voi heittää useampaa noppaa tai tehdä muille kiusaa. Teemana on tällä kertaa karnevaali, mikä vaikuttaa lähinnä kenttien ulkomuotoon ja bonuksiin.



Eniten vuodesta toiseen muuttuvat minipelit, joita on muutamaa eri tyyppiä: kaikki kaikkia vastaan, kaksinpelejä, joukkuepelejä sekä yksi vastaan monta -pläjäyksiä. Yleensä erä kestää puolisen minuuttia ja sisältää melko nopeasti omaksuttavaa toimintaa. Mario Party 8 on luonnollisesti päivitetty käyttämään Wiimotea, joten mukana on nyt ohjaimen viuhtomista, kallistelua ja osoittelua. Kohtuullinen osa lajeista pelataan kuitenkin edelleen perinteisesti kääntämällä ohjain vaakasuuntaan ja käyttämällä sitä vanhan NES-kapulan tyyliin.

Valitettavasti kaikki uudenlaiset lajit eivät toimi ihan niin hyvin kuin voisi toivoa. Etenkin mm. apinoiden keikuttelu puolelta toiselle ohjainta kallistelemalla on melkoista tuuripeliä, ja muutamassa muussa taas osoittelusensorit joutuvat turhan koville, kun kohdistuksen hukkuessa sekoaa koko peli.

Laudalla liikkumiseen Wiimote sen sijaan soveltuu varsin hyvin, karttaa selailtaessa käyttömukavuus on lähes hiiren luokkaa. Ottaen huomioon sen, että Mario Party on erittäin syvästi iteraatioon perustuva pelisarja, voidaan siis olettaa, että seuraavassa versiossa jotkin pelienkin ongelmista on jo ratkaistu.



Huomattavasti enemmän sapiskaa tulee sitten muusta teknisestä toteutuksesta. Kun Wii-pelit eivät noin muutenkaan ole keskimäärin paljon Gamecube-pelejä kummempia ulkonäöltään, olisi senkin vähän voinut tehdä kunnolla. Kahdeksikko-party sisältää toki ihan somaa Nintendo-grafiikkaa, kolmiulotteiset mallit kun on laadittu jo aikaa sitten, mutta muuten nykytekniikkaa odottanut saa kylmää vettä niskaan. Peli ei tue 480p-näyttötilaa, vaan pläjäyttää Wiin takaisin lomitettuun perus-PAL:iin heti käynnistyessään. Tämän kanssa voisi vielä elää, mutta suoranaista pilkkaa on jo laajakuva-TV:n hylkääminen. Hei haloo? Kehykset kuvassa ja peliruutu 4:3-kuvasuhteessa, uudella konsolilla, vuonna 2007?

Kaikki muu onkin sitten lainaa sinällään hyvin toteutetuista aiemmista putkimiesjuhlista. Peli tallentaa tilanteen jokaisen vuoron jälkeen, joten sitä voi jatkaa kätevästi. Pelaamalla yksinpeliä (mikä vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla on, mutta onneksi Anna auttoi) saa auki lisää kenttiä ja hahmoja, kaikista pelimuodoista taas saa karnevaalikortteja, joilla voi ostaa pelitiloja ja ekstrapelejä.

Sen verran on maltettu paneutua, että konsolilla olevat Mii-hahmot näkyvät joidenkin lajien yleisönä ja niillä voi pelata rajoitettua määrää pelejä. Vaikka se toki olisikin rajannut partyjen Mario-osuutta, ei olisi ehkä ollut ihan mahdotonta laittaa Mii-hahmot valittavaksi varsinaiseen peliin?



Millään ylläolevalla ei kuitenkaan ole tuntunut olevan meillä juuri merkitystä. Mario Party 8 on pyörinyt Wiissä lähes tauotta nyt jo kolme viikkoa, eikä pelaaminen varmaan lopu ennen kuin viimeinenkin bonus on kerätty. Pelin sisäinen logiikka ja bonusjärjestelmä tasaavat menoa niin, etteivät yksittäiset virheet lajeissa - olivat ne sitten pelaajan tai pelin virheitä - pilaa koko istuntoa. Oikeassa seurassa meno maistuu ja peli on jatkuvasti, vaikkakin hitaasti, kehittynyt miellyttävämmäksi monin tavoin. Jos ajatus lautapelistä konsolilla tuntuu vastenmieliseltä, älä osta tätä. Jos se tuntuu kiinnostavalta, mutta ei ole ennestään tuttu, tässä on yksi parhaita toteutuksia aiheesta. Silti kannattaa kokeilla myös niitä vanhoja Cube-pelejä, kun ne kerran Wiillä toimivat, sillä valitettavasti Wiimoten epätäydellinen toimivuus heikentää pelattavuutta tässä painoksessa aiempiin versioihin nähden.